Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Kansakunnan kollektiiviseen muistiin syöpyneen historiallisen tapahtuman täydellisesti kiteyttävän kirjallisen teoksen ei välttämättä tarvitse olla monta sataa sivua pitkä tiiliskivimäinen järkäle. Aki Ollikainen onnistuu niukin naukin romaanimittaan kurkottavassa esikoisessaan tuomaan 1860-luvun jälkipuoliskon suurten nälkävuosien kauhut ja toisaalta niiden lomassa itäneet toivon siemenet aivan kirjaimellisesti kiinni lukijan iholle. Heräämäisillään olevan Suomi-neidon elämänliekin miltei sammuttanut tragedia maalataan lukijan silmien eteen mestarin ottein ja karujen olosuhteiden ihmisen mieltä ja ruumista riuduttava olemus on Ollikaisen tekstissä läsnä samalla aikaa sekä äärimmäisen realistisesti että riipaisevan runollisesti. Paitsi törröttäviä luita ja kalpeita kasvoja, loputtomat hallan kuuraamat katovuodet tuovat mukanaan myös emotionaalista kitsautta, inhimillisyyden puutetta, ja moraalista rappiota. Niiden keskelläkin ihmiset silti välittävät toisistaan ja tarrautuvat kaikin voimin elämään, vaikka hampaiden välissä olisi lopulta vain tukko koirankarvoja.

Matkakertomukseksi puettu Nälkävuosi etenee kolmen kehystarinan kautta. Kerjuumatkalle lähtevän kuolevan torpparin vaimon ja tämän kahden lapsen kertomus on niistä traagisin. Hädänalainen seurue kiertää talosta taloon kuoleman käärme kintereillään, samalla kun julma aika muovaa perheen kohtaloa ankarimmalla mahdollisella tavalla. Retken päämääränä häämöttää tarunhohtoinen Pietari, mutta nälän uuvuttama ruumis ei jaksa viedä sinne edes unissa. Parempia piirejä puolestaan edustavat helsinkiläiset Renqvistin veljekset, jotka elävät kurjuudenkin keskellä säätyläisten yltäkylläistä elämää. Senaatin apulaiskamreerina työskentelevä Lars ja hänen lääkäriveljensä Teo piirtävät tulevaisuuden suuria linjoja shakkilaudan ja punssilasin ääressä. Larsin avioliitto on kuitenkin lapseton ja vaimo purkaa pettymystään kuihtuvaan kiinanruusuun. Aikakaudelle tyypillisessä kaksinaismoraalissa piehtaroiva Teo taas menettää hyvän ystävänsä ja joutuu siitä seuraavien yllättävien tapahtumien jälkeen perustavaa laatua olevien moraalisten kysymysten eteen. Kolmas tarina seuraa pettua järsivän kansan ahdinkoa lintuperspektiivistä tarkastelevaa senaattoria. Vastuu kansakunnasta ja omasta asemasta on raskas kantaa ja painajaisissa kummittelee lapsivuoteelle kuollut verta vuotava vaimo. Jotain täytyy kuitenkin tehdä ja suurmiehen päätösten seuraukset jäävät jälkipolvien arvioitavaksi.

Kirjan lyhyydestä huolimatta Ollikainen malttaa kirjoittaa kiireettömästi ja pohdiskelevasti. Tapahtumien ja keskeisten henkilöhahmojen annetaan kehittyä rauhassa, mutta samalla kaikenlainen turha rönsyily on karsittu pois. Teoksen hyvällä tapaa vanhanaikainen tunnelma syntyy yhtä lailla luonnonläheisestä kielestä, selkeistä moraalisista kannanotoista kuin traditionaalisten vertauskuvien käytöstä. Ollikainen tapailee sivuilla jopa raamatullisia sävyjä ja se, että ne eivät nykylukijaa lainkaan häiritse, kertoo kirjailijan erinomaisen tinkimättömästä tyylitajusta. Rakenteeltaan ja rytmitykseltään kirja on hieno ja koukuttaa takuuvarmasti alusta aina viimeiselle sivulle saakka. Ajankuva ja päähenkilöt tuntuvat oikeilta, mutta tarinan ajattomien teemojen lienee tarkoitus kertoa jotain myös nyky-Suomesta. Hyvän kirjallisuuden ystäville Nälkävuosi on ehdottoman pakollista luettavaa ja sitä voi suositella myös niille, jotka aikovat lukea tänä vuonna vain yhden kirjan. Sen jälkeen alkaa kuitenkin tehdä välittömästi mieli lisää samanlaista. (Tuomo L)