Petja Lähde: Poika

Isän ja pojan poikkeuksellisen hikisestä juhannuspäivän autoajelusta kertova Petja Lähteen Poika on mielenkiintoinen tapaus uuden suomalaisen kirjallisuuden virrassa. Kotimaiselle nykykirjallisuudelle liiankin tyypillinen keskiluokkaisen trendikäs itsensä etsimisen on Lähteen elämänmakuisessa pienoisromaanissa vaihtunut puitteiltaan astetta karummaksi lähiödraamaksi ja Pojassa kuvatun romahtaneen perheonnen taustalta löytyy esimerkiksi työttömyyttä, masennusta ja päihteitä. Tämän lisäksi tiiviisti paketoitu Poika onnistuu olemaan hyvin ajan henkeen sopiva puolustuspuheenvuoro isyyden merkityksen puolesta. Tuore esikoiskirjailija varoo kuitenkin suurimman osan ajasta liian puhdasotsaista julistamista tai sormella osoittelua ja keskittyy tarjoamaan tien päällä liikkuvan kirjan tapahtumia mahdollisimman autenttisen sekä mies- että naisnäkökulman huomioivan version. Silmiin ei siitä huolimatta voi olla pistämättä se, että Lähde ei mitenkään erityisesti kaunistele niitä likaisia keinoja, joita äidit saattavat olla valmiita käyttämään vanhemmuuteen liittyvissä kriisitilanteissa.

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun juhannuspäivän alkajaisiksi yllättäen avioeropaperit eteensä saanut Janne lukitsee vaimonsa Saijan yhteisen asuntonsa vessaan ja nappaa pariskunnan kolmekuukautisen pojan mukaansa. Puolipukeinen isä ja poika suuntaavat päämäärättömälle ajelulle, samalla kun äiti yrittää löytää kuumeisesti ulospääsyä teljetyn oven takaa. Matka on Jannelle ensimmäinen kahdenkeskinen hetki poikansa kanssa, sillä Saija on raskautensa alkuhetkistä saakka päättänyt kasvattaa lapsensa yksin ja on pitänyt Jannen kanssakäymisen poikansa kanssa mahdollisimman vähäisenä. Lastenhoidon alkeet ovatkin tuoreelta isältä täysin hukassa ja iso mies kyhää hädissään korvikevaippoja Hiipiäiselleen ja miettii, mitä pienet vauvat oikein syövät.

Saijan ulospääsyn jälkeen tilanne kärjistyy nopeasti ja paikalle hälytetään Jannen poliisina työskentelevä isä. Saijan suhtautuminen tilanteeseen on paljon Jannea laskelmoivampaa ja tämän seurauksena tilanne alkaa vähitellen muistuttaa kidnappausta. Esiin nousevat Jannen rikollinen menneisyys sekä tämän omaan isäsuhteeseen ja lapsuuteen liittyvät kipukohdat. Saijalla on itselläänkin ollut ongelmia huumeiden kanssa, mikä puolestaan askarruttaa avioerokuvioita läpi käyvää Jannea. Yhä epätoivoisemmaksi käyvä poliiseja pakeneva Janne sotkeutuu lopulta pahoin yrityksissään hankkia Hiipiäiselle syötävää ja tapahtumien pyörteeseen tempautuu kontrolloituun elämään sopeutunut Kaisa. Vastentahtoinen seurue ajetaan viimein nurkkaan ja päähenkilöt joutuvat kohtaamaan toisensa poliisien saartamina.

Lähde kirjoittaa intensiivisesti ja pitää useampaa polkua ja aikatasoa soljuvan tarinan hyvin hyppysissään. Tekstissä näkyy paikoitellen pientä huolimattomuutta, mutta sen voi toisaalta laskea tapahtumien katu-uskottavuutta lisääväksi tehokeinoksi. Kahdesta päähenkilöstään Lähde onnistuu rakentamaan kiinnostavia, mutta Kaisan ja tämän lapsen mukaan tuominen tarinaan tuntuu valitettavan keinotekoiselta ratkaisulta. Loppuun saadaan tämän ansiosta aimo annos ylimääräistä paatosta, mutta Saijan ja Jannen suhde olisi hyvin riittänyt yksinään kannattelemaan kirjaa sen loppuun saakka. Kovin tavanomainen ja synkkä loppu on myös hieman pannukakkumainen, etenkin verrattuna sitä edeltäneeseen tiheätunnelmaiseen kerrontaan. Kirjaa on kuitenkin todella vaikea laskea käsistään ennen viimeistä sivua ja sitä voi suositella erityisesti miehille, jotka muuten vierastavat ihmissuhteita käsittelevää kirjallisuutta. (Tuomo L)