Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti

Enkeli oli vaiti on suorastaan mykistävän vaikuttava teos.  

Romaani koostuu suhteellisen itsenäisistä luvuista, joilla on oma funktionsa kokonaisuudessa. Lukujen väliset leikkaukset ja siirtymät ovat selkeitä.

Werner Bellman kertoo kirjaan sisältyvässä esseessään, että lukuja onkin myös julkaistu irrallaan; samoin niitä on käytetty myöhempien kertomusten pohjana.  Ja, että kirjan rakenne on vuosien saatossa muuttunut, siihen on lisätty lukuja ja niiden järjestystä on vaihdeltu.

Kirjan ainoa laajempi takauma sijoittuu kirjan alkuun. Siinä kuvataan tilannetta, jolloin päähenkilö joutui lähtemään sotaan. Hän saa kutsuntapostikortin ja lähtö tapahtuu samana päivänä. Muutoin kirja sijoittuu sodan päättymispäivään ja sen jälkeiseen aikaan.

Böllin teksti on tiheää, latautunutta ja maalailevaa olematta kuitenkaan rönsyilevää. Kerronta on suorastaan kliinisen tehokasta. Böll käyttää runsaasti tilaa kuvatakseen kaupungin sodan runtelemaa maisemaa. Yksityiskohtia vyörytetään – tässä sotimiseen liittyvä termi lienee paikallaan – lukijan silmien eteen hengästyttävällä tarkkuudella. Ja rauniokaupungin näkymistä muodostuu freskomaisen esteettisiä kuvia.

Kerronta toimii paradoksaalisesti: toisaalta kuvataan tarkasti lohduttomuutta, toisaalta syntyy karua kauneutta. Böll uittaakin lukijan kirjaan juuri tällaisella ympäristön kuvauksella. Päähenkilö on ensin pelkkä hän, joka liikkuu maisemassa. Sitten hän on tulija, sitten sotilas ja vähitellen saamme tietää Hansista myös nimen.

Kirjan alussa törmäämme enkelipatsaaseen. Se esiintyy myös viimeisessä luvussa. Näin muodostuu motivaatio nimelle. Lisäksi enkeli kuvannee symbolisallegorisesti teoksen maailman kaksijakoista todellisuutta. Kaikesta hädästä huolimatta ja sen lisäksi kirjassa on nimittäin kyse herkästä rakkauskertomuksesta, siitäkin. Varsinaista sotakuvausta ei kirjasta löydy.

Kirjassa nostetaan esiin myös rahaan, uskontoon sekä köyhyyteen liittyviä

teemoja. Siis: nälkäisen ihmisen perieksistentiaalinen olemassaolon kokemus sijoittuu kyllä miellyttävyysakselilla reilusti pakkasen puolelle. Tässä ollaankin ihmisen perusytimen kanssa tekemisissä. Kuinka onnellisuus voi olla kaksi ihmistä, muutama voileipä, kahvia ja riittävästi huopia.

Voi tuntua oudolta, mutta minulle jäi kirjasta enimmäkseen positiivinen, jopa kaunis jälkikuva. Sanon kuva tarkoituksella, sillä Böllin sotakaupunkiin liittyvät luonnehdinnat ovat mielestäni teoksen vaikuttavinta antia. Ne muodostavat taustan, jonka päälle ihmiskohtalot maalataan; ihmisten elämä on niin ankeaa ja turruttavaa, että tarkka ympäristön raportointi muodostaa lohduttomuudelle vastavoiman, pelkästään materiaalisen  ulottuvuuden. Kyse on raunioiden estetiikasta. (Petri L.)