Reidar Palmgren: Sudenmarja

Pala täysin villinä rehottavaa kaupunkiluontoa sekä sen kanssa symbioottisessa suhteessa elävä erakoitunut puistotyöntekijä ovat auttamatta törmäyskurssilla tehokkuusmittareita palvovan nykyajan kanssa. Kumpainenkin näyttäytyy ulkopuolisille helposti kokonaisuuteen huonosti sopivalta häiriötekijältä, joka on joko saatava mahdollisimman pikaisesti ruotuun tai josta on edes jollakin tapaa pystyttävä hyötymään. Näyttelijä-kirjailija Reidar Palmgrenin neljäs romaani pakottaa kuitenkin kurkistamaan petollisten ensivaikutelmien taakse. Sudenmarja avaa ikkunan toiseen maailmaan, jonka vuodesta toiseen toistuvissa sykleissä jokaisella putoavalla havunneulasella ja hyönteisen siiveniskulla on oma paikkansa. Salaiseen puutarhaan mahtuu myös pieni annos mystiikkaa, mutta tästä huolimatta Palmgren kirjoittaa luonnosta neutraalisti: pohjimmiltaan luonto on niin kuin se on, vailla mielikuvia hyvästä ja pahasta tai muuta päämäärää kuin itsensä. Toisaalta sivuilla esiintyy monta omasta mielestään selkeiden moraalikäsitysten mukaan toimivaa ihmistä. Kaikki ei silti ole aivan kohdallaan, koska hyvistä aikomuksista huolimatta kirjan moderni kaupunkiutopia alkaa loppua kohden muistuttaa puolifasistista poliisivaltiota.

Sudenmarjan päähenkilö on kaupungin puutarhaosastolla työskentelevä täydellisen luonnonlapsen perikuva Tuula. Sosiaalisesti kömpelö ja ulkoisesti hidasälyiseltä vaikuttava nainen on rakentanut hoitamastaan kaupunginpuiston pohjoissektorista oman valtakuntansa, joka kasvaa sotkuisen rehevänä naapuruston asukkaiden harmiksi. Tuulan suojelijana toimii kaupunginpuutarhuri Holopainen, jolla on kyky nähdä kaaoksen keskellä Tuulan hienovaraisen työn jälki. Samalla kyse on silti myös vanhan miehen ja huomattavasti nuoremman naisen välisestä seksisuhteesta, johon liittyy petosta ja valheita. Tilanne muuttuu oleellisesti Holopaisen eläkkeelle jäämisen ja sitä seuraavien dramaattisten tapahtumien myötä. Uusi kaupunginpuutarhuri Grönberg haluaisi periaatteessa nauttia samanlaisista luontaiseduista kuin edeltäjänsä, mutta ei pysty enää ulkoisten paineiden vuoksi tarjoamaan Tuulalle samanlaista vapautta pohjoissektorin suhteen. Tuulan elämään tulee lisäksi toinen mies, kun tämä pelastaa itsemurhaa yrittävän epätoivoisen vartijan hengen. Yllättävän onnen tielle tulevat kuitenkin Antin hämärät huumekaupat, jotka vetävät miehen Tuulan suojista takaisin katujen kylmään maailmaan.

Palmgren kertoo suurista tunteista vähäeleisesti ja hillitysti. Yliluonnollisista elementeistä sekä jännäriaineksista huolimatta kirjan juonirakenne pitäytyy tiukasti pienten ja realististen tapahtumien mittakaavassa. Jännite pysyy silti yllä loppuun saakka ja toisaalta harvinaisen elävä ja yksityiskohtainen luonnonkierron kuvaus saa vähäisetkin tapahtumat tuntumaan suurilta. Sivujuonia on mukana runsaasti, mutta niillä kaiketi on tarkoituksensa. Jotkut tuntuvat silti hieman kaavamaisilta, vaikka esimerkiksi öykkärimäinen hyvä veli -verkostoja rakastava Karl-Gustaf Sirén on muuten varsin herkullinen henkilöhahmo. Oleellisinta on kuitenkin se, että lopussa naarassuden sallitaan paljastaa kyntensä ja hampaansa. Samalla selviää, että Tuulan siihenastinen elämä on sittenkin kulkenut enemmän pitkin Terence Malickin Tree of Life -elokuvan alussa maalailemaa nöyryyttä rakastavaa armon polkua. Päinvastaisia reittejä seuraavilla todellisilla luonnonlapsilla on lopulta aina oma tahtonsa, eikä muun maailman pyörittäminen sen tahdissa sille ole heille mitenkään erityisen vierasta. (Tuomo L)