maanantai 8. lokakuuta 2012

Katja Kettu: Kätilö

Toisen maailmansodan aikaiset suomalaisten ja saksalaisten väliset rakkaussuhteet tai jälkimmäisten Suomenkin lähialueilla toimeenpanemat hirmuteot tuskin ovat enää samanlainen valkoinen läiskä historian kartalla kuin on Katja Ketun Kätilö-romaanin salaperäinen Kuolleen miehen vuono. Jotain on silti edelleen hämärän peitossa, sillä Ketun kuvaama sodan sekoittama syrjäinen maailmankolkka tuntuu aluksi äärimmäisen vieraalta. Tarvitaan vilkaisu karttoihin sekä pieni historian pikakertaus, jotta vihdoin pystyy hahmottamaan, että aikakausi ja maa todella on sama, jota esimerkiksi Väinö Linna on kuvannut Tuntemattomassa sotilaassa. Hakaristilipun varjossa edennyt jatkosodan pohjoinen ulottuvuus sekä sitä seurannut Lapin sota on selvästi ollut vaietumpi pala suomalaista sotahistoriaa, jota itsenäisyyspäivien paraatipuheissa ei juuri ole muisteltu.

Ketun mestarillinen sanataide nappaa kuitenkin nopeasti mukaansa ja Villiä Pohjolaakin villimpi sodanaikainen Petsamo avautuu lukijan eteen elävänä värikkäiden kuvien ja aistimusten valtakuntana, jota ympärillä roihuava maailmanpalo ei silti voi olla turmelematta. Samaa tahtia myrkyttyy myös Kätilössä kuvattu suomalaisen Villisilmäksi ristityn kätilön ja saksalaisen upseerin Johann Angelhurstin rakkaustarina. Romaani rakentuu näiden kahden kertojan päiväkirjamaisten merkintöjen varaan ja ääneen pääsevät toisensa välittömästi tunnistavat sukulaissielut, joiden lyhyiksi jäävät onnen hetket ovat lopulta kuin pieniä välähdyksiä pimeyden ytimessä. Titovkan vankileirillä sodan mielipuolisuus saa lopulta otteen kummankin elämästä ja kovin onnellista loppua tarinalle on tämän jälkeen turha odottaa.

Kauheudet, joita Titovkaan sairaanhoitajaksi pestautuva Villisilmä on Johanneksensa vuoksi valmis tekemään ja joiden kohteeksi hän lopulta itse joutuu, tuodaan esiin kaunistelemattoman yksityiskohtaisesti. Kettu myös osaa ottaa kaiken irti Villisilmän himon ja itseinhon täyttämistä lihallisuutta tihkuvista rakkaudentunnustuksista. Rakas Johann puolestaan hoipertelee helvetin läpi Adolfiiniksi(!) nimettyä lääkettä siemaillen. Aikaisempia painajaismaisia sotamuistojaan tukahduttava voyeristinen taiteilijasielu menettää vähitellen otteensa ympäröivästä maailmasta ja uppoutuu lopulta täysin omaan sotapropagandan värittämään todellisuuteensa. Omatunto kuitenkin kolkuttelee aika ajoin ja on selvää, että Johann ei pohjimmiltaan ole leirin johtajana toimivan Herman Gödelin kaltainen ihmishirviö.

Romaanin useiden aikatasojen välillä liikkuva rakenne toimii oivana vertauskuvana ympäröivälle kaaokselle, mutta muutaman kerran tuntuu, että jopa Kettu sekoilee joidenkin yksityiskohtien kanssa. Toinen erikoinen piirre on Ketun tapa kytkeä sekä päähenkilöiden että romaanin lukuisten verevien sivuhenkilöiden kohtalot yhteen tavalla, joka tuo tarinaan ripauksen Lapin mystiikka. Taianomaisuutta lisää myös pohjoisilta kartoilta puuttuva Kuolleen miehen vuono, jonne moni kirjan henkilöistä lopulta päätyy tekemään tiliä menneisyytensä kanssa. Mukana on lisäksi aluksi irralliselta tuntuva sivujuoni, joka rakentuu sodan eri osapuolille Kuolleen miehen mökiltä lähetetystä tiedustelutiedosta. Sekin kuitenkin liittyy lopulta luontevaksi osaksi kokonaisuutta.

Kieliä, murteita ja tyylilajeja keskenään sekoittava Kätilö on ollut poikkeuksellisen hankala sovittaa äänikirjaksi. Lukijana toimiva Eija Ahvo onnistuu tehtävästä niin hyvin kuin ylipäätään on mahdollista ja kokeneelta näyttelijältä luonnistuvat niin eläytyminen pohjoisen murteella puhuvien ihmisten rooliin kuin neutraalia yleiskieltä vaativat osuudet. Ketun käyttämän kielen rikkaus välittyy kuitenkin parhaiten tekstimuodossa joko perinteisesti paperilta tai sitten lukulaitteen näytöltä. Kuunteluhetkien aikana eteen tuli liian monta lauseenpartta, joiden oikea muoto oli yksinkertaisesti pakko nähdä omin silmin. Kätilö on siis tehty luettavaksi, mutta toiselle kierrokselle laadukkaasti toteutettu äänikirja on erinomainen vaihtoehto. (Tuomo L)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti