Venla Hiidensalo: Mediahuora

Facebook-ajan kepeä pinnallisuus ja 1970-luvun tiedostava yhteiskuntakriittisyys paiskaavat kättä Venla Hiidensalon Mediahuora-esikoisromaanissa. Vapaana toimittajana elantonsa ansaitsevan Maria Vartiaisen hektisillä statuspäivityksillä ryyditetty kirja onkin kattavan hirtehishumoristinen kuvaus suomalaisten mediatyöläisten tämän hetkisestä ahdingosta. Myös itse toimittajataustaisen Hiidensalon esiin tuomissa alan lukuisissa epäkohdissa riittää puitavaa ja esimerkiksi pakkoyrittäjyyteen liittyvät ongelmat väännetään rautalangasta useampaan kertaan. Valpas kirjailija rusikoi ahneiden mediatalojen lisäksi myös toimittaja-avustajien huonoon diiliin syy-seuraussuhteessa olevaa suomalaista yhteiskuntaa, joka näyttäytyy kirjassa enemmän suurta halpahallia kuin perinteistä sivistysvaltiota muistuttavana ja tarjoaa mitä parhaimman kasvualustan Mediahuoran kritisoimalle mahdollisimman halvalla tuotetulle mauttomalle pintajulkisuudelle.

Kirjan sillisalaattimainen juoni kulkee pääasiassa Maria Vartiaisen moninaisten työkeikkojen kuvauksien varassa. Human interest -journalismin sokkeloissa koluava kädestä suuhun elävä freelancer on jatkuvassa hälytysvalmiudessa ja jutuntekoon singahdetaan mukisematta, oli kyse sitten Itä-Helsingin betonilähiöistä tai takametsien viriilin Erämiehen kotitilasta. Lopputulos on kuitenkin usein valmis jo ennen kuin haastateltavat ovat ehtineet sanomaan ensimmäistä sanaakaan, sillä kaupallisessa bulkkijournalismissa tarinat on tungettava vaikka väkisin lukijoita miellyttävään muottiin. Kirjan ehdottomasti hauskimmat hetket koetaankin vertaillessa Hiidensalon lukujen loppuun liittämiä Vartiaisen juttujen valmiiksi editoituja versioita siihen, mitä haastateltavat oikeasti päästivät suustaan. Julkisuuspelin säännöt ja armottomuus tulevat selväksi ja lukijat saavat hyvän käsityksen siloteltujen selviytymistarinoiden keinotekoisuudesta.

Toisena Mediahuoran keskeisenä teemana on yksinhuoltajaäidin kipuilu murrosikää lähestyvän poikansa sekä itsekästä laskelmointia täynnä olevien parisuhdemarkkinoiden kanssa. Minuuttipuuron muodossa tarjoiltu äidinrakkaus joutuu koetukselle viimeistään silloin, kun poika alkaa vähitellen kiinnostua isänsä olemassaolosta. Lopussa romahtanutta äiti-lapsisuhdetta hoidetaankin sitten lööppien välityksellä ja Vartiaisen omista sotkuista tulee julkisuuden kauppatavaraa. Myymisen problematiikka on vahvasti läsnä myös parisuhdekuvioissa ja ihastuksen kohteet ovat surkuhupaisesti juuri niitä, joista jutut täytyy vääntää. Mitenkään erityisen realistisesti kumpaakaan yksityiselämän osa-aluetta ei tuoda esiin, mutta Marian ja Pertun perhe-elämä tuntuu juuri ja juuri riittävän elämänmakuiselta, vaikka lopun kafkamaiset juonenkäänteet tekevät siitä kovin päälle liimatun tuntuista.

Mediahuoran suurin ongelma on kuitenkin Hiidensalon päätös keskittyä kirjoittamaan enimmäkseen päähenkilöä ympäröivistä ulkoisista olosuhteista ja pitää Maria Vartiainen muuten melko paperinmakuisena hahmona. Pientä sisältä kumpuavaa tahatonta naurua lukuun ottamatta kirjan henkilökuvaus tuntuu häiritsevän etäiseltä ja tämän vuoksi Mediahuora ei tempaa samalla tapaa mukaansa kuin vaikka Tuomas Vimman työn uutta järjestystä luotaavat kirjat. Hiidensalon tekstistä jää liian usein tietoiskumaisen pakkovalistuksen maku ja toisaalta nykymenon tolkuttomuuden arvostelu lipsahtaa monesti nolostuttavan väkinäiseksi. Kirja on yksinkertaisesti liian ryppyotsainen ollakseen hauska ja liian hauska ollakseen vakavasti otettava. Sivuja on myös liikaa ja puolet ohuempana lukukokemus olisi ollut paljon virtaviivaisempi. Keskustelua avaavana aikalaiskuvauksena kirja ajaa kuitenkin asiansa ja mitä enemmän oman elämänsä tarttumapintoja lukija siitä löytää, sitä antoisampaa luettavaa se on. (Tuomo L)