Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Ensimmäinen kirja

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kolossaalisesta miten minusta tuli minä -projektista seurasi paljon julkista porua, mutta samalla se nosti tekijänsä yhdeksi Pohjoismaiden puhutuimmaksi kirjailijaksi. Kuusiosaisessa Taisteluni-romaanisarjassa henkilökohtaisesta avautumisesta onkin tehty suorastaan taiteenlaji, vaikka kerrontaan on sovitettu mukaan myös fiktiivisiä elementtejä. Romaanisarjan päähenkilönä on kirjailija itse, mutta henkilökohtaisten ongelmien lisäksi myös läheisten ihmisten elämänkriiseistä kirjoitetaan varsin avoimesti. Tästä huolimatta Taisteluni-sarjassa ei ole kysymys viihteellisestä tirkistelystä tai kauheuksilla mässäilystä, vaan kirjat ovat yhdistelmä filosofissävytteistä pohdintaa sekä jokapäiväisten tapahtumien pikkutarkkaa dokumentointia. Silloin tällöin tyylilaji vaihtuu kokonaan esseetyyppiseksi ja esimerkiksi aloitusosan sivuilla käsitellään runsaasti populaari- ja korkeakulttuurin välillä tapahtuvaa rajanvetoa. Toisaalta eletyn elämän maku on vahvasti läsnä ja aiheesta kirjoitetaan tavalla, johon monien on helppo samaistua. Ei siis ole ihme, että monet ovat ahmineet peräjälkeen useammankin sarjan kirjoista.

Taisteluni-sarjan ensimmäistä osaa voi pitää jonkinlaisena johdantoteoksena, joka esittelee pääpiirteittäin niin projektin keskeisiä teemoja kuin suursarjan syntyä selittäviä motiiveita. Ajallisesti kirja kattaa vuonna 1968 syntyneen Karl Ove Knausgårdin Kristiansandin teinivuodet sekä vuonna 1998 tapahtuneen isän kuoleman. Painostava aloitus tarjoaa kuitenkin välähdyksen kolmannessa osassa pääosaan nousevista lapsuusvuosista, vaikka muutoin ensimmäisen kirjan isähahmo on pelottavan sijasta enemmän etäinen ja poissaoleva. Kirjan alkupuoliskon keskeisemmäksi aiheeksi nousevatkin nuoruuttaa elävän Knausgårdin mielen täyttävät tytöt, alkoholi ja rockmusiikki, mikä summataan hienosti melkein liian pitkäksi venytetyn Odysseian piirteitä saavalla matkalla kaljanhuuruisiin uuden vuoden juhliin. Elämän tulevien suuntaviivojen etsimisen lisäksi esiin nousevat vanhempien keskinäisen suhteen ongelmat ja niistä seuraava avioero. Aiheesta ei kirjoiteta kovin yksityiskohtaisesti ja syyt siihen, miksi Knausgårdin isä jättää perheensä jäävät hieman avoimiksi.

Vahvimmat tunnelataukset on säästetty kirjan jälkimmäiselle puoliskolle. Bergeniin muuttanut kolmekymppinen Knausgård saa tiedon isänsä kuolemasta ja matkaa yhdessä Yngve-veljensä kanssa järjestämään tämän hautajaisia Kristiansandiin. Hengiltä itsensä juoneen isän muistomerkiksi jäi isovanhempien kotitalo, joka on muuttunut painajaismaiseksi eritteitä ja likaa täynnä olevaksi kaatopaikaksi. Vertauskuvallisilla piirteillä ladatusta siivousurakasta tulee etenkin Karl Ovelle keino muistella isää ja käsitellä tämän poismenoon liittyviä tunteita. Kyyneleet valuvat ja kertovat siitä, että isässä oli ehkä jotain hyvääkin. Isäsuhteen kipukohtien lisäksi myös veljesten keskinäisiä välejä valotetaan runsaasti ja suhteella on selvästi suuri merkitys kirjailijalle. Sen sijaan jälleennäkeminen nuoruusvuosien Kristiansandin kanssa tuntuu vaivautuneelta, eikä esimerkiksi Knausgårdin nuoruusvuosien hyvästä ystävästä Jan Vidarista kuulla yllättäen mitään.

Hirviövanhempien ja ankeiden lapsuusvuosien esittely on aihe, joka kiinnostaa lukijoita vuodesta toiseen ja tuo jo itsessään kirjalle paljon mediajulkisuutta – ainakin jos jokin osapuolista sattuu olemaan julkisuuden henkilö. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Felicia Feldtin Näkymätön tytär, jossa on aistittavissa vahvoja Knausgård-vaikutteita. Taisteluni-romaanisarjan avaus tarjoaa kuitenkin enemmän kuin pelkästään kokoelman synkkiä perhesalaisuuksia. Kulissit kyllä murtuvat, mutta suurimmaksi osaksi kyse on niistä, joita kirjailija on ylläpitänyt niin itseään kuin ulkopuolisia varten. Kaikki tapahtuu silti ilman, että lukijoiden tarvitsee tuntea vaivautuneisuutta ja myötähäpeää, joten kokemus on varsin terapeuttinen molemmille osapuolille. Toisaalta Taisteluni toimii puhtaasti kaunokirjallisena tuotoksena ja ajatuksella kirjoitettu teksti sekä mielenkiintoinen tarina koukuttavat jo ensimmäisessä osassa. Näin pitää ollakin, sillä muutoin kukaan ei jaksaisi jatkaa 3500 sivun mittaisen romaanisarjan läpi kahlaamista. (Tuomo L)