Tuuve Aron Himokone-novellikokoelman perusasetelma on tuttu jokaiselle, joka on nähnyt joskus suosikkielokuvaansa mukailevaa unta. Alkuperäinen tarina saa siinä hyvin nopeasti täysin odottamattomia käänteitä ja unimaailman kieroutunut logiikka muovaa juonesta ja henkilöhahmoista usein vain etäisesti esikuviansa muistuttavia. Unet, muistot ja sepite sekoittuvat ja fiktiosta tulee osa omia kokemuksia ja kokemuksista osa fiktiota. Toisaalta taru ja todellisuus ovat lyöneet kättä jo valveillaolon maailmassa, sillä muutenhan elokuvat eivät olisi uniin päässeet. Eteen heijastetuissa kuvissa on siis näkynyt ainakin pieni pala itseämme.Himokoneen kolmessatoista pienoisnovellissa Aro leikittelee juuri näillä ajatuksilla. Jokainen kokoelman kertomuksista on saanut nimensä tunnetulta elokuvalta, mutta sisällöltään ne ovat läheisimmilläänkin kuin unennäköä alkuperäisteoksista. Jonkinlainen yhteys tarinoiden välillä on silti aina olemassa ja Himokoneen projisoimista välähdyksistä on huomattavasti hankalampi nauttia, ellei ole tietoinen vähintään nimikkofilmien ikonisesta asemasta omassa genressään. Kokoelman tarinat ovat kuitenkin täysin Aron omia, eivät siis minkäänlaisia muunnelmia tai sovituksia nimikkoelokuvistaan. Suhteessa on myös vahva parodian maku ja yksi Aron monitasoisen ilkeilyn kohteista onkin elokuvien keskeinen asema populaarikulttuurissa sekä niiden muotokielen akateeminen ylianalysointi.
Esikuvilleen kaikkein uskollisimpia kertomuksia ovat versioinnit Kubrickin Full Metal Jacketista sekä ties kuinka monta kertaa filmatisoidusta Invasion of the Body Snatchers -tieteispätkästä. Ensimmäinen siirtää R. Lee Ermeyn esittämän sekopääkersantin pikkupoikien partioleirille, jossa pedofiilinen Iso-Jaakko saa onneksi lopulta ansaitsemansa rangaistuksen. Jälkimmäisessä vauvoja ja äitejä täynnä oleville kutsuille eksynyt sinkkunainen huomaa vähitellen, että seurueessa ei ole kaikki kohdallaan. Vapaamuotoisempia taas ovat esimerkiksi Facebook-riippuvuudesta kertova Fight Club ja kokoelman tunnelmallisin kertomus Kuolleiden runoilijoiden seura, joka vääntää jo pelkästä alkuperäisteoksen nimestä huomattavan kalmankylmiä lukemia.
Tyylitajuinen Aro kirjoittaa persoonallisesti ja kykenee niukan sivumäärän puitteissa luomaan varsin moniulotteisia henkilöhahmoja ja tilanteita. Pienenä kauneusvirheenä voi pitää kliseistä aloitusta, jossa Alien-elokuvien hirviö irvistelee naiselle miehen jalkojenvälistä. Asetelma kääntyy kuitenkin hienosti päälaelleen, sillä todellinen muukalainen saapuu paikalle vasta sitten, kun oliota lihaveitsellä typistellyt nainen unohtaa voivottelevan miehen ja alkaa suunnitella uudelleen kamppailun tuoksinassa vaurioituneen huoneensa sisustusta. Muutoinkin tekstin rytmitys on erinomaisen tiukkaa ja kertomusten tunteita patoavat rakennelmat murtuvat pala palalta ennen portit aukaisevaa loppulausetta. Tarinoista siirrytään nopeasti toiseen ja suvantovaiheita kirjasta ei juuri löydy. Tämä tarkoittaa valitettavasti sitä, että lysti loppuu aivan liian nopeasti. Kaikin puolin suositeltavaa luettavaa siis, mutta tosikoita täytyy varoittaa. (Tuomo L)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti