Vuosituhannen vaihteessa pahimmanlaatuisesta identiteettikriisistä kärsinyt Paradise Lost on tehnyt onnistunutta paluuta musiikillisille juurilleen kohta kymmenen vuoden ajan. Brittiyhtyeen kaikkein kirkkaimmat loiston päivät ovat melko varmasti historiaa, mutta viimeistään uuden Tragic Idol-levyn myötä bändiin edelleen kyynisesti suhtautuvat voivat unohtaa Host ja Believe in Nothing -floppien aiheuttamat traumat. Biisinikkarina toimiva Gregor Mackintosh käväisi hiljattain Vallenfyre-sivuprojektinsa kanssa siellä, mistä kaikki alkoi, mutta emoyhtyeen kohdalla matka on nousun uudelleen käynnistäneen Paradise Lost -levyn myötä vienyt kohti vuoden 1993 Icon- sekä sitä pari vuotta myöhemmin seurannutta Draconian Times -levyä. Ratkaisu on ymmärrettävä, koska juuri niiden aikoihin Paradise Lost oli ehdoton edelläkävijä, joka yhdisti onnistuneesti ensilevyjensä death/doom-jyräykseen sävyjä melodisemmasta Sisters of Mercy -tyylisestä goottirockista.Ensikosketus uutukaiseen herättää silti hieman ristiriitaisia tuntemuksia, sillä erot edeltäneeseen Faith Divides Us – Death Unites Us -levyyn tuntuvat aluksi korkeintaan kosmeettisilta. Tarkempi kuuntelu paljastaa kuitenkin sen, että tarkoituksena ei ole ollut pelkästään toistaa toimivaksi havaittua reseptiä. Tragic Idol on kasattu vielä pelkistetyn raskaasti soinutta edeltäjäänsäkin niukemmista eväistä ja esimerkiksi elektrosävyjä yhtyeen soundiin pitkään tuoneet koskettimet on riisuttu lähes täysin sen äänimaailmasta. Biiseissä ei edes yritetä poiketa klassisesta Paradise Lost -peruskaavasta ja varsinkin Mackintoshin melankolinen kitarajuoksutus saa lukuisia kertoja aikaa olen kuullut tämän joskus ennenkin -tuntemuksia. Vanhakantaisella konseptilla olisi siis voinut hyvin mennä täysin metsään, mutta lopputuloksesta paistaa tästä huolimatta läpi tuoreus ja täysillä mukana oleminen. Kohta neljännesvuosisadan kasassa ollut yhtye soittaa tiukasti yhteen, biisit ovat täynnä tarttuvia kertosäkeitä ja erityisen liekeissä tuntuu olevan jälleen tuimempaan äänirekisteriinsä luottava laulaja Nick Holmes. Rumpalin paikalle kiinnitetty ruotsalaislegenda Adrian Erlandsson hoitaa myös osuutensa kunnialla ja pestin jatkuminen on enemmän kuin toivottavaa.
Perinteitä kunnioittavaan materiaaliin on myös osattu hakea riittävästi vaihtelua ja jo pienillä sävyeroilla on saatu aikaan paljon. Esimerkiksi rauhallisempia lauluosuuksia sisältävä Fear of Impending Hell tuntuu olevan juuri oikeassa paikassa alun kahden ärhäkämmän biisin jälkeen. Metallimaisempaa Paradise Lostia esittelevän Theories from Another World -rynttäyksen vastapainoksi taas soi hetkeä myöhemmin letkeän goottipoljennon tahdissa etenevä nimibiisi. Täytemateriaalia mukana ei ole laisinkaan ja juuri tasaisuus saa Tragic Idolin tuntumaan vähintään paremmanpuoleiselta työvoitolta. Etsivä toki löytää helposti trendikkäämpää musiikkia, mutta yhtyeen kanssa samaa ikäluokkaa olevat fanit kuuntelevat todennäköisesti mieluummin tätä kuin puolta nuorempien siloposkien tuotoksia. Seuraavalla levyllä bändin soisi silti jälleen kokeilevan jotain uutta, sillä etsikkovuodet käynnistänyt monumentaalinen One Second on edelleen sen paras levy. (Tuomo L)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti