Juha Valste: Ihmislajin synty

Ihmislajin syntyhistorian suuret linjat ovat todennäköisesti jo selvillä, mutta lajimme sukupuun pienemmissä yksityiskohdissa riittää kaivettavaa vielä tuleville sukupolville. Monet pitkään täysin varmoina pidetyt käsitykset ovat lisäksi muuttuneet viime vuosina tehtyjen uusien fossiililöytöjen ansiosta, joten tuoreen ja helppotajuisen yleiskatsauksen aiheesta tarjoavalle suomenkieliselle kirjalle on jo jonkin aikaa ollut poikkeuksellisen suurta tarvetta. Juha Valsteen Ihmislajin synty tiivistää seitsemän miljoonan vuoden lajikehityksen kolmeensataan sivuun. Tämä vaatii luonnollisesti kykyä keskittyä olennaiseen, mutta asiansa hyvin hallitseva Valste onnistuu tarjoilemaan selkeän kokonaiskuvan siitä, mitä kaikkein uusimman tutkimustiedon valossa tiedämme alkuperästämme. Matka simpanssin ja ihmisen yhteisestä kantamuodosta nykyihmiseen on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja kirjan lukemisen jälkeen ajatus siitä, että evoluutio on tietoisen ohjauksen avustuksella edennyt kohti meitä, tuntuu entistä epäilyttävämmältä. Muita vaihtoehtoja on elänyt kanssamme jopa samanaikaisesti, mutta näkökulmasta riippuen joko onneksi tai onnettomuudeksi voittoarpa lankesi lopulta nykyihmiselle. Tosin meiltä kesti suhteellisen kauan löytää tärkeimmät kykymme ja sen jälkeen olemme käyttäneet niitä lähinnä ulosmittaamaan luonnolta lahjaksi saamaamme päävoittoa.

Kirjan kaksi ensimmäistä lukua luovat yleiskatsauksen ihmisen lajikehityksen pääpiirteisiin sekä luonnonvalinnan yleisiin toimintaperiaatteisiin. Kumpainenkin on syytä lukea huolella, sillä Valsteen matkassa pysyminen vaikeutuu huomattavasti, mikäli nämä perusasiat eivät ole selvillä. Varsinainen sisältö koostuu kuitenkin seuraavissa luvuissa aikajärjestyksessä läpikäytyjen ihmisen sukuisten lajien kirjon esittelystä. Matka alkaa seitsemän miljoonan vuoden takaisista varhaisista apinaihmisistä, joita puolestaan seurasivat Lucy-fossiilin tunnetuksi tekemän Australopithecus-suvun edustajat. Niiden jälkeistenkin lajien kohdalla apinamaiset piirteet säilyivät hallitsevina aina noin kaksi miljoonaa vuotta sitten eläneisiin ensimmäisiin Homo-suvun ihmisiin saakka. Läheisistä esi-isistämme kaikkein kiinnostavin on noin 700 000 vuotta sitten elänyt heidelberginihminen. Laji toimi kantamuotona sekä pohjoisella pallonpuoliskolla menestyneille denisovan ja neandertalinihmisille että Afrikassa kehittyneille nykyihmisille. Uusin tutkimus on kuitenkin sekoittanut aikaisemmin selkeältä vaikuttanutta ajanjaksoa, sillä Indonesiasta löydettyjen vielä hieman yli kymmenen tuhatta vuotta sitten eläneiden pienikokoisten florensinihmisten juuret ovat todennäköisesti paljon vanhemmissa pystyihmisissä.

Onnistuneesti esitetyn kokonaiskuvan lisäksi Ihmislajin synty on tulvillaan toinen toistaan mielenkiintoisempia yksityiskohtia: Ihmisen ja simpanssin välinen kantamuoto on ollut kummankin lajin välimuoto ja simpanssit ovat yhtä lailla ihmisen kanssa käyneet läpi seitsemän miljoonan vuoden lajikehityksen. Supertähdeksi nostettu Lucy ei ollutkaan löytäjiensä olettama nykyihmisen esiäiti, vaan pikemminkin sukupuumme sivuhaara. Hämmästyttämättä ei voi myöskään olla se, kuinka pienistä palasista tutkijat joutuvat rakentamaan kuvansa kustakin löydetystä apinaihmislajista. Monista ei ole löydetty kuin muutamia yksittäisiä fossiilinkappaleita, mutta niistäkin on kyetty tekemään varsin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Nykyihmisten ja neandertalilaisten kohtaaminen on myös ollut yksi elämän historian dramaattisimmista tapahtumista, vaikka lajit ilmeisesti kykenivät pitkään kestäneeseen rauhalliseen rinnakkaiseloon. Toinen henkeäsalpaava tapahtuma on ollut nykyihmisen noin 70 000 vuotta sitten lähes sukupuuttoon ajanut luonnonkatastrofi. Se taas selittää sen, miksi perimämme vaihtelu on muihin eläinlajeihin verrattuna ennätyksellisen vähäistä.

Pieniä miinuksia mielenkiintoisessa kirjassa ovat nykylukijaa häiritsevä poikkeuksellisen karu kuvitus sekä alkupuoliskoa vaivaava lievä hakuteosmaisuus. Erot ihmisapinoiden välillä ovat lopulta minimaalisia verrattuna niitä seuraaviin kehittyneempiin lajeihin, joten kokonaiskuvan hahmottaminen on väistämättä työläämpää. Valste on myös pitäytynyt tiukasti tosiasioissa, joten fossiileista suoraan pääteltävissä olevia faktoja ei vahingossakaan rikasteta fiktion mahdollistamin keinoin. Lopussa taas joidenkin yksityiskohtien tarpeeton toistaminen kielii kiireestä tai huolimattomuudesta kirjan viimeistelyvaiheessa, eikä Valste muutenkaan ole tieteenalansa popularisoijana aivan Esko Valtaojan kaltainen monilahjakkuus. Selkeä ja havainnollinen kokonaisuus on silti laadukas ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Omien juurien tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Tätäkin tärkeämpää on se, että monet nykyajan ongelmista ovat luonteeltaan sellaisia, että ratkaisun avaimet on mahdollista löytää vain, jos tiedämme millaisten olosuhteiden armoilla lajimme on suurimman osan olemassaoloaan viettänyt. (Tuomo L)