Riikka Ala-Harja: Kanaria

Synkkämieliseen kyräilyyn taipuvainen suomalainen ei muuksi muutu edes etelän lämmössä. Tämä pitää paikkansa ainakin Riikka Ala-Harjan Kanaria-romaanin päähenkilöiden kohdalla. Monipuolisen kirjailijan toiseksi uusimmassa teoksessa tehdään tiivistahtinen sukellus pohjoista synkkyyttä tulvillaan olevaan mielenmaisemaan, jonka hyisiin pohjakerroksiin kesän valo ei yllä edes paratiisisaarten auringossa. Mukana on myös aimo annos kansallista itseironiaa, mutta menneen maailman keihäsmatkojen viattomuuden aika on auttamatta ohi, kun uimarannoilta keräillään laittomien siirtolaisten hukkuneita ruumiita. Ala-Harjan moderni maailmankylä on silti rakennettu kuin agraari-Suomen piika- ja renkiyhteiskunta. Sen hukassa olevat isännät ovat kuitenkin yhtä lailla alaistensa kanssa maistaneet globalisaation varjopuolia ja jatkuva epäonnistumisen pelko syö miestä ja itseluottamusta.

Kirjan neljän päähenkilön tarinat kytkeytyvät kaikki toisiinsa, mutta Ala-Harja pitää vuorovaikutuksen niiden välillä yllättävän vähäisenä. Vanhan patruunan elkein tahtipuikkoa heiluttamaan tottuneen Jori Nymanin ja tämän apupojakseen Kanarialle lennättämän Mikko Linnan surkuhupaisa isäpoikasuhde typistyy jälkimmäisen pakkomielteiden värittämäksi sisäiseksi vuoropuheluksi Nymanin kuolleen alkoholistivaimon kanssa. Konkurssiaan ja vaimonsa kaltoin kohtelua häpeilevän Nymanin himot afrikkalaiseen Dior-siivoojaan taas ovat kaikkea muuta kuin isällisiä, mutta kielimuurin läpi ei oikein päästä ja lisäksi toiselle vanhalle miehelle naitettu Dior kantaa vain huolta Malissa asuvasta perheestään sekä omasta yllätysraskaudestaan. Aurinkorannalle talvehtimaan saapunut turistipastori Taru Holm olisi tavallaan luontevasti tapahtumien keskipisteessä, mutta Nymanin kanssa ei synny kuin väkivaltainen yhteenotto ja sielunpaimenella on muutenkin tekemistä omien perhesotkujensa setvimisessä.

Kirjan niukan sivumäärän puitteissa kaikista päähenkilöistä on saatu varsin eläväisen oloisia. Parhaiten valottuu Jori Nymanin ahdistuksen täyttämä kyyninen ajatusmaailma sekä sen synnyttäneet aikaisemmat tapahtumat. Mikon morbidi dialogi Siljan kanssa on nasevasti kirjoitettua, mutta siirtymä normaalimaailmasta siihen tulee Mikon tuolipakkomielteestä ja aikaisemmasta onnettomasta rakkaussuhteesta huolimatta liian suurena yllätyksenä. Taru Holm taas tuntuu paikoin sivuhenkilöltä, vaikka kirjassa olisi ollut hyvin tilaa kahdelle vahvalle naishahmolle. Nyt tällaiseksi jää Dior, joka selviytyäkseen päättää lopulta ottaa täyden kontrollin omasta elämästään.

Ala-Harja kirjoittaa nasevasti ja selkeästi pelkistäen, mutta onnistuu luomaan kaikkea muuta kuin mustavalkoisen maailman, jossa sävyerot hehkuvat niin päähenkilöiden kuin tapahtumien välillä. Kirjan muutaman sivun pituisille luvuille on annettu hauskat espanjankieliset nimet ja teksti kulkee eteenpäin kepeän humoristisella otteella, vaikka varjoissa liikutaankin. Mikäli Kanaria on siis tähän saakka jäänyt kokematta, niin nyt siitä saa todella hyvän vaihtoehdon vihoviimeiseksi kesäkirjaksi. (Tuomo L)