Killing Joke: MMXII

Brittiläinen Killing Joke on niitä harvoja 1980-luvulla pinnalle nousseita yhtyeitä, joiden fanittamisen voi laadun kärsimättä aloittaa myös tuoreemmista 2000-luvun levytyksistä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen linjaansa piirun verran suoraviivaisemmaksi muuttaneelta oman tien kulkijalta onkin edelleen lupa odottaa hyvää materiaalia ja vuoden 2006 ärhäkkää Hosannas from the Basements of Hell -levyä voi pitää jopa klassikkona. Liiallista nostalgiaa ja paikalleen jämähtämistä karttava yhtye on silti sinut menneisyytensä kanssa ja tuore MMXII-albumi on monella tapaa varsin perinteiseltä kuulostavaa Killing Jokea. Maailmanloppuun joskus liiankin vakavasti suhtautunut yhtye on jälleen kerran lempiaiheensa parissa ja tarjoilee levyllä lähes kaikki vaihtoehtoiset skenaariot vuoden 2012 lopussa mitä epätodennäköisimmin odottavalle suurelle pamaukselle. Mihinkään äärimmäiseen synkistelyyn ei kuitenkaan sorruta, vaan keski-ikäiset sedät rokkaavat edelleen vapaamman maailman puolesta.

Tiukkoja genreluokituksia vastustavan Killing Joken rock-keitoksessa on aineksia niin punkista, metallista, popista kuin sekalaisista elektronisen musiikin tyylilajeista. MMXII-levyn äänimaailmassa konemusiikkivaikutteet kuuluvat alusta saakka jopa korostetun selkeästi, mutta kokonaisuus nojaa silti edelleen laulun, kitaroiden ja yhtyeen tiukan rytmisektion varaan. Biisit ovat myös tutun oloinen kokoelma toistoa sekä riisuttuja riffejä ja pääosassa on laulaja Jaz Colemanin huhuileva ärjyntä. Simppeleistä osasista rakennettu kokonaisuus kuitenkin toimii ja MMXII on hyvä esimerkki siitä, kuinka hyvin yhtye hallitsee eri tyylilajien yhdistelyn.

Tunnelmallinen avausraita Pole Shift ja sitä seuraava Fema Camp ovat vielä melko lailla keskitien Killing Jokea. Kierroksia kuitenkin lisätään tämän jälkeen sopivasti ja Rapture-biisi sekä etenkin myöhemmin vastaan tuleva Glitch esittelevät onnistuneesti yhtyeen rankempaa puolta. Hieman yllättäen Killing Joke tuntuu kuitenkin tällä kertaa olleen eniten kotonaan herkemmän materiaalin parissa, sillä levyn kohokohdiksi nousevat lopulta ilmavissa pop-tunnelmissa liikkuva In Cythera sekä balladimainen päätösraita On All Hallow's Eve.

Tasaisen hyvästä materiaalista huolimatta MMXII ei ole valitettavasti aivan niin hyvä kuin kaksi edeltäjäänsä. Hosannas from the Basements of Hell ja Absolute Dissent -levyjen rujompi äänimaailma on korvautunut huomattavasti steriilimmän oloisella tuotannolla, joka toki kuulostaa sivistyneemmältä, mutta karsii paikoin liikaa Killing Joken musiikkiin ehdottomasti kuuluvaa räkäisyyttä. Erityisen häiritsevää tämä on levyn tasapaksuilta tuntuvien kitarasoundien kohdalla, mutta samasta ongelmasta kärsivät myös Colemanin lauluosuudet. Tyhjää tilaa äänivallissa ei kuitenkaan ole ja basisti Youth sekä rumpali Paul Ferguson hoitelevat osuutensa studiosäätämisestä huolimatta erinomaisesti. Killing Joken vuosikertakone käy siis edelleen kuumana. (Tuomo L)