Susan Cain: Hiljaiset : introverttien manifesti

Susan Cainin Hiljaiset-kirjassa Suomi mainitaan esimerkkinä maasta, jonka väestöstä poikkeuksellisen suuri osuus on introvertteja. Silti meilläkin normikansalaisuuteen on viime vuosina ympätty ominaisuuksia, jotka sopivat huomattavasti paremmin itsestään enemmän ääntä tottumaan pitäneiden ekstroverttien luonteenpiirteisiin. Ulkopuolelle jää kuitenkin tällöin suuri joukko kaikin puolin tunnollisia kansalaisia, sillä jos Cainin arviot osuvat oikeaan, niin hillitymmästä elämästä nauttivien introverttien lukumäärä maassamme liikkuu jossain kahden miljoonan hujakoilla. Ristiriita aiheuttaa valtavan määrän henkilökohtaista mielipahaa, mutta hukkaa myös osaamista, joka aavistuksen verran avarakatseisemmassa yhteiskunnassa olisi paremmassa käytössä. Vielä leimallisemmin ekstroverttisuutta korostetaan Cainin kotimaassa Yhdysvalloissa. Epäkohtaa vastustamaan suunnatun manifestin muotoon puettu Hiljaiset yhdistelee tyypillisimpiä olettamuksia introverteista eri tieteenalojen tutkimustietoon ja pyrkii osoittamaan ne yksi kerrallaan vääriksi. Kirja ei kuitenkaan ole ekstroverteille esitetty avoin sodanjulistus, vaan itse introvertiksi tunnustautuva Cain käyttää erityisen paljon aikaa sen pohtimiseen, kuinka introvertit ja ekstrovertit voivat elää keskenään sopuisasti. Introverttiutta ei myöskään määritellä kovin yksiselitteisesti ja Cain muistuttaa lukijoita siitä, että kumpaakaan luonteenpiirrettä ei esiinny täysin puhtaana, vaan jokaisen ihmisen persoonallisuus on sekoitus molempia.

Räikeintä introverttien syrjintä lienee työelämässä ja Cain ottaa tulilinjalle kiitettävän määrän tällä elämänalueella vallalla olevia harhaluuloja. Introvertit ja ekstrovertit toki eroavat toisistaan johtamistyylin, oppimistekniikoiden sekä luovuuden suhteen, mutta kummankaan ei voi automaattisesti sanoa suoriutuvan toista paremmin. Tilanteet sekä ympäristö ratkaisevat ja toimivasta työyhteisöstä löytyy sopivassa suhteessa molempia ihmistyyppejä. Alaisiaan tarkkasilmäisesti havainnoiva introvertti esimies on esimerkiksi omiaan aloitteellisessa työyhteisössä. Samoin toimialat, joissa liiallinen voittojen tavoittelu kasvattaa merkittävästi toimintaan liittyviä riskejä, kaipaavat ohjaksiin eri vaihtoehtoja pitkäjänteisemmin pohtivia introvertteja. Cain kyseenalaistaa myös nykyään muodissa olevaa työtilojen muokkaamista ainoastaan ryhmätyötä suosiviksi. Mahdollisuus vetäytyä omaan rauhaan tukee tavoiteharjoitteluksi kutsuttua ilmiötä, joka oikeastaan on ainoa tehokas tapa oppia uusia asioita. Tiimityötä ei täysin tyrmätä, mutta Cainin esittelemät tutkimustulokset tuovat silti useamman kerran mieleen joukossa tyhmyys tiivistyy -lausahdukseen sisältyvän viisauden.

Syitä introverttiudelle haetaan erityisesti biologisista selitysmalleista. Tärkeimmäksi yksittäiseksi selittäväksi tekijäksi nousee aivojen limbiseen järjestelmään kuuluvan mantelitumakkeen toiminta. Aivojen tunnekeskus on joillakin ihmisillä virittynyt reagoimaan herkemmin ulkoisiin ärsykkeisiin ja tästä on seurauksena, paitsi keskimääräistä tarkempi havainnointikyky, niin pohdiskelevampi ja alhaisemmasta ärsyketasosta pitävä mielenlaatu. Cain vetää yhtäläisyyksiä introverttien ja erittäin herkkien ihmisten kokemusten välille, mutta huomauttaa, että sensitiivisten joukossa on myös suuri joukko ekstroverttejä. Mantelitumake ei kuitenkaan yksinään selitä luonteenpiirteiden eroja, eivätkä sitä tee edes geenit. Kirjassa korostetaankin hyvin sitä, että persoonallisuutemme saa lopullisen muotonsa vasta niiden ja ympäristön monimutkaisen yhteispelin tuloksena. Introverttien kohdalla kriittisiä ympäristötekijöitä ovat varhaislapsuuden kokemukset, minkä Cain kiteyttää David Dobbsin kehittämän orkideahypoteesin avulla. Siinä voimakkaasti reagoivia lapsia verrataan orkideoihin, joista oikeanlaisissa ympäristöissä kasvaa vahvoja ja suurenmoisia, mutta vääränlaisessa kohtalona on nopea lakastuminen.

Kirjan loppuun on periamerikkalaiseen tapaan sisällytetty introverteille tarkoitettu self help -osuus. Cain opastaa, kuinka introvertti voi tilanteen niin vaatiessa esiintyä ekstroverttinä. Tämä luonnistuu, kun tavoitteena on edistää itselle tärkeitä asioita. Pitkäaikainen oman luonteen vastainen toiminta ei silti kannata ja Cain painottaa naamioleikin ajaksi laadittujen palautumisenjärjestelyiden merkitystä. Parisuhdeneuvot on tarkoitettu ainoastaan introvertti-ekstroverttipariskunnille, mistä saa helposti käsityksen, että kahden introvertin yhteiselo sujuu luonnostaan sopuisasti. Vinkeiksi tarjotut kumppanin erityispiirteiden huomioiminen ja kompromissien taito sopivat kuitenkin melko varmasti jokaiseen suhteeseen. Kasvatusohjeissa toteutetaan orkideahypoteesia käytännössä ja painotetaan läsnäoloa sekä sitä, että introverttia lasta tulee valmentaa aktiivisesti kohtaamaan uusia asioita. Liika suojelu on pahasta, mutta lapsen rajat on syytä ottaa huomioon.

Cain tekee kirjassaan pääsääntöisesti ansiokasta työtä. Introverttia käytöstä on helppoa tulkita väärin, joten sen taustojen avaaminen suurelle yleisölle osittain myös populaaripsykologian keinoin on perusteltua. Asiantuntijoiden kirjo on kirjassa laaja, mutta eniten Cain tukeutuu omiin ja asiakkaidensa kokemuksiin. Täydellistä kuvaa introverttiudesta kirja ei silti tarjoa. Siitä pitää huolen jo se, että lähes jokainen kirjassa esiintyvä esimerkkitapaus edustaa amerikkalaista ylempää keskiluokkaa. Vastaväitteille ei myöskään ole annettu kovin paljon tilaa, mutta ainakaan toistaiseksi kirjan keskeisiä väittämiä ei ole onnistuttu kumoamaan. Olisikin hyvä, jos esimerkiksi koulujen ryhmäkokojen kasvattamista suunnittelevat päättäjät lukisivat Cainin kirjan. Toimenpiteiden kielteisiä seurauksia osaa sen jälkeen arvioida paljon paremmin. (Tuomo L)