Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Pyörätuoliin sidotun halvaantuneen nuoren tytön kohtalo sekä kuvaukset omaishoitajien karusta arjesta ovat teemoja, jotka vievät monet lukijat oman mukavuusalueen raja-alueille. Vielä voimakkaammin Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarinassa nousee kuitenkin pintaan kirjan kaikkein raastavin kysymys: onko vanhempien puhekyvyttömän tyttärensä kanssa vuosikausien ajan käymä ajatuksenvaihto ollut aitoa vuorovaikutusta vai pelkästään toisen osapuolen toivottomalta näyttänyttä tilannetta valheellisesti helpottanutta itsepetosta? Vastausta haetaan pääsääntöisesti perheen sisällä, mutta Yli-Juonikas on liittänyt mukaan juonenkäänteitä, jotka tuovat väistämättä mieleen vuosituhannen vaihteessa Tuomas Alatalon Olen ja saan sanoa -kirjan ympärillä velloneen julkisen kohun. Vanhan merimiehen tarina ei silti varsinaisesti ole kannanotto tuetun kommunikaation puolesta tai sitä vastaan. Sen voi aivan perustellusti lukea niin, että suurin osa kuusitoistavuotiaan Annika-tytön kertojaäänestä on hänen omaansa, mutta mukana on runsaasti vihjeitä, jotka ohjaavat kohti päinvastaista tulkintaa. Päällekäyvin lienee kirjan nimi, joka on johdettu kohtauksessa, jossa fasilitointi rinnastetaan viestintään haudantakaisten henkiolentojen kanssa.

Vanhan merimiehen tarinan pääosassa on kolmihenkinen Harjusten perhe. Niina ja Aarno hoivaavat vakavasta synnynnäisestä hermostollisesta sairaudesta kärsivää Annika-tytärtään. Koko ikänsä pyörätuolissa viettänyt Annika ei kykene liikkumaan tai puhumaan ja neliraajahalvauksen lisäksi hänet oli kaksitoistavuotiaaksi saakka diagnosoitu vaikeasti kehitysvammaiseksi. Vanhemmat saivat lopulta kontaktin tyttäreensä, kun Annikaa hoitava toimintaterapeutti tutustutti heidät fasilitoituun kommunikointiin. Siinä ajatusten vaihto tapahtuu ohjaamalla Annikan kättä pienten vihjeiden perusteella tietokoneen näppäimistöllä. Kirjan alussa yhteydenpitoa on kestänyt jo neljä vuotta ja perheen elämä on Annikan koettelemuksia täynnä olleiden lapsuusvuosien jälkeen asettunut vaativien, mutta lämminhenkisten rutiinien ympärille. Aarnolla on hyväpalkkainen työ valtion virkamiehenä, mikä on mahdollistanut Niinan jäämisen kotiin Annikan täyspäiväiseksi hoitajaksi. Fasilitoinnin käyttö Annikan ajatusten tulkkina on edennyt jopa niin pitkälle, että tyttö saanut valmiiksi ensimmäisen runokokoelmansa, jolle Niina ja Aarno ovat vielä löytäneet sen julkaisemisesta kiinnostuneen kustantajan.

Skorpionisinetiksi ristitty käsikirjoitus osoittautuu nimeltään valitettavan enteelliseksi ja kielteisestä kustannuspäätöksestä käynnistyy tapahtumasarja, joka suistaa perheen elämän vähitellen raiteeltaan. Kustantaja esittää epäilyjä runojen todellisesta kirjoittajasta ja ne palauttavat Niinan ja Aarnon mieleen ulkopuolisten fasilitointia kohtaan esittämän arvostelun. Tästä kuitenkin selvitään, kun Annikaa hoitava lääkäri kertoo pariskunnalle uudenlaisesta neuroproteesista, jonka avulla joidenkin halvaantuneiden potilaiden liikuntakykyä on saatu parannettua niin, että kommunikointi heidän kanssaan onnistuu ilman avustajaa. Toivon kipinä sammuu nopeasti, sillä Annikan tilassa ei kalliin leikkauksen jälkeen tapahdu muutosta kohti parempaa. Vaikutus on itse asiassa päinvastainen ja tyttö tuntuu vetäytyvän yhä enemmän kuoreensa. Samoin käy Niinalle ja Aarnolle. Aarnolla diagnosoidaan masennus, jonka parantelu tapahtuu alkoholi- ja lääketokkurassa. Niina taas menettää Annikan hoidossa apuna olleen Rauni-terapeutin tämän sairastuttua työuupumukseen. Samalla myös Annikan viestien sisältö alkaa muuttua ahdistavammaksi. Niihin ilmestyy vakavia syytöksiä, jotka koskevat erityisesti Aarnoa. Epäilyjen selvittely vie väistämättä kohti kaikkein äärimmäisimpiä tunnelmia ja loppu välkkyvine veitsineen on – ehkä hieman tarpeettomasti – jo melkein kauhukirjallisuutta.
 
Jaakko Yli-Juonikkaan edellisen tiiliskivimittaa lähestyneen Neuromaani-romaanin rakenne muistutti monivalintatehtävää, joten siihen verrattuna Vanhan merimiehen tarinan kerronta on huomattavan paljon perinteisempää. Kokonaisuus on silti yhtä tuoreen ja omaperäisen tuntuinen. Oli lukijan ennakkokäsitys fasilitoinnista mikä tahansa, niin sen käyttö kirjallisena tehokeinona tuo juoneen kutkuttavan sähköistä tunnelmaa. Yhtä lailla ansiokkaasi on kuvattu Annikan hoitoon liittyvien rutiinien ja apuvälineiden koko kirjo. Yli-Juonikas kirjoittaa vammaisuudesta kaunistelemattoman realistisesti, mutta inhimillisesti. Joillekin Annikan kertojaäänen kyseenalaistaminen saattaa silti olla liian kova pala. Toisaalta kirjan sivuilla tavataan myös lihaa ja verta oleva vanha merimies, joten tulkintoja voi tehdä suuntaan tai toiseen. Muutoinkin lopputulosta voi vain kehua ja tässä on varmasti yksi vuoden 2014 parhaista kotimaisista romaaneista. (Tuomo L)