Islannin muutaman vuoden takainen hoipertelu totaalisen vararikon partaalla koetteli yhtä jos toista piskuisen saarivaltion asukkia. Kriisin synkimpinä hetkinä hymy on tuskin ollut kovin herkässä, mutta Hugleikur Dagssonin kauhukakaramaisen huumorin ansiosta monen tunnelin päässä on kaiken muun toivon hävittyä näkynyt takuuvarmasti ainakin vähäisiä valon pilkahduksia. Dagssonin anarkistisissa pilakuvissa kun päin helvettiä kaasutetaan vielä monta pykälää suuremmalla vaihteella, joten omat arkipäiväiset murheet eivät ehkä sittenkään merkitse kaiken loppua. Maailma ei sentään ole pisteessä, jossa kaikkialla on kannibalismilla kuorrutettua murhanhimoa, kivuliasta anaaliseksiä ja hirvittävästi epämuodostuneita ihmisiä. Toisaalta totta toinen puoli ja Dagssonin maailmanlaajuisesti nauttima suuri suosio perustuu hänen ilmiömäiseen kykyynsä käsitellä myös kaikkein epämiellyttävimpiä tosielämän ilmiöitä muodossa, jossa niille pystyy kaikesta huolimatta nauramaan. Kun tähän yhdistää vielä irvailun jokaiselle ahdasmielisyyden ilmenemismuodolle sekä turhalle hyssyttelylle, on lukukokemus niin äärimmäisen vapauttava, että monet niin sanotuista terapeutti-kirjailijoista voivat tällaisesta vain haaveilla. Nauru todella pidentää ikää.Huumorin musta kirja : 666 valittua kokoaa yhteen Dagssonin itsensä tuotannostaan valitsemia suosikkistrippejä. Jyhkeä teos on jo fyysiseltä ulkoasultaan mukavasti huonon maun rajoilla ja sisällön suhteen rajoista ei sitten kannata edes puhua. Muutaman kerran myrskyn vesilasissa nostattamaan onnistunut kotimainen Fingerpori on tähän verrattuna pyhäkoululukemistoa, mutta molempien sarjakuvien yhdistävänä tekijänä toimii silti samanlainen älyn ja turmeluksen hedelmällinen yhteensovittaminen. Pertti Jarlan ei myöskään tarvitse hävetä piirrostyylinsä puolesta, sillä Hugleikur Dagssonin tikku-ukkojen rustaaminen onnistuu lähes jokaiselta yli kolmevuotiaalta, vaikka pippelien koot välillä vaihtelevatkin. Dagsson luottaa myös enemmän shokeeraaviin instant-vaikutelmiin eli jarlamaisten aivosoluja rassaavien merkitysten pohtimista joutuu harrastamaan paljon harvemmin, mikä on tavallaan sääli. Yhden kuvan varassa toimivien strippien vakioaiheita ovat ultraväkivaltaiset ihmissuhteet, ulosteet, veri, seksi, huumeet sekä nämä kaikki yhteen niputtava ihmisen pohjattoman itsekäs omien tarpeiden tyydyttämisen halu. Kuvan ohella myös tekstillä on usein tärkeä rooli kokonaisuudessa ja tämä yhdistyttynä Dagssonin armollisesti etäännyttävään naivistiseen piirrostyyliin takaa sen, että suurimmat törkeydet pyörivät lopulta vain lukijan mielessä, eivät kirjan sivuilla.
Enemmistö kirjan 666 kuvasta osuu maaliin täydellisesti ja nauruhermot ovat vaarassa saada pysyviä rasitusvammoja. Joidenkin tiettyjen aiheiden ylenmääräinen toistuminen alkaa kuitenkin vähitellen kyllästyttää ja niitä sisältävien strippien yli tulee hypättyä ilman sen suurempaa aivotoimintaa. Erityisen harmittavaa on se, että aikaamme osuvasti kuvaava öykkäröivä silinteripäinen pohatta seikkailee kovin harvassa piirrustuksessa, kun taas kliseiset enkelit ja demonit ovat yliedustettuina. Lukuisat vanhempi-lapsisuhteen verisempää puolta luotaavat stripit alkavat myös tuntumaan loppuun kalutun luun järsimiseltä, vaikka niille ehkä näinä aikoina onkin sosiaalinen tilaus. Paria huonoa seuraa silti aina vähintään tuplamäärä hyviä eli ei tätä lukiessa pitkästymään pääse. Varoitetaan silti vielä kerran viran puolesta herkempiä lukijoita. (Tuomo L)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti