maanantai 8. lokakuuta 2012

Suvi Koivu: Matkalla uuteen kaupunkiin

Hämeenlinnalaissyntyisen Suvi Koivun sävykkäässä äänessä on herkkyyden lisäksi aimo annos vahvaa rock-särmää. Onkin erinomaisen hienoa, että nuoren naislaulajan molemmat puolet pääsevät tasapuolisesti esiin Matkalla uuteen kaupunkiin -debyyttilevyllä. Tarjolla ei siis onneksi ole bulkki-iskelmää tai kertakäyttöisiä kesähittejä, vaan perusasioihin luottavaa kaihoisaa kitarapoppia. Naisten esittämää laadukasta kotimaista poprokkia löytyy toki nykyään enemmän kuin tarpeeksi, mutta Koivun pirteys ja tuoreus saavat hänet silti erottumaan edukseen monesta asemansa jo vakiinnuttaneesta nimestä. Levyn samalla aikaa sekä raikas että perinnetietoinen soundi kuulostaa itse asiassa varsin epäsuomalaiselta ja tämän kaltaista jälkeä on totuttu odottamaan enemmän rakkaasta länsinaapuristamme.

Lähin vertailukohta Koivun debyytille löytyy silti entisen kotikaupungin toiseksi tunnetuimmasta yhtyeestä. Yhdistävien verisiteiden lisäksi levyn tekoon on Ultramariinista osallistunut myös kitaristi Ville Aalto ja taitavan muusikon kädenjälki kuuluu levyllä. Eroja isoveljen luotsaaman yhtyeen tuotantoon on kuitenkin riittävästi, sillä Suvi Koivu pysyttelee paljon etäämmällä taiderokkiin kallellaan olevasta ilmaisusta ja keskittyy enemmän muodikkaamman retrotunnelman luomiseen. Päätöksen ansiosta musiikki saavuttanee suuremman kuulijakunnan kuin hieman turhaankin pelkästään älykköpiirien kosiskeluun panostaneen Ultramariinin kohdalla on käynyt. Liian innokkaasti uutta Ultramariinia odottaville levy on silti pieni pettymys, sillä ansioistaan huolimatta Matkalla uuteen kaupunkiin ei sisällä esimerkiksi Elohopeaa-biisin kaltaisia täysin aseista riisuvia hetkiä.

Muut musiikilliset vaikutteet tuntuvat paikantuneen erityisesti 80-luvun Britanniaan. The Cure tulee mieleen enemmän kuin kerran ja Kun lähdin pois -biisi käynnistyy Olli Sillanpään bassokitaran kuljettamana parhaaseen Bauhaus-tyyliin. Parempaa aikaa on juuri sopiva valinta tarttuvaksi aloitusbiisiksi ja myös muut suurimman hittipotentiaalin omaavat kappaleet on sijoitettu viisaasti levyn alkupuolelle. Koivu on uskaltanut antanut yhtyeelleen tilaa soittaa taitojensa mukaisesti ja hoitaa oman osuutensa enemmän bändin keulakuvan asenteella kuin sooloilevana diivana. Levyltä löytyy kuitenkin valitettavasi yksi isompi moka. Viimeiseksi sijoitettu nimikkobiisi olisi tarjonnut eväitä huikeisiin sfääreihin nouseville loppufiilistelyille, mutta niistä saadaan vain pienet maistiaiset, sillä yhtyeen soitto katkeaa kolmen minuutin kohdalla kuin kanan lento. Tyrmistykseltä ei voi välttyä useamman kuuntelukerran jälkeenkään. (Tuomo L)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti