Arkhamin Kirjasto: Torches Ablaze

Mystiseltä kalskahtavan Arkhamin Kirjaston takaa ei valitettavasti löydy rokkaamaan innostuneita kirjastoihmisiä, vaan studio-olosuhteissa kahden hengen yhtyeenä operoiva kokoonpano koostuu poppareina paremmin tunnetuista Samae Koskisesta sekä Jussi Lehtisalosta. Metallimusiikilla on kuitenkin oma sijansa kummankin sydämessä ja lajityypin perinteitä kunnioittava Torches Ablaze -debyyttialbumi on pieteetillä ja huolellisella käsityömeiningillä kokoon runnottu paketti. Spinal Tapin henkeä on mukana jonkin verran, mutta kyse on silti tosi mielellä tehdystä tuotoksesta, josta osaavat kaikkein eniten nauttia ne, joiden soittimissa pyörivät aikoinaan taukoamatta Entombedin klassiset Left Hand Path- ja Clandestine -levyt. Junioreillekin on toki tarjolla rattoisa puolituntinen, mutta nykymetallin sieluttomaan mittatilaustuotantoon tai naurettavuuksiin menneeseen eeppisyyteen tottuneet voivat olla hetken ihmeissään Arkhamin Kirjaston vanhan koulukunnan rujon rappauksen parissa.

Suoraviivaisuudestaan huolimatta Torches Ablaze pitää sisällään harvinaisen vaihtelevaa biisimateriaalia. Rokkaavia iskusävelmiä ovat levyn avaava The Cult of No Return sekä Bitch from Hell, joista etenkin jälkimmäinen osoittaa, että pahimmistakin metallikliseistä saadaan edelleen osaavissa käsissä irti tuoreelta kuulostavaa tulkintaa. Sleeping Beauty puolestaan kierrättää hienosti 70-luvun brittiläistä hard rock -kitarariffiä ja vieläkin kokeellisempaa otetta tarjoavat Sea of Madness ja Speed, Yog Sothoth -biisit. Mukana on luonnollisesti myös perinteisen tylyä death metal -meininkiä Knights of Torment- ja Synthetic Death- kappaleiden muodossa. Ympyrän sulkee hienosti päätösraitana kuultava When the Light Is Dead and Gone, jonka pop- ja glam rock -koukkujen jälkeen levyn pistää mielellään soimaan vielä toisen kerran.

Hyvän musiikin lisäksi levy on tuotettu oikealla asenteella ja eläväinen äänimaailma paljastaa sävynsä etenkin paremmissa kuunteluympäristöissä. Erityinen kiitos täytyy antaa rumpuraidoille, joiden kristallinkirkkaat soundit on miksattu aivan piripintaan saakka. Samae Koskisen tykitys kannatteleekin kokonaisuutta parhaimmillaan kuin John Bonham -vainaan kunnian päivien kapulatyöskentely, vaikka teknisesti herrojen välillä on toki eroja. Rytmikitarat surraavat tukevassa Sunlight-rekisterissä, mutta sooloissa irrotellaan sitten ilmavammin. Lauluosuuksien L.G. Petrov -assosiaatiot eivät liene yllätä ketään. H.P. Lovecraftin tuotannosta inspiroituneita metallibändejä on maailmalla enemmän kuin tarpeeksi, mutta Arkhamin Kirjasto kiilaa onnistuneesti takavasemmalta aivan joukon kärkikahinoihin. (Tuomo L)

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälän kirja alkaa kuvauksella Pietarista vuonna 1891, jolloin eräänä talvi-iltana Mihail Mihailovitš Schmidt odottaa merkkiä rakastettunsa ikkunan alla. Kirjan alku toi mieleeni venäläiset klassikot: ”Lunta, puistojen puut pörheinä uudesta puhtaasta lumesta, kaikkialla kinoksia. Hevoset hölkkäsivät kaduilla lähes ääneti, Mihail Maihailovitš Schmidtin sisällä huusi.” Pietarissa ja Karjalan kannaksella kasvaa kirjan päähenkilön Mr. Smithin isoisä, joka oppii kaupankäynnin ja liike-elämän metkut omalta isältään. Eletään 1800-luvun luvun loppua ja 1900-luvun alkua, jolloin ihmiset ja tavarat liikkuivat rajan molemmin puolin samoin kuin ne seilaavat vapaasti nykyajan Euroopassa. Venäjän vallankumouksen alla ja sen jälkeen ihmissalakuljetus ja salakuljetus yleensä olivat herra Schmidtille kannattavaa liiketoimintaa, mutta palovakuutusten myyminen Karjalan kannaksella toi hänelle kuitenkin eniten voittoja, joskin myyntihommiin liittyi välillä vähän hämärää bisnestä, jota Schmidt ei kuitenkaan pitänyt minään vakuutuspetoksena tai rahanpesuna, vaan pikemminkin ”eräänlaisena rahan jalostamisena”. 1930-luvun alussa herra Schmidt jättää vaimonsa ja pienen poikansa ja muuttaa Turkuun, jossa kuolee ilmeisestikin luonnollisen kuoleman jättäen jälkeensä hylätyn romaanikäsikirjoituksen Mustaa ja punaista, jota hänen oletettu pojanpoikansa Mr. Smith yrittää vuosikymmeniä myöhemmin jäljittää.

Kirjan nimihenkilö Mr. Smith elää nykyajan Suomessa, jossa hän harjoittaa omaa liiketoimintaansa. Mr. Smith ratkoo yhtiökumppaninsa Lötjösen kanssa ihmisten ongelmia. Koska hän ei ole kyennyt ratkaisemaan omia ongelmiaan, hän on päättänyt ryhtyä ratkomaan muiden. Mr. Smithin suurin ratkaisematon arvoitus on Mr. Smith itse, arvoitus, johon hän uskoo saavansa ratkaisun isoisänsä hylätystä käsikirjoituksesta.  Asiakkaina hänellä on hyvin monenlaisia ihmisiä. Eläkkeelle joutunut nettiaikakauden syrjäyttämä päätoimittaja Orvo Manninen viettää aikaansa tylsistymällä kotona tai aurinkorannoilla, joihin hän varailee pikalähtöjä netistä. Menestyskirjailija Erkka Torro pelkää luovuutensa ehtymistä, ettei pysty enää kirjoittamaan vetävää romaania. Entisen kaunottaren Briscillan elämä on ollut pelkkää pettymystä monista suurista rakkauksista huolimatta. Tällä hetkellä hänen suurin huolensa on vanheneminen ja menetetty kauneus. Lyhyen valonpilkahduksen hänen elämäänsä tuo kohtaaminen laitapuolen kulkijan Ranen kanssa, joka on ”juoppo, urheilija ja kitaristi Jumalan armosta”.

Seppälän kirjan juonta on mahdotonta selostaa. Mitään suoraviivaisesti etenevää kerrontaa siinä ei olekaan, vaan välillä kirjassa ollaan taas uudelleen 1900-luvun alun Karjalan kannaksen pitsihuviloissa, Venäjän vallankumouksen pyörteissä ja Viipurin taisteluissa vuonna 1918, mutta juoni ei ole teoksen pääasia. Seppälä kirjoittaa taas terävän jäätävää tekstiä, joka ei yritä mielistellä tai viihdyttää. Kirjan henkilöt ovat kaikki yksinäisiä etsijöitä, joista joku sai vähäksi aikaa elämäänsä hippusen toivoa, joku ei. Raha hallitsee kaikkea, olipa aika mikä tahansa, ja sen valtaan alistetaan niin aatteet kuin yksityiset ihmisetkin.

”Ei uskoisi, miten paljon ongelmia meidän uudessa iloisessa Euroopassamme voi olla, uudessa Euroopassa, joka oli edustuksellinen, läpinäkyvä ja läheinen, jossa demokratia syleili kansalaiset nöyriksi ja jossa ihmiset eivät tajunneet että heidän maanosastaan oli tullut Eurooppa Oyj. Meidät oli saatu uskomaan kaikki mitä meille kerrottiin: kun meille näytettiin keskimmäistä, meidän haluttiin näkevän viisi sormea. Koko käsi voitiin amputoida, kuten George Orwellin romaanit Amazonin Kindlestä. Sitä paitsi, kuten Stanislaw Jerzy Lec kirjoittaa: Joka sanoo me, ei tarkoita itseään. Tämä kaikki tapahtuu tilanteessa jossa historia on enää bisneskonsepti, demokratian ja radikaalin kapitalismin risteytys. Aikaisemmin historia oli politiikan arkeologiaa. Euroopassa henki on kuollut, aine hallitsee.” (Sinikka L)

Pirjo Hassinen: Popula

Finlandia-ehdokkaaksi valitun Pirjo Hassisen Populan ensisivujen tunnelmat ovat niin takakireitä, että kirjaan syventyminen vaatii keskimääräistä enemmän ponnistelua. Kolmen päähenkilön mielenliikkeet ovat kuin äärimmilleen venytettyjä viulunkieliä ja erityisen vaikeaa on saada otetta elämänsä ruuhkavuosia elävän kolmekymppisen Ritan kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin ulottuvasta kiukuttelusta. Henkilökohtainen kipuilu peilautuu kuitenkin vähitellen laajempiin ympyröihin ja Populasta kasvaa melko onnistunut analyysi suuren jytkyn jälkeisestä Suomesta. Vieraaksi muuttunut oma maa on toki ennenkin inspiroinut taiteilijoita, mutta Hassisen nyky-Suomessa liikutaan jo niin lähellä tunteiden absoluuttista nollapistettä, että on turha odottaa lumen enää tekevän enkeleitä eteiseen.

Yhteiskunnallisesta sanomastaan huolimatta Popula on ennen kaikkea romaani ihmissuhteista. Niitä vain sävyttävät valitettavan yleiseksi käyneet tarpeettomuuden ja epävarmuuden tunteet. Viisikymppisen Pirjon ja tätä nuoremman Perttu Alvari Hermanni Aallon välinen lämmin ystävyys voisi kenties edetä romanssiksi saakka, mutta Pertun saamat potkut sekä turhautuminen dementoituneen äitinsä huonoon kohteluun suuntaavat ison miehen tarmon lopulta muualle. Työpaikaltaan jo paljon aikaisemmin ulos saneerattu Pirjo puolestaan viettää päivänsä pienessä sievässä ja joutuu tekemään tiliä paitsi kirjan aloittavan taidevandalisminsa seurausten, niin myös ongelmallisen tytärsuhteensa kanssa. Pirjon tytär Rita taas elää väljähtyneen oloisessa avioliitossa edellisen vaimonsa kuolemaa vielä läpikäyvän esimiehensä kanssa. Yksi harkitsematon lause käynnistää aviokriisin, mutta luo toisaalta pohjaa kirjan valopilkuksi muodostuvalle Pirjon sekä Ritan aviomiehen afrikkalaistaustaisen adoptiotyttären väliselle suhteelle.

Ankeuden keskellä Perttu löytää henkisen kotinsa räikeän populistisesta Popula-puolueesta. Nousu puolue-eliittiin tapahtuu puolivahingossa ja samalla myös Pirjo joutuu hieman tahtomattaankin liikkeen surkuhupaisaksi mannekiiniksi. Populan saaman järisyttävän vaalivoiton jälkeinen kiristynyt ilmapiiri heijastuu myös Ritan ja Villen väleihin ja Pirjon ja Tuulia-tyttären välinen suhde on lopulta kuin punainen vaate suvaitsevaiselle pehmomiehelle. Perttu puolestaan pääsee yhä syvemmälle Populan johtohahmo Jukka Kalmarin julkisivun taakse ja joutuu lopulta kuittaamaan tämän töppäilyjä muullakin kuin henkilökohtaisella luottokortillaan. Kirja päättyy hieman ennalta arvattavasti päähenkilöiden kohtalot törmäyskurssille niittaavalla järkyttävällä loppuratkaisulla, mutta toisaalta näin ei jää pienintäkään epäilystä siitä, kenen joukoissa kirjailija itse seisoo.

Hassinen loistaa tuttuun tapaansa tarkkanäköisenä henkilökuvaajana, mutta tiuhaan viljellyt yksinkertaistukset saavat Popula-ilmiön tuntumaan lopulta liian kaavamaiselta. Vihainen kansa toki saa helposti näköisensä johtajat, mutta tosielämän esikuvan suomalaiset erityispiirteet on silti lakaistu maton alle. Popula onkin pikemmin kooste useammasta eri eurooppalaisesta oikeistopopulistisesta puolueesta. Esimerkiksi Jukka Kalmarissa ei ole hitustakaan Timo Soinin lupsakasta maanläheisyydestä, vaan puoluejohtaja on kuin sekoilevan Teuvo Hakkaraisen ja niljakkaan Jörg Haiderin risteytys. Ajankohtainen sanoma ja sujuva kerronta puoltavat silti kirjaan tarttumista, mutta voitto Finlandia-kisassa olisi kohtuullisen suuri yllätys. (Tuomo L)

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio : kertomuksia seksistä ja väkivallasta

Jokainen sukututkimusta edes puolivakavissaan harrastanut tietää hyvin, että omien esivanhempien elämänvaiheiden selvittely on huomattavasti helpompaa, mikäli joukkoon on eksynyt edes muutama aikakautensa lakeja ja normeja vastaan rikkonut musta lammas. Kunnon kansalaisista viranomaisten ja kirkon rekistereihin jäivät lähinnä taloudelliseen toimintaan sekä normaaliin väestökirjanpitoon liittyneet tiedot, mutta jo pienestä rikkeestä tuomion saaneen henkilön kohdalla asiakirjoista hahmottuva henkilökuva on huomattavan paljon monipuolisempi. Törkeimpien lainrikkojien rötöstelyjä dokumentoivat pöytäkirjat ovatkin sitten kuin pieniä elämänkertoja.

Kultaiselta keskitieltä poikenneet ihmiset kiinnostavat myös ammattimaisia historiantutkijoita. Värikkäistä aiheista aikaisemminkin kirjoittanut Teemu Keskisarja tarjoaa uusimmassa Kyynelten kallio -teoksessaan varsin perinpohjaisen läpileikkauksen suomalaisen sielunmaiseman riettaammasta puolesta 1600-luvulta aina 1800-luvun lopulle saakka. Alaotsikkonsa mukaisesti seksiin ja väkivaltaan keskittyvä kirja kertoo ennen kaikkea yksilöistä, mutta sijoittelee paljastusten lomassa pahennusta herättäneet teot onnistuneesti laajempaan kontekstiin. Kokonaisuus on silti huomiota herättävän epäteoreettinen, toisaalta mikään ei estä tarjoilemasta historiaa kursailemattomasti raakana ja alastomana.

Seitsemään lukuun jaettu Kyynelten kallio alkaa logiikaltaan nykylukijallekin melko helposti avautuvalla kertomuksella Henrik Florinus nuoremman onnettoman lopun saaneista naisseikkailuista. Monen oman aikansa kollegan tavoin kemiöläisen luopiopapin elämään kuuluivat kiinteänä osana viina ja naiset. Pienessä saaristopitäjässä muhinut intohimodraama saa silti täysin poikkeukselliset mittasuhteet Matteuksenpäivänä 21. syyskuuta 1704 tapahtuneen veriteon jälkeen. Florinuksen rakastajattarensa aviomiehen päänmenoksi juonima murhasuunnitelma onnistuu vain osittain ja oikeuslaitoksen tehtäväksi jää seuloa epäiltyjen joukosta syylliset ja syyttömät. Prosessin mielivaltaisuus ja julmuus eivät voi olla hätkähdyttämättä, vaikka Keskisarja myöhemmin teoksessaan korostaa aikakauden oikeuslaitoksen vakautta ja tietynlaista oikeudenmukaisuutta.

Leimallisin savupirttien Suomen seksuaalirikoksista tuntuu kuitenkin olleen eläinten kanssa pelehtiminen. Kokonaisen aiheelle omistetun luvun lisäksi teema toistuu läpi kirjan ja syyllisten kirjo kattaa niin herrat kuin narrit. Häpeällinen teko tehdään tavallaan ymmärrettäväksi niin, että kun päätösluvussa piika Margareta Heikintytär yllättää isäntänsä Antti Junttilan nykimässä alastomana lantiotaan lehmää vasten, voi lukija jo aistia tapahtuman hilpeämmän puolen. Epäilemättä näin on ollut myös aikalaisten keskuudessa, mutta kiinnijääneitä uhkasi silti aina kuolemantuomio. Rikosprosessiin kuului usein myös hyväksikäytettyjen eläinten paikallistaminen ja tuomitseminen. Keskisarjan mukaan yhdessä pahimpien sarjasekaantujien kanssa mestauslavalla lahdattiin joskus jopa kokonaisia karjalaumoja.

Muita Kyynelten kallion henkilökuvia ovat esimerkiksi sielunsa pahalle myynyt uhkapeluri sekä tyrmässä vuosikaudet riutunut palavasieluinen onanisti. Kirjassa käsitellään lisäksi Suomessa lukumäärällisesti erittäin harvinaisia homoseksuaaleja vastaan käytyjä oikeudenkäyntejä. Tapausten vähälukuisuus on ollut Keskisarjallekin yllätys ja kertonee siitä, että paikallisyhteisötason ahdasmielisyys on paljolti myöhempien aikojen peruja. Mitään kirjassa sanottua ei kuitenkaan ole tarkoitettu siirrettäväksi suoraan nykypäivän moraalikoodistoksi, vaan kaikki luettu tulee suhteuttaa toiseen aikaan ja paikkaan. Toisaalta ihminen ei ole muuksi muuttunut ja nykyään samoja aiheita ahmitaan yhtä lailla niin internetistä kuin juorulehtien palstoilta.

Kutkuttava aihe tekee Kyynelten kalliosta poikkeuksellisen kiinnostavaa luettavaa ja siihen kannattaa tarttua, vaikka akateemisempi historiankirjoitus ei ole aikaisemmin miellyttänyt. Kirja on sekä sisällöltään että rakenteeltaan villi kuin elämä itse ja tarjoaa jälleen yhden todistuksen pölyisenä pidetyn arkistomateriaalin kyvystä lumota lukijoita vielä vuosisatojen jälkeen. (Tuomo L)

Stefano Landi: Passacaglia della Vita (esit. vanhan musiikin yhtye L’Arpeggiata)

Päivittäisellä työmatkallani kuuntelen usein Yle Radio 1:n erinomaisia musiikki- ja muitakin ohjelmia, ja eräästä kotiinpaluumatkan aikana kuullusta ohjelmasta on peräisin tämäkin vaikuttava musiikkikokemus. Heti aluksi täytyy todeta, että minulla ei ole mitään asiantuntemusta, jolla voisin arvostella musiikkia tai puhua musiikista oikeilla termeillä: en soita, en laula enkä tunne edes nuotteja. Musiikki on siis minulle pelkkää aistinautintoa, jotain mikä yksinkertaisesti kuulostaa hyvältä, nostaa esiin tunteita ja mielikuvia.

Landin sävellys Passacaglia della vita (Homo fugit velut umbra…) pysähdytti. Pysähdytti kirjaimellisesti, koska jäin vielä hetkeksi autoon istumaan vain kuullakseni, mikä sävellys oli kyseessä. Sitten äkkiä googlaamaan, kuka oli Stefano Landi, ja mikä on tämä mystiseltä kuulostava kappale. Stefano Landista lyhyesti: italialainen barokkisäveltäjä, syntyi Roomassa 1587, kuoli 1639 Roomassa, jossa asui suurimman osan elämästään. Sävelsi pääasiassa madrigaaleja, messuja ja aarioita ja yhden oopperan. Landin sävellyksessä Homo fugit velut umbra… (suomeksi suunnilleen ”ihminen katoaa kuin varjo…”) lauletaan kuoleman väistämättömyydestä. Toistetaan, kuinka jokaisen täyttyy kuolla,”bisogna morire”. Italiankielisessä laulussa kuollaan laulaen, soittaen, tanssien, syöden, juoden, eikä lääkekään auta. Aiheestaan huolimatta ei tämä kappale ole mitään synkkää kuultavaa. Laulussa on tarttuva rytmi ja reipas meininki, vaikka vakavasta aiheesta lauletaankin.

Yhtye L’Arpeggiata soittaa levyllä historiallisilla soittimilla, joiden nimiä en edes yritä arvata, mutta vanhan musiikin soittoa on kiva kuunnella. Levyllä on myös lemmenlauluja suukkoineen ja muuta iloista kansanlauluntapaista rallatusta sekä muutama rauhallinen instrumentaalikappale. Stefano Landin sävelmät soivat välillä nykyaikaisen laulelman tapaa, mitään vaikeaa kuunneltavaa tämä levy ei ole. L’Arpeggiata –yhtyeen levy oli minulle todellinen kuunteluelämys. Leijailin vähän aikaa aivan huikeissa tunnelmissa, melkein kuin olisin nauttinut lasillisen kuohuviiniä hyvässä seurassa. (Sinikka L)

PS. Levyn voit lainata kirjastosta!