Maija Muinonen: Mustat paperit

Maija Muinosen Mustat paperit etenee vahvan kertojaäänen kuljettamana ja käsittelee elämän ja kuoleman kaltaisia suuria teemoja. Sen johdosta pienenä yllätyksenä voi pitää sitä, että monet kirjan yksityiskohdista on jätetty pelkästään luonnosteluvaiheeseen ja suurin osa tapahtumista melkeinpä täydellisen spekulatiivisiksi. Kyse ei kuitenkaan ole hapuilusta, sillä kirjan vimmaisen kerronnan ansiosta epätietoisuus hälvenee nopeasti ja ajoittain tuntuu jopa siltä, että sisältö suorastaan paiskataan lukijan kasvoille. Seesteisyys on kaukana Muinosen kynäilemästä liian aikaisin kesken jääneen elämän tilinpäätöksestä ja vakavasti sairaan ihmisen mielen synkistä sopukoista kaivetaan esiin piirteitä, jotka herättävät vain harvassa lukijassa myötätuntoa.

Yhteen heinäkuiseen päivään tiivistetty romaani koostuu kirjeistä, joita parantumatonta syöpää sairastava Ann Miel kirjoittaa rannalle leikkimään lähteneelle pienelle Luc-pojalleen sekä ihmisille, joiden hän haluaa kuolemansa jälkeen huolehtivan Lucista. Kirjeissä Ann luonnostelee pikkutarkasti sen, kuinka Lucin tulee elämänsä elää sekä, kuinka etenkin Annin taloudenhoitajana työskentelevän Rosan tulee huolehtia Lucin kasvatuksesta. Luc varttuu, aloittaa koulun, sortuu muutamiin nuoruuden hairahduksiin, mutta ottaa opikseen, löytää ammatin, tapaa tulevan puolisonsa, saa tämän kanssa kuusi lasta ja kaiken täytyy tapahtua juuri niin kuin Ann kaavailee. Elämänohjeisiin on ladattu suuri määrä äidinrakkautta, mutta tekstien ohjaileva sävy tekee niistä lopulta pelkästään pitkän listan pakkomielteitä. Ann haluaa toki vain Lucin parasta, mutta ei näe mitään outoa siinä, että sanelee pojalleen jopa sen, millaisia muistoja hänellä pitää olla kuolleesta äidistään.

Paljon vähemmän hienotunteisemmin Ann kirjoittaa Rosalle. Annin taloudenhoitajalle on kirjeissä varattu sama määrä ohjeita kuin Lucille, mutta sävy on laskelmoivampi ja mukaan mahtuu myös ivaa ja vähättelyä. Rosa ei koskaan voi olla yhtä hyvä äiti kuin Ann eikä Ann katso soveliaaksi myöskään noudattaa minkäänlaista hienotunteisuutta mainitessaan Rosan muita puutteita. Vielä astetta pidemmälle manipulointi viedään kirjeissä, joihin Ann on kuvitellut minuutin tarkkuudella oman väkivaltaisen kuolemansa. Ne on osoitettu kasvottomaksi jäävälle salamurhaajalle, joka valikoinut tehtävään ilmeisen sattumanvaraisesti. Tuntematonta tappajaa teititellään juhlavasti ja tarjolla on rahaakin, mutta pienen merenrantakaupungin kesäpäivän idyllin särkevää kohtalokasta laukausta ei sitäkään koskaan tule.

Mustat paperit tuntuisi aivan liian raskaalta luettavalta, ellei Muinonen tekisi heti selväksi sitä, että kyse on tarinasta, jonka on tarkoitus tapahtua vain paperilla. Tekstin muotoilu ja rytmi menevät usein sisällön edelle ja jo pelkästään sivujen visuaalisuus saa juonen tuntumaan joltain aivan muulta kuin arkiselta lähiörealismilta. Etenkin nimien kohdalla kikkailu on välillä turhan teennäistä, vaikka sen tarkoituksena lienee auttaa löytämään kirjasta mustan lisäksi myös muita värejä. Pienen teatraalisuuden voi silti unohtaa, sillä muutoin tarjolla on kirja, jota voi suositella lämpimästi kaikille sanataiteesta ja ihmismielen sokkeloista kiinnostuneille. (Tuomo L)