Eowyn Ivey: Lumilapsi

Alaskalaisen Eowyn Iveyn esikoisteos Lumilapsi alkaa synkissä tunnelmissa. Lapsettomuuttaan sureva Mabel päättää hukuttautua jokeen, mutta ihmeellisesti hauras jää kantaakin hänet, ja hän joutuu palaamaan masentuneena takaisin kotimökilleen. Mabel ja Jack ovat keski-ikäinen pariskunta, joka on vuosia sitten menettänyt vastasyntyneen lapsensa, eivätkä he ole vieläkään lakanneet suremasta lapsettomuuttaan. Aviopari on muuttanut Alaskan erämaahan uudisraivaajiksi toivoen, että uusi ympäristö antaisi heille unohduksen. Mutta 1920-luvun Alaska on julma maa elää. Tämän saa tuntea varsinkin Mabel, joka pian huomaa, ettei hänen kuvitelmansa puolisoiden yhteisestä raatamisesta elannon saamiseksi vastaakaan todellisuutta. Jack puurtaa maatilan töissä aamusta iltaan, ja Mabel hautautuu sisälle yksinäisenä ja masentuneena. Molemmat tuntevat vahvasti ajautuvansa erilleen.

Talven ensilumi tuo kuitenkin muutoksen Mabelin ja Jackin elämään. Myöhään illalla Mabel houkuttelee miehensä valkoiselle pihamaalle, jossa he leikkivät lumisotaa kuin innokkaat lapset, ja illan päätteeksi he tekevät lumesta pienen lumitytön. Lumityttö tuo Mabelille mieleen lapsena lukemansa venäläisen sadun lumilapsesta. ”Vaimo, menkäämme pihalle talon taakse tekemään pieni lumityttö. Kenties hän herää henkiin ja rupeaa meille pieneksi tyttäreksi. ”Mieheni”, vanha nainen sanoo, ”ei sitä tiedä miten käy. Mennään vain pihalle tekemään pieni lumityttö.”
 
Lapsi ilmestyykin seuraavana aamuna heidän pihamaalleen. Pieni, arka tyttö, jolla on seuranaan kettu, alkaa liikkua Mabelin ja Jackin mökin läheisyydessä seuraten Jackin puuhastelua etäältä ja häviten yhtä salaperäisesti kuin oli pihapiiriin ilmestynytkin. Tyttö elää yksin metsässä, mutta vähitellen Mabel ja Jack onnistuvat voittamaan tytön luottamuksen, ja Faina-tyttö alkaa vierailla heidän luonaan. Jackille hän jopa paljastaa järkyttävän salaisuutensa.  Lumilapsi katoaa retkilleen aina kevään tullessa, mutta palaa takaisin ensimmäisten lumihiutaleiden kanssa. Mabel muistaa taas lapsuuden satunsa, jossa lumityttö lopulta sulaa rakastuttuaan ihmispoikaan, ja toivoo, että todellisessa elämässä tarina voisi päättyä onnellisesti. Lumilapsi -kirjan loppu on kuitenkin surullinen kuten sadussakin, mutta Mabelille ja Jackille heidän lumityttönsä ei ole ikuisesti kadonnut, vaan on jättänyt ilon vanhan pariskunnan elämään.

Lumilapsi sai ilmestyttyään runsaasti kehuja ja joitakin amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja. Kirjan kansi kuvailee kirjaa taianomaiseksi, arvoitukselliseksi ja epäilemättä kirja on satu aikuisille. Mutta kirja on myös kertomus surusta ja elämän jatkuvuudesta, asioista, joita ihminen joutuu kohtaamaan todellisuudessakin. Iveyn kirjassa on sekä mielikuvituksellisuutta kuin myös arkipäiväisyyttä. Uudisraivaaja Jackin raataminen toi mieleen Koskelan Jussin. Alaskan ankara ilmasto ei juuri poikennut suomalaisesta, ja leipä tuntui olevan yhtä tiukassa. Jos sadut ei miellytä, kirja kannattaa lukea vaikka villin luonnon kuvauksena, talvisena tarinana ”jossa on taikaa”. (Sinikka L)