keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Blogi vaihtuu verkkokirjastoon





Rutakko-kirjastot aloittavat valmistautumisen ensi vuonna käyttöön otettavaan uuteen verkkokirjastoon. Sivuston suunnittelu ja sisällöntuotanto pitävät henkilökunnan sen verran kiireisenä, että tämän blogin ylläpitoon ei valitettavasti enää riitä aikaa. Vinkkaustyö kuitenkin jatkuu aikanaan uudessa ympäristössä. Suuret kiitokset kaikille vinkkausblogia seuranneille!

perjantai 9. toukokuuta 2014

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Minä olen ponnistellut tämän omaelämäkerran kimpussa – tai biografian – hänen akateemista sanaansa käyttääkseni – kohta kolme vuotta. Näin pitkälle päästyäni tiedän, että osaan kirjoittaa ilman että hän häilyy niskani takana komentelemassa.”

Babba Andersson on ruma, lihava ja rääväsuinen nuori nainen, jonka suuri unelma on voittaa kuvalehden novellikilpailu. Tämä onnistuisi Babban mielestä helpommin, jos hänellä olisi sopiva ulkonäkö. Kirjallisuudenhistoriaa opiskeleva Lillemor Troj puolestaan on kaunis ja edustava, kuin luotu median lemmikiksi, joten naiset päättävät lähettää kilpailuun Babba Anderssonin novellin, mutta kuvassa kirjoittajana loistaa Lillemor Troj. Kahden naisen kirjallinen huijaus on saanut alkunsa.

Babba osaa todella kirjoittaa, ja niinpä tämä ovela kaksikko huijaa koko Ruotsin kirjallisia piirejä ja lukijoita vuosikymmenien ajan. Lillemor edustaa ja saa kirjallisuuspalkintoja ja lopulta hänet jopa valitaan Ruotsin akatemian jäseneksi. Babba seuraa sivusta juhlitun ”kirjailijattaren” voittokulkua, välillä huvittuneen kyynisesti välillä taas pientä kateutta tuntien. Häntä ei juuri julkisuus ja maine kiinnosta, eikä edes raha, näin ainakin Lillemor uskoo. Mutta Babba onkin saanut tarpeekseen ja uhkaa, kostoksi Lillemorin aiemmista yrityksistä lopettaa, paljastaa nyt koko huijauksen. Iäkäs Lillemor Troj istuu lukemassa Babban omalla nimellään kirjoittamaa käsikirjoitusta, jonka tarkoituksena on tuhota koko hänen maineikas uransa.

Kerstin Ekmanin kynä on edelleen loistavassa terässä tässä veijariromaanissa. Naisen elämä on usein teemana Ekmanin romaaneissa ja niin myös Huijareiden paraatissakin. Lillemor näyttää kärsivän ronskia Babbaa enemmän heidän huijauksestaan, ja myös yksityiselämässä tulee kolhuja toisensa jälkeen. Suojatussa porvariskodissa kasvanut tyttö menee naimisiin nuorena, eroaa, saa hermoromahduksen, ajelehtii 70-luvun poliittisissa aatteissa. Työläistaustainen Babba tuntuu porskuttavan eteenpäin ilman suuria tunnontuskia, vaikka varmaan välillä raivostuttaakin, kun joutuu koko ajan katsomaan, miten kunnian suosikkikirjoista saa Lillemor Troj. Tosin onhan Lillemorkin vaikuttanut tekstin syntymiseen kommentoimalla, korjaamalla ja oikolukemalla. Naiset käyvät keskenään kiihkeitä keskusteluja kirjallisuuden merkityksestä. Ekman riisuu kirjailijan ammatista kaiken hohdokkuuden, valaisemalla miten kirjailijan elanto koostuu pienistä tienesteistä kuten kansanopiston opetustehtävistä kirjoittajakurssien vetämiseen.

Huijareiden paraati kertoo eloisasti Ruotsin yhteiskunta- ja kulttuurielämästä ja sen muutoksista 1950-luvulta aina nykyaikaan asti. Tämä ajanjakso kattaa myös Kerstin Ekmanin pitkän kirjailijauran, joka alkoi dekkareista, kuten Babban ja Lillemorin tuotanto, jatkui laajoilla, 1900-luvun Ruotsia kuvaavilla romaaneilla ja huipentui 2000-luvulla loistavaan Sudentalja-trilogiaan. Kerstin Ekmanille on myönnetty kahdesti arvostettu August-palkinto ja Ruotsin akatemiaan hänet valittiin 1978. Tämä kaikki tapahtuu myös Lillemor Trojille Huijareiden paraatissa.

Mitä muuta kirjallisuus on kuin huijaamista, Babba tokaisee suutuksissaan Lillemorille, kun tämä omantunnontuskia potien uhkaa jälleen luopua leikistä. Kirjailijat saavat vaikutteita, he kopioivat, lainaavat, muuntelevat sanottavansa toiseen muotoon ja yrittävät miellyttää niin kustantajaa kuin yleisöäkin. Kirjailijan täytyy osata sekä kirjoittaa että markkinoida ja miellyttää. Babban ja Lillemorin sopimus hyödytti varmaan molempia, joten on mahdotonta sanoa, kumpi käytti hyväksi toista tai hyötyi enemmän. Ehkä mukanaan oli tullut vuosikymmenien kuluessa myös ystävyyttä tai ainakin yhteinen salaisuus kiehtoi ja yhdisti. Miksi siis lopettaa kun homma toimii! ”Heillähän on paljon töitä edessä.(Sinikka L)

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Pyörätuoliin sidotun halvaantuneen nuoren tytön kohtalo sekä kuvaukset omaishoitajien karusta arjesta ovat teemoja, jotka vievät monet lukijat oman mukavuusalueen raja-alueille. Vielä voimakkaammin Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarinassa nousee kuitenkin pintaan kirjan kaikkein raastavin kysymys: onko vanhempien puhekyvyttömän tyttärensä kanssa vuosikausien ajan käymä ajatuksenvaihto ollut aitoa vuorovaikutusta vai pelkästään toisen osapuolen toivottomalta näyttänyttä tilannetta valheellisesti helpottanutta itsepetosta? Vastausta haetaan pääsääntöisesti perheen sisällä, mutta Yli-Juonikas on liittänyt mukaan juonenkäänteitä, jotka tuovat väistämättä mieleen vuosituhannen vaihteessa Tuomas Alatalon Olen ja saan sanoa -kirjan ympärillä velloneen julkisen kohun. Vanhan merimiehen tarina ei silti varsinaisesti ole kannanotto tuetun kommunikaation puolesta tai sitä vastaan. Sen voi aivan perustellusti lukea niin, että suurin osa kuusitoistavuotiaan Annika-tytön kertojaäänestä on hänen omaansa, mutta mukana on runsaasti vihjeitä, jotka ohjaavat kohti päinvastaista tulkintaa. Päällekäyvin lienee kirjan nimi, joka on johdettu kohtauksessa, jossa fasilitointi rinnastetaan viestintään haudantakaisten henkiolentojen kanssa.

Vanhan merimiehen tarinan pääosassa on kolmihenkinen Harjusten perhe. Niina ja Aarno hoivaavat vakavasta synnynnäisestä hermostollisesta sairaudesta kärsivää Annika-tytärtään. Koko ikänsä pyörätuolissa viettänyt Annika ei kykene liikkumaan tai puhumaan ja neliraajahalvauksen lisäksi hänet oli kaksitoistavuotiaaksi saakka diagnosoitu vaikeasti kehitysvammaiseksi. Vanhemmat saivat lopulta kontaktin tyttäreensä, kun Annikaa hoitava toimintaterapeutti tutustutti heidät fasilitoituun kommunikointiin. Siinä ajatusten vaihto tapahtuu ohjaamalla Annikan kättä pienten vihjeiden perusteella tietokoneen näppäimistöllä. Kirjan alussa yhteydenpitoa on kestänyt jo neljä vuotta ja perheen elämä on Annikan koettelemuksia täynnä olleiden lapsuusvuosien jälkeen asettunut vaativien, mutta lämminhenkisten rutiinien ympärille. Aarnolla on hyväpalkkainen työ valtion virkamiehenä, mikä on mahdollistanut Niinan jäämisen kotiin Annikan täyspäiväiseksi hoitajaksi. Fasilitoinnin käyttö Annikan ajatusten tulkkina on edennyt jopa niin pitkälle, että tyttö saanut valmiiksi ensimmäisen runokokoelmansa, jolle Niina ja Aarno ovat vielä löytäneet sen julkaisemisesta kiinnostuneen kustantajan.

Skorpionisinetiksi ristitty käsikirjoitus osoittautuu nimeltään valitettavan enteelliseksi ja kielteisestä kustannuspäätöksestä käynnistyy tapahtumasarja, joka suistaa perheen elämän vähitellen raiteeltaan. Kustantaja esittää epäilyjä runojen todellisesta kirjoittajasta ja ne palauttavat Niinan ja Aarnon mieleen ulkopuolisten fasilitointia kohtaan esittämän arvostelun. Tästä kuitenkin selvitään, kun Annikaa hoitava lääkäri kertoo pariskunnalle uudenlaisesta neuroproteesista, jonka avulla joidenkin halvaantuneiden potilaiden liikuntakykyä on saatu parannettua niin, että kommunikointi heidän kanssaan onnistuu ilman avustajaa. Toivon kipinä sammuu nopeasti, sillä Annikan tilassa ei kalliin leikkauksen jälkeen tapahdu muutosta kohti parempaa. Vaikutus on itse asiassa päinvastainen ja tyttö tuntuu vetäytyvän yhä enemmän kuoreensa. Samoin käy Niinalle ja Aarnolle. Aarnolla diagnosoidaan masennus, jonka parantelu tapahtuu alkoholi- ja lääketokkurassa. Niina taas menettää Annikan hoidossa apuna olleen Rauni-terapeutin tämän sairastuttua työuupumukseen. Samalla myös Annikan viestien sisältö alkaa muuttua ahdistavammaksi. Niihin ilmestyy vakavia syytöksiä, jotka koskevat erityisesti Aarnoa. Epäilyjen selvittely vie väistämättä kohti kaikkein äärimmäisimpiä tunnelmia ja loppu välkkyvine veitsineen on – ehkä hieman tarpeettomasti – jo melkein kauhukirjallisuutta.
 
Jaakko Yli-Juonikkaan edellisen tiiliskivimittaa lähestyneen Neuromaani-romaanin rakenne muistutti monivalintatehtävää, joten siihen verrattuna Vanhan merimiehen tarinan kerronta on huomattavan paljon perinteisempää. Kokonaisuus on silti yhtä tuoreen ja omaperäisen tuntuinen. Oli lukijan ennakkokäsitys fasilitoinnista mikä tahansa, niin sen käyttö kirjallisena tehokeinona tuo juoneen kutkuttavan sähköistä tunnelmaa. Yhtä lailla ansiokkaasi on kuvattu Annikan hoitoon liittyvien rutiinien ja apuvälineiden koko kirjo. Yli-Juonikas kirjoittaa vammaisuudesta kaunistelemattoman realistisesti, mutta inhimillisesti. Joillekin Annikan kertojaäänen kyseenalaistaminen saattaa silti olla liian kova pala. Toisaalta kirjan sivuilla tavataan myös lihaa ja verta oleva vanha merimies, joten tulkintoja voi tehdä suuntaan tai toiseen. Muutoinkin lopputulosta voi vain kehua ja tässä on varmasti yksi vuoden 2014 parhaista kotimaisista romaaneista. (Tuomo L)

torstai 17. huhtikuuta 2014

Talous ja filosofia

Maallikosta tuntuu helposti siltä, että vakaata harkintaa vaativa filosofia ja hektisellä syklillä pyörivä talous ovat lähtökohdiltaan mahdollisimman kaukana toisistaan. Suurinta pesäeroa niiden välille luo kuitenkin ääriesimerkkejä rakastava julkisuus, ja kuten filosofi Uskali Mäki omassa Talous ja filosofia -kirjan artikkelissaan osuvasti toteaa, nykymaailma on tehty markkinoista, joiden esiintyvyys ja totuudenläheisyys ovat kaiken lisäksi lisääntymään päin. Olettamuksen todistelu sekä siitä johdetun markkinaistumiseksi nimetyn prosessin analyysi tuntuvat artikkelissa tosin enemmän parodialta, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että talouden lainalaisuuksien tutkimus kuuluu – ja on aina kuulunut – ihmistieteiden asialistalle. Talous ja filosofia kokoaakin yhteen sekä filosofien että talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden kirjoituksia päivänpolttavista talousaiheista. Näkökulmat vaihtelevat, mutta kirjoituksia yhdistää pyrkimys laajentaa taloustieteen yksioikoista todellisuuskäsitystä muiden ihmistieteiden viitekehyksestä käsin. Kritiikki kohdistetaan erityisesti taloustieteilijöiden enemmistön tapaan olettaa yhteiskunta pelkästään rationaalisten ja omaa etuaan itsekkäästi ajavien yksilöiden pelikentäksi sekä halusta jättää pelisäännöistä sopiminen näkymättömän käden ohjaaman markkinamekanismin vastuulle.

Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään ruotimaan taloustieteen keskeisimpiin teoreettis-metodologisiin perusteisiin liittyviä ongelmia. Osuuden avaava Jaakko Kianderin Globaali finanssikriisi, talouspolitiikka ja taloustieteen todellisuuskäsitys on artikkeleista ajankohtaisin ja tiivistää hyvin sekä taloustieteen sisällä viimeisen reilun sadan vuoden aikana tapahtuneet paradigmamuutokset että, miten juuri nyt taloustieteen valtavirtaa edustava uusklassinen talousteoria on ollut kyvytön löytämään ulospääsyä vuonna 2008 puhjenneesta maailmanlaajuisesta finanssikriisistä. Jukka Gronow tuo mukaan sosiologian klassikot, joiden teosten kautta saadaan muistutus taloustieteen ja muiden yhteiskuntatieteiden yhteisistä alkujuurista sekä tieteenalojen keskinäisen vuoropuhelun hedelmällisyydestä. Jaakko Kuorikoski ja Aki Lehtinen valottavat taloustieteellisten mallien perustana toimivan tasapainon käsitteen tulkinnanvaraisuutta esittelemällä yleisen tasapainon teoriaa, joka olettaa markkinamekanismin palauttavan talousjärjestelmät ennemmin tai myöhemmin tasapainotilaan niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Jussi Kotkavirta analysoi sitä, mikä rooli tunteilla on sekä taloustieteen yleisessä teorianmuutoksessa että yksittäisten toimijoiden finanssimarkkinoilla tekemissä päätöksissä. Kiinnostava kirjoitus on myös Risto Vilkon Matemaattisen taloustieteen alkulähteillä, jossa luodaan katsaus siihen, kuinka taloustieteessä siirryttiin vähitellen käyttämään matemaattisia tutkimusmenetelmiä.

Kirjan jälkimmäinen osuuden tekstien näkökulma on soveltavampi ja niissä keskitytään pohtimaan taloustieteen suhdetta muihin suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Osuuden avaava Uskali Mäen filosofisen hauska artikkeli vie otsikkonsa mukaisesti taloustieteen ontologian ytimeen ja rajoille. Eerik Lagerspetz vertailee taloustieteen kahden ääripään jättiläisen: Karl Marxin ja Friedrich Hayekin vapaus- ja politiikkakäsitteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Kristina Rolin taas haastaa Milton Friedmanin esittämän argumentin, jossa yritysjohtajan tehtäväksi nähdään voiton tavoittelu ilman sen suurempia eettisiä pohdintoja. Hieman samankaltainen kirjoitus on Jukka Mäkisen ja Arno Kourulan Yritysvastuun yhteiskuntafilosofiaa, joka nostaa keskusteluun globalisaation myötä yhä suurempaa poliittista valtaa käyttävien suuryritysten toimintaa säätelevät reunaehdot. Tarja Knuutila taas kuvaa yliopistomaailmaan sijoittuvan esimerkkitapauksen avulla tieteentekoa perinteisesti ohjanneiden normien rapautumista kaupallisten intohimojen ristivedossa. Päätökseksi on vielä sijoitettu Ilkka Niiniluodon epilogi talouskasvun ja onnellisuuden välisestä suhteesta. Raha yksinään ei tuo onnea, mutta nykymaailma on organisoitu niin, että taloudellisesta taantumasta seuraa aina paljon inhimillistä kärsimystä, joka lisäksi poikkeuksetta kohdistuu kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin.

Talous ja filosofia on puhdas tiedekirja. Keskustelua käydään pääasiassa akateemiseen maailmaan kuuluvien teorioiden ja käsitteiden avulla. Teksti on kuitenkin pidetty riittävän kansantajuisena, joten sisältö avautuu laajemmalle lukijakunnalle. Aiheet ovat kiinnostavia, vaikka monet artikkeleista kaipaisivat tuekseen käytännön esimerkkejä. Moni lukija saattaa esimerkiksi kaivata tarkempaa tietoa siitä, miten Kristina Rolinin sinänsä vakuuttavat eettiset perustelut lopulta saadaan kaupattua valtavien tulospaineiden alla työtään tekevälle yritysjohdolle. Tarja Knuutilan artikkeli on luonteeltaan empiirisempi, mutta kuvatut tapahtumat ovat viidentoista vuoden takaa. Luultavasti yliopistomaailmassakin on jo tässä ajassa opittu hyödyntämään paremmin tutkimustulosten kaupallisia mahdollisuuksia. (Tuomo L)

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Louise Erdrich: Pyöreä talo

Yhdysvaltalaisen Chippewa-heimoon kuuluvan kirjailijan Louise Erdrichin kirjan Pyöreä talo tapahtumat sijoittuvat intiaanireservaattiin ja alkavat vuodesta 1988, jolloin intiaanien asioita aktiivisesti hoitava perheenäiti, ojibweintiaani, raiskataan erityisen julmasti. Tapaus traumatisoi naisen, ja hän vetäytyy kuukausiksi sänkyynsä yksinäisyyteen ja jättää tuomari-aviomiehensä ja 13-vuotiaan Joe-poikansa selviytymään yksin järkyttävästä tapahtumasta. Tarina etenee verkkaiseen tahtiin, ja tapahtumien kertoja on Joe, joka muistelee ja kertaa tapahtunutta vuosien kuluttua, jolloin hän itsekin on jo aikuinen naimisissa oleva lakimies.

Louise Erdrich kuvaa liikuttavasti keskenkasvuisen pojan tuntoja, joka on joutunut ennen aikojaan kokemaan lapsuuden turvallisen maailman romahtamisen ja kohtaamaan aikuisten epäoikeudenmukaisen maailman. Yhtäkkiä onnellisen perheen elämä on muuttunut raskaan painostavaksi. Kun kotona oleminen on Joelle ahdistavaa, hän saa kuitenkin muuta ajateltavaa kaveripiirissä. Tämän poikajoukon toilailuista Erdrich kertoo viihdyttävästi höystäen tapahtumia mustalla huumorilla. Läheisin kolmesta ystävästä Joelle oli Cappy, jota hän kutsui veljekseen, ja joka oli myös paikalla Joen elämän synkimmällä hetkellä. Kun Joe kertoo tarinaansa, on Cappystä enää jäljellä valkoinen risti Montanan valtatien varressa, mutta Cappyn henkeä Joe sanoo kuitenkin kantavansa aina mukanaan.

Pyöreä talo-romaani saa rikostarinan aineksia, kun isä ja Joe yrittävät jäljittää raiskaajaa penkomalla vanhoja oikeusjuttuja, joissa isä on ollut tuomarina. Kirjassa nousee esiin monimutkaisia perhesuhteita ja -salaisuuksia, vääryyksiä, väkivaltaa ja rasismia. Sekava lainsäädäntö estää tuomion antamisen, vaikka syyllinen selviäisikin, niinpä reservaateissa sattuneet raiskaukset johtavat vain harvoin syytteeseen. Kun oikeusjärjestelmä ei toimi tai siihen ei voi luottaa, on otettava lopulta oikeus omiin käsiin.

Rikostapauksen selvittämisen lomassa Erdrich kuvaa paljon intiaaniheimojen perinnetapoja ja uskomuksia, joita katolisuuteen kääntyminenkään ei täysin hävittänyt. Värikkäitä intiaanivanhuksia kirjassa ovat ”mooshum”, Joen isoisä ja Joen ystävän isoäiti Ignatia, jotka vielä kuolemaa odotellessaankin jaksavat muistella entisiä rakkauksiaan estottomasti. Romaanissa palataan usein myös ikiaikaiseen intiaaniheimojen riistoon ja hyväksikäyttöön. Louise Erdrichillä on esimerkkejä reservaatin karusta todellisuudesta, jossa alkuperäiskansojen oikeuksia on aina poljettu valtiovallan pysyessä välinpitämättömänä.

Louise Erdrichin Pyöreä talo on moniulotteinen romaani, ja jo kirjan tapahtumapaikkana oleva intiaanireservaatti herättää mielenkiinnon. Vaikka kirjailija jälkisanoissa kertoo kirjan tapahtumien olevan mielikuvitusta, voisi vastaavanlaista kuvitella tapahtuvaksi myös oikeassa elämässä.  Erdrichin luomat henkilöhahmot ovat elävän ja todentuntuisia niin hyvässä kuin pahassa. Pyöreä talo on muotitermillä ilmaistuna koukuttava kirja, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. (Sinikka L)

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Tommi Liimatta: Rautanaula

Tommi Liimatan Rautanaula tuo mieleen amerikkalaisten Coenin veljesten synkänhauskat elokuvat. Myös niiden omalaatuinen tunnelma syntyy usein siitä, kun tavallisten ihmisten vielä tavallisempaan elämään sekoittuu hetkeksi ripaus populaarifiktion lajityypeissä lukuisia kertoja toistettuja tragikoomisia juonenkäänteitä. Tosin Rautanaulassa minimalismi on viety vielä astetta pitemmälle. Kirjassa kuvataan keski-ikäistymisen iloja maistamaan päässeen Kai Malmirinteen lähipiirin ympärille nivoutuvaa salaperäistä katoamistapausta, mutta apuun ei kutsuta kaiken nähnyttä rikosetsivää, vaan kadonneen puolison jäljitys tapahtuu melkein loppuun saakka pelkästään perhepiirissä. Osittain jo tästä syystä tapahtumat eivät etene dekkareista tutun johtolangasta toiseen vievät loogisen päättelyn tahdissa. Vihjeet ovat paljon epämääräisempiä ja arjen lomaan sijoitellut pienimuotoiset jännityselementit tajuaa oikeastaan vasta jälkikäteen. Mukana on myös lyhyitä sadunomaisia katkelmia, mutta kaikkein railakkain irtiotto todellisuudesta tehdään kirjan turboahdetuissa seksikohtauksissa, joissa jaksava ja pystyvä Kai Malmirinne hoitelee peräkkäin niin tyttäret kuin äiditkin.

Tarina etenee verkkaisesti ja lähes pelkästään syvyyssuunnassa. Liimatta tarkentaa yksityiskohtiin, joissa mikään ei ole aivan sitä, miltä se aluksi näyttää. Aivan erityisesti tämä pätee Rautanaulan päähenkilöön Kai Malmirinteeseen. Menestyvän myyntitykin sliipattuun maailman alkaa ilmestyä säröjä, kun erään liikematkan jälkeen omakoti-idylliä ylläpitänyt Raisa-vaimo ei olekaan enää kotona odottamassa. Aluksi huolta tuntuu aiheuttavan pelkkä kulissien ylläpito, mutta vähitellen Raisan poissaolo alkaa järkyttää syvemmin Kain tunne-elämää. Tämä ei tosin estä naisseikkailuja harrastavaa miestä jatkamasta edelleen mielipuuhiensa parissa.

Katoamiseen saadaan jonkinlaista selvyyttä, kun Raisa lopulta ottaa kirjeitse yhteyttä Kaihin. Väljähtynyt parisuhde kelpaa selitykseksi myös Raisan Raili-siskolle, jonka kanssa Kai on alkanut selvittää tapahtunutta. Railin perhe-elämässä on omat kipukohtansa, joiden ansiota lienee se, että Raili alkaa vähitellen huomata aukkoja Kain kertomuksessa. Kirjan loppunäytöksessä Kain huomio kääntyy kuitenkin toisaalle, sillä Raisan katoaminen nostaa esiin vanhan lapsuuden tragedian, jonka jälkipyykin selvittely vie viimein niin Kain kuin lukijat lopullisten vastausten äärelle.

Rautanaula on haastava, mutta erittäin palkitseva lukukokemus. Liimatta kirjoittaa niille, jotka haluavat nauttia ja sulatella ajatuksella omaperäisiä kielikuvia sisältävää tekstiä. Tarinan annetaan ajoittain haarautua todella oudoille sivupoluille ja kirjan henkilökuvaus on hetkittäin kuin villiä tajunnanvirtaa. Kokonaisuus pysyy silti hyvin kasassa ja Liimatta pitää huolen siitä, että kirjan parissa myös viihtyy. Nykyään turhan moni kirja etenee aivan liian ennalta arvattavasti, joten tässäkin suhteessa Rautanaula erottuu joukosta edukseen. Täytyy vain toivoa, että monessa mukana olevalta Liimatalta riittää energiaa jatkaa kirjailijan uraansa. (Tuomo L)

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia

Tuhon jälkeiseen maailmaan pystyyn jäänyt Hotel Sapiens on kuin loppusijoituspaikka itselleen ja ympäristölleen liian vaaralliseksi käyneelle ihmislajille. Kovin tarkkaa määritelmää Leena Krohn ei luomukselleen kuitenkaan anna, mutta ajallisesti sijainniksi paikantuu lähitulevaisuus, jossa joukko toisiaan seuranneita katastrofeja on muuttanut maapallon ihmiselle asuinkelvottomaksi. Myöskään onnettomuuksien alkuperää ei liikoja selitellä, mutta oma osuutensa niihin on ollut itsestään tietoiseksi tulleiden tietoverkkojen toimilla. Kaitsijoiksi kutsuttu keinoäly – paitsi edesauttoi romahdusta – niin vangitsi joukon siitä selvinneitä outojen sumujen keskellä sijaitsevaan Hotel Sapiensiksi nimettyyn hoitolaitokseen. Sen eläintarhaa muistuttavissa olosuhteissa asukkaista pidetään hyvää huolta, mutta samalla kyse on kokeesta, jonka avulla Kaitsijat pyrkivät joko tulemaan enemmän ihmisen kaltaisiksi tai sitten muuttamaan ihmiset itsensä kaltaisiksi. Krohn ei näe vaihtoehtojen välillä suurta ristiriitaa, sillä suljettua ja kontrolloitua ympäristöä käytetään kirjassa osuvana vertauskuvana sille, kuinka ihmisen toimissa syiden ja seurausten väliin mahtuu aina harmaa alue, jossa vapaasta tahdosta tulee ennalta määrättyä ja yksilöllisinä pidetyt ajatukset muuttuvat joukkoja ohjaaviksi ideologioiksi.

Kirjan voi lukea sekä yhtenäisenä romaanina että kokoelmana saman kattoteeman alle koottua lyhytproosaa. Näkökulmat ja miljööt vaihtelevat, mutta suurimman osan ajasta tapahtumien tulkkina toimii Varastettu taivas -luvussa esitelty Väinö K-nen, joka havaitsi taivaalta tuhon merkit jo hyvissä ajoin ennen Kaitsijoiden valtaannousua. Valtaapitäville lähetetty varoitus kaikui kuitenkin kuuroille korville ja Väinö K:sta tuli yksi Kaitsijoiden ja heidän apulaistensa hoidokeista. Muita samaan laitokseen päätyneitä ovat muun muassa erilaisia fobioita liiankin hyvin tunteva diplomiterapeutti, kuolleen tyttärensä kanssa kirjeenvaihtoa käyvä Parapsykologisen seuran kirjastonhoitaja, sokea silmälääkäri, luonnonfilosofiaan perehtynyt kukkakauppias sekä varjonsa kanssa paikkaa vaihtanut onneton nuori mies. Heidän tarinoissaan liikutaan niin ajassa ennen Hotel Sapiensia kuin sen nukkekotimaisessa todellisuudessa. Yhtymäkohdat aikatasojen välillä ovat usein hienovaraisia, mutta tuovat silti osuvasti esiin inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvan paradoksin: joillekin asukkaista Hotel Sapiens on vankila, johon he ovat tekojensa seurauksena joutuneet, osa taas kokee olevansa etuoikeutettujen turvapaikassa.

Samalla tapaa satiirisella otteella Krohn kirjoittaa Kaitsijoista. Hotel Sapiensin sähköiset valtiaat ovat kaukana täydellisestä, mikä näkyy jo alussa pieninä rappion merkkeinä rakennuksen julkisivussa. Lisäksi Kaitsijoiden valvontakoneiston katvealueilla tapahtuu monia varsin kyseenalaisia asioita. Vielä astetta yksinkertaisimmilta tuntuvat laitoksessa kuria ja järjestystä ylläpitävät ihmisen ja koneen välimaastoon sijoitetut nunnat, joiden huolenpito on korostetun mekaanista. Kaitsijat ovat myös ennallistaneet laitokseen monia historian merkkihenkilöitä, mutta nämä hologrammit jäävät pelkiksi esikuviensa haamuiksi. Loppua kohden Kaitsijoiden ote suorastaan herpaantuu. Keinotekoista todellisuutta ylläpitävä tekniikka reistailee ja riehakkaat tunnelmat kuplan alkavat muistuttaa monia tälläkin hetkellä käynnissä olevia kansannousuja.
 
Krohnin dystopia on synteettinen romaani synteettisestä maailmasta. Nyky-yhteiskuntaa ja sen mahdollista tulevaisuutta pohditaan harkiten, mutta lopputulos maistuu steriililtä laboratoriokokeelta. Vertauskuvien käyttö on turhan oppikirjamaista, mikä on johtanut paikoitellen lähes lastenkirjamaiseen naivismiin. Ajoittain se kuitenkin sopii tunnelmaan, sillä tekstin lomaan on sijoiteltu muitakin oudonoloisia fantasiaelementtejä ja yhdessä ne välittävät kirjan sanoman paljon tehokkaammin rasittavuuksiin asti viety älyllistäminen. Tunnetta on mukana myös henkilökuvauksessa, joten lukija tuntee liikkuvansa muuallakin kuin pelkästään teoreettisissa ajatusrakennelmissa. Silti, jos maailmanlopun näyt haluaa kokea paljon autenttisemman tuntuisena, niin kannattaa tarttua Cormac McCarthyn Tie-romaaniin. (Tuomo L)

torstai 27. helmikuuta 2014

Jaakko Heinimäki: Harrasta viiniä

Harrasta viiniä -kirja tutustuttaa lukijansa viineihin, joihin liittyy jotakin kirkollista. Pastori Jaakko Heinimäki on koonnut kirjaansa viineihin liittyviä tarinoita luostareista, pyhimyksistä ja pyhiinvaelluksista sekä kertoo, kirjan nimen mukaisesti, myös viinin hartaudesta. Näitä ”hartaita viinejä” löytyy Alkon hyllystä edelleen, ja pullojen nimissä näkyy usein luostarien ja pyhimysten nimiä. Vaikka alkoholin ja uskonnon yhdistäminen on vielä muutama vuosikymmen sitten saattanut nostattaa ryppyjä otsaan Suomessa, on hyvä muistaa, että juuri kristillinen kirkko ja ennen kaikkea luostarit ovat edistäneet merkittävästi eurooppalaista viinikulttuuria.

Läntisen luostarilaitoksen suurmiehen Benedictus Nursialaisen  hengessä toimivat luostariveljet loivat pohjan nykyiselle Bourgognen viinituotannolle ja toimivat keskiajalla antiikin sivistyksen jatkajina Euroopassa. Tähän sivistykseen kuului myös viininviljelyn ja viinin valmistuksen taito. Mutta eivät luostariveljet pelkästään viljelyyn keskittyneet. Tutkijat ovat arvioineet, että veljien keskimääräinen viininkulutus oli noin puolitoista litraa päivässä, mutta heidän puolustukseen täytyy kuitenkin todeta, että viiniä juotiin vähitellen päivän kuluessa vedellä laimennettuna. Viiniä suosittiin myös senkin vuoksi, että se oli suhteellisen steriiliä ja juotavaksi puhtaampaa kuin pelkkä vesi.

Jaakko Heinimäki tuo esille kirjassaan myös kristinuskon eri suuntien suhtautumista alkoholiin. Joihinkin suuntauksiin on kuulunut ehdoton raittiuden vaatimus, mikä näkyy hänen mukaansa siinä, että on tapana puhua viinan kiroista, eikä juoppouden kiroista. Ikään kuin vika ei olisikaan juojissa, vaan itse alkoholissa. Vanha kristillinen perushyve raittius on tarkoittanut 1800-luvulle asti kaikin tavoin kohtuullista elämää eikä ehdotonta raittiutta. Tätä suhtautumista alkoholiin Heinimäki kirjassaan korostaa, mutta ymmärtää myös, ettei joillekin ihmisille alkoholi kuitenkaan sovi ja heidän onkin parempi olla lasia kallistamatta. 

Olikohan kardinaali Johannes Fugger niitä, joiden ei olisi pitänyt pulloon tarttua? Kardinaali oli nimittäin lähdössä pyhiinvaellusmatkalle Roomaan ja hyvän viinin ystävänä lähetti palvelijansa edellään etsimään parhaat viinituvat matkan varrelta. Hyvän paikan löytäessään palvelijan piti kirjoittaa ovenpieleen ”est” (=on) merkiksi siitä että talon viini on hyvää. Kun Roomaan oli enää vain lyhyt matka, näki kardinaali erään majatalon ovenpielessä palvelijan merkinnän: Est! Est! Est! Tästä kyseisestä Montefiasconen seudun viinituvasta kardinaali ei koskaan päässyt Rooman saakka, sillä viini oli, oli ja oli niin kardinaalin mieleen, että hänen pyhiinvaelluksensa päättyi Montefiasconeen , missä hän juopotteli itsensä hengiltä.  Viini kuitenkin on jäänyt elämään nimellä Est! Est! Est! di Montefiore. Tämän vanhan tarinan monta muutakin tarinaa ja legendaa kertoo Heinimäki kirjassaan. Paavin lähteen vedestä tuli kerrassaan erinomaista viiniä (Fontana di Papa). Jeesuksen kyynelten kostuttamasta maasta kasvoi kokonainen viiniköynnös, jonka hedelmä sai nimekseen Lacryma Christi (Kristuksen kyynel). Virheellisestä viinistä munkki Dom Pierre Péringnon tuli vahingossa keksineeksi kuplivan viinin (Dom Pérignon  -samppanja ). Tarinan kertomisessa Jaakko Heinimäki on mainio, ja siinä sivussa saa lukija ripauksen viinihistoriaa  kauniiden kuvien kera.

Harrasta viiniä ei ole perinteinen viiniopas eikä hartauskirja, siksi sitä voi suositella myös lukijalle, joka ei viiniä harrastaisikaan ja jolle hartauskin tuntuu vieraalta. Harrasta viiniä -kirja korostaa ihmisten välistä yhteyttä: viinin nauttimista ehtoollisessa tai muuten vain ystävien seurassa hyvästä ruuasta, hyvästä juomasta ja hyvästä tunnelmasta nauttien. (Sinikka L)

torstai 20. helmikuuta 2014

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Tuskin kukaan salapoliisiromaanien tai jännityksen ystävä on kyennyt täysin sivuuttamaan dekkariperinteen kulmakiven, Agatha Christien teoksia. Kuulun niihin vastarannankiiskiin, jotka ensi alkuun vierastavat kirjallisuuden kaanoneita, klassikoita ja suuria nimiä.

Aikataulukon arvoitus (The A.B.C. Murders) olikin kohdaltani ensikosketus tähän dekkarikirjallisuuden suureen nimeen. Christie sysää tapahtumat liikkeelle, kun belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot saa eräänä päivänä kirjeen, jossa murhaaja ilmoittaa joitakin yksityiskohtia ennakkoon tulevasta murhasta ja haastaa täten Poirotin salapoliisitaidot. Myöhemmin nimimerkkiä ABC käyttävä murhaaja jatkaa murhaa ennakoivien kirjeiden lähettämistä yksityisetsivälle ja seurailee kaameissa teoissaan aakkosjärjestystä. Näennäisesti keskenään irrallisen tuntuisia murhia yhdistää lisäksi myös jokaisen uhrin läheisyydestä löytyvä juna-aikataulukko (ABC Railway Guide).

Christien kerronta on hämmästyttävän koukuttavaa suoraviivaisuudessaan ja selkeydessään. Samalla hän kykenee johdattelemaan lukijan harhapoluille. Christie hyödyntää Aikataulukon arvoituksessa ensimmäisen persoonan kerrontaa Poirotin ystävän ja tavallaan tutkinnassa tarkkailijan roolissa toimivan kapteeni Hastingsin henkilöhahmon avulla. Hastingsin puhe vuorottelee kirjan luvuissa ulkopuolisen, kolmannen persoonan kertojan kanssa, joka keskittyy kuvailemaan erään henkilöhahmon toimintaa teoksessa. Näillä kerronnan tasojen vaihteluilla ja tiettyjen näkökulmien painottamisella Christie sekoittaa mysteeriin ratkaisua janoavan lukijan epäilykset murhaajaehdokkaista.

Henkilöhahmoista tarinan polttopisteessä ovat tietenkin Hercule Poirot ja tämän aisapari kapteeni Arthur Hastings. Parivaljakko täydentää toinen toistaan. Siinä missä Poirot tutkii tapahtumien kulkua tarkkanäköisesti, objektiivisesti ja äärimmäisen analyyttisesti, Hastingsin lähestymistapa on maanläheinen ja harrastelijasalapoliisin tavoin ajoittain yltiöpäisen innostunut. Kapteenin kuvaillaankin miltei palvovan Poirotin päättelykykyä.

CD-äänikirja formaattina tekee klassikostakin helposti lähestyttävän, kun kiireisen arjen keskellä kirjaa voi kuunnella vaikkapa työmatkojen aikana auton soittimessa. Äänikirjan hyvän, harjaantuneen lukijan ansiosta kirja ja sen henkilöhahmot heräävät eroon aivan uudella tavalla. (Anna-Mari K)

torstai 13. helmikuuta 2014

Jennifer Holland: Yllättävät ystävykset : 47 kiehtovaa tarinaa eläinmaailmasta


Eläinlajien välisiä raja-aitoja ylittävät ystävyyssuhteet ovat monille tuttuja Disney-elokuvista, mutta niissäkään on harvemmin nähty leopardin ja lehmän nukkuvan kylki kyljessä. Villi luonto osaa kuitenkin hämmästyttää myös tässä suhteessa, sillä tapaus on yksi National Geographic -lehdessä toimittajana työskentelevän Jennifer Hollandin Yllättävät ystävykset -kirjan 47 kiehtovasta tarinasta. Kirjan ympäri maailmaa kerätyt kertomukset tarjoavat hyvän kokonaiskuvan siitä, että eläinmaailmassakin tunnetaan joka hetki keskinäisen kiintymyksen ja surun kaltaisia tunteita ja jopa monilla verivihollisina pidetyillä lajeilla on kyky nauttia ainakin hetki toistensa seurasta. Suurimpaan osaan Hollandin kuvaamista tapauksista liittyy toki ihmisen myötävaikutusta, eikä yllätyksenä tule myöskään se, että monet kirjan eläimistä ovat joko lemmikkejä tai vankeudessa eläviä villieläimiä, joiden luonnossa elävien lajikumppanien kohdalla saalistusvietti ja nälkä veisivät samassa tilanteessa voiton. Silti monissa kirjan ystävyyssuhteissa keskinäisen huolenpidon aste on niin syvää ja pitkäkestoista, että siitä ei olla liikuttumatta.

Hollandin valikoimien tarinoiden yhdistävänä tekijänä toimii se, että eläinten keskinäinen vuorovaikutus tuottaa selvästi havaittavaa mielihyvää ainakin yhdelle siihen osallistuvalle. Arviointia ei ole tehty tieteellisin kriteerein, mutta Hollandin asiantuntemus ja toimittajatausta taannee riittävän luotettavuuden. Tapausten kirjo on laaja ja joukkoon mahtuu niin käärme, joka saaliilla herkuttelun sijaan muuttui pesäpaikaksi ruoaksi tarkoitetulle hamsterille kuin useampi lähes ihmisen lailla kissaa hoivaava apinalaji. Ajallisesti ystävyys voi olla hyvin lyhytkestoista, kuten esimerkiksi metsäpalon yhteen tuoman pienen ilveksen ja kauriinvasan parin tunnin yhteinen hetki kuljetuslaatikossa, mutta toisaalta monissa tapauksissa se kestää läpi eläinten koko elämän ja sen päättyminen syystä tai toisesta aiheuttaa osapuolille selvästi havaittavaa kärsimystä. Aivan ihmisen kaltaisiin tuntemuksiin eläimet eivät kuitenkaan yllä ja monessa tapauksessa kiintymys on enemmän sen seurausta, että eläinten hoitajat ovat luoneet tilanteen, jossa eläin vain luulee hoivaavansa omia poikasiaan. Aina tästä ei kuitenkaan ole kyse ja ehdottomasti parhaan kuvan kirjassa kuvattujen suhteiden monitasoisuudesta saa Libby-kissan ja Cashew-koiran keskinäisestä yhteiselosta, jossa vanhoilla päivillään sokeutunut koira sai kissasta itselleen oppaan.

Yllättävät ystävykset on helppoa ja mukavaa luettavaa. Kirja sisältää paljon tunteisiin vetoavaa kuvitusta ja kuvakirjamaisen ulkoasunsa ansiosta se soveltuu kaiken ikäisille lukijoille. Tekstiosuudet on pidetty suhteellisen lyhyinä, mutta niihin on saatu mahdutettua tarvittava määrä taustatietoa tarinoissa kuvatuista eläimistä. Mitenkään erityisen painavaa sisältöä kirja ei tarjoa, mutta sekä johdantoluku että lopun lähdeluettelo tarjoavat muutaman vinkin siitä, mistä sitä tarvittaessa voi lähteä etsimään. Kirjan ansiota lisää myös se, että Holland on visusti varonut tekemästä eläimistä liian ihmismäisiä ja jaksaa silloin tällöin muistuttaa niiden tunne-elämän rajoitteistakin. Tarjolla siis on viihdyttävää luettavaa, mutta omaa luontosuhdetta kannattaa varoa rakentamasta pelkästään tämän teoksen varaan. (Tuomo L)

torstai 6. helmikuuta 2014

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Alaskalaisen Eowyn Iveyn esikoisteos Lumilapsi alkaa synkissä tunnelmissa. Lapsettomuuttaan sureva Mabel päättää hukuttautua jokeen, mutta ihmeellisesti hauras jää kantaakin hänet, ja hän joutuu palaamaan masentuneena takaisin kotimökilleen. Mabel ja Jack ovat keski-ikäinen pariskunta, joka on vuosia sitten menettänyt vastasyntyneen lapsensa, eivätkä he ole vieläkään lakanneet suremasta lapsettomuuttaan. Aviopari on muuttanut Alaskan erämaahan uudisraivaajiksi toivoen, että uusi ympäristö antaisi heille unohduksen. Mutta 1920-luvun Alaska on julma maa elää. Tämän saa tuntea varsinkin Mabel, joka pian huomaa, ettei hänen kuvitelmansa puolisoiden yhteisestä raatamisesta elannon saamiseksi vastaakaan todellisuutta. Jack puurtaa maatilan töissä aamusta iltaan, ja Mabel hautautuu sisälle yksinäisenä ja masentuneena. Molemmat tuntevat vahvasti ajautuvansa erilleen.

Talven ensilumi tuo kuitenkin muutoksen Mabelin ja Jackin elämään. Myöhään illalla Mabel houkuttelee miehensä valkoiselle pihamaalle, jossa he leikkivät lumisotaa kuin innokkaat lapset, ja illan päätteeksi he tekevät lumesta pienen lumitytön. Lumityttö tuo Mabelille mieleen lapsena lukemansa venäläisen sadun lumilapsesta. ”Vaimo, menkäämme pihalle talon taakse tekemään pieni lumityttö. Kenties hän herää henkiin ja rupeaa meille pieneksi tyttäreksi. ”Mieheni”, vanha nainen sanoo, ”ei sitä tiedä miten käy. Mennään vain pihalle tekemään pieni lumityttö.
 
Lapsi ilmestyykin seuraavana aamuna heidän pihamaalleen. Pieni, arka tyttö, jolla on seuranaan kettu, alkaa liikkua Mabelin ja Jackin mökin läheisyydessä seuraten Jackin puuhastelua etäältä ja häviten yhtä salaperäisesti kuin oli pihapiiriin ilmestynytkin. Tyttö elää yksin metsässä, mutta vähitellen Mabel ja Jack onnistuvat voittamaan tytön luottamuksen, ja Faina-tyttö alkaa vierailla heidän luonaan. Jackille hän jopa paljastaa järkyttävän salaisuutensa.  Lumilapsi katoaa retkilleen aina kevään tullessa, mutta palaa takaisin ensimmäisten lumihiutaleiden kanssa. Mabel muistaa taas lapsuuden satunsa, jossa lumityttö lopulta sulaa rakastuttuaan ihmispoikaan, ja toivoo, että todellisessa elämässä tarina voisi päättyä onnellisesti. Lumilapsi -kirjan loppu on kuitenkin surullinen kuten sadussakin, mutta Mabelille ja Jackille heidän lumityttönsä ei ole ikuisesti kadonnut, vaan on jättänyt ilon vanhan pariskunnan elämään.

Lumilapsi sai ilmestyttyään runsaasti kehuja ja joitakin amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja. Kirjan kansi kuvailee kirjaa taianomaiseksi, arvoitukselliseksi ja epäilemättä kirja on satu aikuisille. Mutta kirja on myös kertomus surusta ja elämän jatkuvuudesta, asioista, joita ihminen joutuu kohtaamaan todellisuudessakin. Iveyn kirjassa on sekä mielikuvituksellisuutta kuin myös arkipäiväisyyttä. Uudisraivaaja Jackin raataminen toi mieleen Koskelan Jussin. Alaskan ankara ilmasto ei juuri poikennut suomalaisesta, ja leipä tuntui olevan yhtä tiukassa. Jos sadut ei miellytä, kirja kannattaa lukea vaikka villin luonnon kuvauksena, talvisena tarinana ”jossa on taikaa”. (Sinikka L)

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Maija Muinonen: Mustat paperit

Maija Muinosen Mustat paperit etenee vahvan kertojaäänen kuljettamana ja käsittelee elämän ja kuoleman kaltaisia suuria teemoja. Sen johdosta pienenä yllätyksenä voi pitää sitä, että monet kirjan yksityiskohdista on jätetty pelkästään luonnosteluvaiheeseen ja suurin osa tapahtumista melkeinpä täydellisen spekulatiivisiksi. Kyse ei kuitenkaan ole hapuilusta, sillä kirjan vimmaisen kerronnan ansiosta epätietoisuus hälvenee nopeasti ja ajoittain tuntuu jopa siltä, että sisältö suorastaan paiskataan lukijan kasvoille. Seesteisyys on kaukana Muinosen kynäilemästä liian aikaisin kesken jääneen elämän tilinpäätöksestä ja vakavasti sairaan ihmisen mielen synkistä sopukoista kaivetaan esiin piirteitä, jotka herättävät vain harvassa lukijassa myötätuntoa.

Yhteen heinäkuiseen päivään tiivistetty romaani koostuu kirjeistä, joita parantumatonta syöpää sairastava Ann Miel kirjoittaa rannalle leikkimään lähteneelle pienelle Luc-pojalleen sekä ihmisille, joiden hän haluaa kuolemansa jälkeen huolehtivan Lucista. Kirjeissä Ann luonnostelee pikkutarkasti sen, kuinka Lucin tulee elämänsä elää sekä, kuinka etenkin Annin taloudenhoitajana työskentelevän Rosan tulee huolehtia Lucin kasvatuksesta. Luc varttuu, aloittaa koulun, sortuu muutamiin nuoruuden hairahduksiin, mutta ottaa opikseen, löytää ammatin, tapaa tulevan puolisonsa, saa tämän kanssa kuusi lasta ja kaiken täytyy tapahtua juuri niin kuin Ann kaavailee. Elämänohjeisiin on ladattu suuri määrä äidinrakkautta, mutta tekstien ohjaileva sävy tekee niistä lopulta pelkästään pitkän listan pakkomielteitä. Ann haluaa toki vain Lucin parasta, mutta ei näe mitään outoa siinä, että sanelee pojalleen jopa sen, millaisia muistoja hänellä pitää olla kuolleesta äidistään.

Paljon vähemmän hienotunteisemmin Ann kirjoittaa Rosalle. Annin taloudenhoitajalle on kirjeissä varattu sama määrä ohjeita kuin Lucille, mutta sävy on laskelmoivampi ja mukaan mahtuu myös ivaa ja vähättelyä. Rosa ei koskaan voi olla yhtä hyvä äiti kuin Ann eikä Ann katso soveliaaksi myöskään noudattaa minkäänlaista hienotunteisuutta mainitessaan Rosan muita puutteita. Vielä astetta pidemmälle manipulointi viedään kirjeissä, joihin Ann on kuvitellut minuutin tarkkuudella oman väkivaltaisen kuolemansa. Ne on osoitettu kasvottomaksi jäävälle salamurhaajalle, joka valikoinut tehtävään ilmeisen sattumanvaraisesti. Tuntematonta tappajaa teititellään juhlavasti ja tarjolla on rahaakin, mutta pienen merenrantakaupungin kesäpäivän idyllin särkevää kohtalokasta laukausta ei sitäkään koskaan tule.

Mustat paperit tuntuisi aivan liian raskaalta luettavalta, ellei Muinonen tekisi heti selväksi sitä, että kyse on tarinasta, jonka on tarkoitus tapahtua vain paperilla. Tekstin muotoilu ja rytmi menevät usein sisällön edelle ja jo pelkästään sivujen visuaalisuus saa juonen tuntumaan joltain aivan muulta kuin arkiselta lähiörealismilta. Etenkin nimien kohdalla kikkailu on välillä turhan teennäistä, vaikka sen tarkoituksena lienee auttaa löytämään kirjasta mustan lisäksi myös muita värejä. Pienen teatraalisuuden voi silti unohtaa, sillä muutoin tarjolla on kirja, jota voi suositella lämpimästi kaikille sanataiteesta ja ihmismielen sokkeloista kiinnostuneille. (Tuomo L)