Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit -novellikokoelman käynnistävässä nimikkotarinassa hämmentynyt nuorukainen piirtää terapiasessiossa sielunmaisemaansa puolivahingossa käteen sattuneella keltaisella väriliidulla. Lopputuloksena on valkoisesta taustasta vaivoin erottuvia hahmoja, joita edes klovnimainen terapeutti ei tahdo nähdä. Tilanteeseen tiivistyvä surkuhupaisuus siivilöityy myös Rohaksen hienon esikoisteoksen kahdeksan muun tarinan juonenkäänteisiin ja teemoihin. Niiden päähenkilöissä on toisaalta kyse ihmisistä, joiden ääriviivat ovat monella tapaa häilyviä ja vaikeasti hahmotettavia. Samalla heitä ympäröivissä tilanteissa on kuitenkin sävyjä hetkistä, jolloin kaikkein voimakkaimpien värien kohdalla paletissa on vain ammottavaa tyhjyyttä. Keltaisia tyyppejä piirtänyt epämääräisiin tilanteisiin ajelehtiva Pekka esimerkiksi tapaa Maaretin, kenties ihastuu, mutta tulee sitten hyväksikäytetyksi ja hakatuksi Maaretin pauloihinsa saaneen häikäilemättömän herra S:n toimessa. Rohaksen rakentaman tiivistahtisen kasvutarinan lopussa nuori mies on valintatilanteessa, joka tavanomaisuudestaan huolimatta saattaa hyvin määrittää Pekan koko loppuelämän suunnan.Omistamisen, antautumisen ja oman tahdon löytämisen problematiikka on vahvasti esillä myös kokoelman toisessa ja kaikkein onnistuneimmassa Mustalaisen päiväkirja -novellissa. Siiri dumppaa tylsän runopoikansa salskean Karimin astuttua kuvioihin, mutta joutuu samalla vedetyksi Karimia edelleen otteessaan pitävän Marin synkkään maailmaan. Sykähdyttävässä kertomuksessa pienetkin asiat tuntuvat suurilta ja Rohas onnistuu sivuilla pukemaan sanoiksi pahojen poikien ja tyttöjen vaarallisen viehätysvoiman. Asetelma toistetaan myöhemmin vielä kerran nuorten kesäistä kolmiodraamaa pyörittävässä Jäätelökehässä, mikä tuntuu jo aavistuksen liian alleviivaavalta. Ehkä Rohaksen mielestä nuorten naisten kohtalona on sitten vain ainakin kerran elämässään retkahtaa renttuihin.
Lonkerot vie laivamatkalle Tallinnaan sekä sen jälkeiseen krapula-aamun huojuntaan espoolaisasunnossa. Aprikoosit taas Kreikan aurinkorannoille, jossa hedelmiä ostava suomalaismies haikailee tavallisen hyvän elämän perään samalla kun viinirypäleet pursuavat mehuna raivosta sulkeutuvien nyrkkien sisältä. Tyttö ja varis perkaa nuoren ylioppilastytön sekä tätä vanhemman muusikon pelimäistä suhdetta. Posliinikanassa opinto-ohjaajan ja oppilaan välinen yhteys syntyy väärinymmärryksistä ja tukahdutetuista tunteista. Kokoelman päättävä Kaikki mitä tarvitsen -novelli muistuttaa hieman Veikko Aaltosen Rakkaudella, Maire -elokuvaa ja on samalla sekä miljööltään että henkilöhahmoiltaan kaikkein käsin kosketeltavin tarina.
Rohaksen teksti soljuu eteenpäin välillä unen tavoin ja tunnetilojen synnyttäminen on asetettu realistisen kuvauksen edelle. Novellien päähenkilöiden perimmäiset motiivit jäävät monesti hämärän peittoon, mutta toisaalta näin on myös Rohaksen tänä vuonna ilmestyneessä Syvä pää -romaanissa. Kokoelmaan on haettu rakennetta kolmen novelleja teemoihin ryhmittävän lyhyen tekstikatkelman kautta ja omalla tavallaan ne avaavatkin monia muuten pelkän arvauksen varaan jääviä yksityiskohtia. Huolellisesti kokoon parsituista osasista muodostuu mieleenpainuvan eheä kokonaisuus ja Keltaiset tyypit tuntuu edelleen yhtä syksyisen raikkaalta kuin ilmestyessään pari vuotta sitten. Tällä voi hyvin virittäytyä vaikka juuri alkaneeseen Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -teemavuoteen. (Tuomo L)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti