Jan Salminen: Äidinmaa

Jan Salmista ei voi syyttää kunnianhimon puutteesta. Synkkää tulevaisuutta maalaileva Äidinmaa sisältää sivuja melkein tuplasti sen, mitä tuoreilta suomalaisilta esikoiskirjoilta on totuttu odottamaan. Lisäksi dystopia-genrestä löytyy monia arvostettuja esikuvia, joihin Salmisen ensimmäinen romaani väistämättä vertautuu. Äidinmaan perusta on kuitenkin rakennettu ajatuksella ja vaikka siinä esitetty skenaario ei ole se kaikkein todennäköisin, on Salminen toimittajan huolellisuudella poiminut nykyhetkestä keskeisimmät kehityskulut, joiden lopputuloksena nyky-Suomi voi muuttua radikaalifeminismillä ja new age -uskonnolla kyllästetyksi Pohjois-Koreaksi. Kirjan kanta sukupuolten konfliktiin on myös oikealla tapaa ambivalentti, jotta se kykenee ainakin periaatteessa puhuttelemaan niin nais- kuin mieslukijoita. Juonen Atwood-mielleyhtymät luovat odotuksia feministisemmästä agendasta, mutta tässä suhteessa Salminen onnistuu yllättämään. Parhaimmillaan Äidinmaa tavoittaakin häivähdyksen Kazuo Ishiguron hienon Ole luonani aina -kirjan ihmisyyttä universaalisti puolustavasta näkökulmasta. Molempien antiutopioissa on lopulta kyse siitä, että parempiosaisen eliitin hyvinvointi revitään kirjaimellisesti vailla ihmisarvoa olevien osattomien selkänahasta. Salminen tosin esittelee vasta keinotekoisesti tuotetun ihmisen prototyyppiä, mutta tekee silti selväksi ihmiselämän sormeilun arveluttavuuden.

Äidinmaan kuvaamassa lähitulevaisuuden yhteiskunnassa vallassa ovat naiset. Alaluokka koostuu testosteronin ikeestä vapautetuista koiras-miehistä, joiden tehtävänä on huolehtia kotiorjien tavoin emäntiensä tarpeista. Heimoyhteiskunnan kollektiivisen sisaruuden pinnan alla kuitenkin kuohuu ja konflikti saa kasvot kirjan kahden kertoja-päähenkilön kautta. Koiraiden valvojana työskentelevä Anna-Liisa on sekä yksityis- että työelämässä törmäyskurssilla vallitsevan ideologian kanssa ja pienet rikkeet kumuloituvat vähitellen yhä avoimemmaksi kapinaksi. Peili ja huulipuna ovat vielä suhteellisen viattomia, mutta vakavampaa niskurointia edustavat halveksittua pariseksuaalisuutta lähestyvä tukahdutettu rakkaus oman perhekommuunin Belinda-matriakkaan, empaattinen suhtautuminen vahdittavaan Benjaminiin sekä pienen koiraspennun ottaminen siipien suojaan. Anna-Liisa on lisäksi tullut aikaisemman työnsä vuoksi tietoiseksi Äidinmaan kielletystä historiasta ja tilanne kärjistyy entisestään, kun julkisivun nurjempi puoli tulee näkyväksi Salmisen tarinaan sommitteleman murhamysteerin kautta.

Koirasnäkökulmasta tapahtumista kertoo Benjamin. Raskas työ on riuduttanut vanhuuden kynnyksellä olevaa miestä ja jäljellä ovat vain kertomukset ja muistikuvat entisistä ajoista. Ne ovat sekoitus paremmista hetkistä ennen naisvaltaa sekä sen jälkeisistä nöyryyttävistä kokemuksista. Benjamin suree omana poikanaan pitämäänsä kadonnutta Railoa ja yrittää selvitä orjuuttavista työpäivistä. Miehenä olemisen suuret kysymykset nousevat kuitenkin jälleen pintaan sitä mukaan, kun Benjaminin ja Anna-Liisan välinen yhteys syvenee. Vahdin on edelleen vaikea nähdä Benjamin täysin inhimillisenä olentona, mutta toisaalta haluaa Benjaminin ottavan osaa Anuel-pojan hoivaamiseen. Levottomien yöllisten vaellusten yhteydessä kaatopaikalta tehty karmaiseva löytö taas johdattaa Benjaminin Railon ja kiellettyjen totuuksien jäljille. Lopun sekasortoisissa tunnelmissa Salminen päästää irti kontrolliyhteiskunnan patoamat pimeyden voimat ja sulauttaa kertojat ja sukupuolet toisiinsa sekä vertauskuvallisesti että aivan konkreettisella tasolla.

Lukukokemuksena Äidinmaa on valitettavan ristiriitainen. Salmisen huolellisuutta ja asialleen omistautuneisuutta on vaikea olla arvostamatta. Riippakivenä on kuitenkin kirjallisen ilmaisun äärimmilleen viety raskassoutuisuus. Koukut ovat harvassa ja hienosti rakenneltu vaihtoehtoinen todellisuus muuttuu liian usein pelkäksi taustaksi kehämäiselle näennäisfilosofoinnille. Etenkin Benjaminin angstin täyttämä sisäinen maailma tuntuu keinotekoiselta ja henkilökuva jää paljon Anna-Liisaa valjummaksi. Kirja olisi kaivannut myös ripauksen huumoria, sillä sen avulla monet uskottavuusongelmista olisi ollut mahdollista kuitata varsin luontevasti. Nyt mukana on vain muutama satiirinen viittaus Kansalliskirjaston vaarallisen historian osaston turvaluokituksiin, mutta muuten tunnelma on haudanvakava. Pienistä yksityiskohdista ärsytyskynnyksen ylittävät tökerö kansikuva sekä Salmisen kirjan luvuille antamat nimet. Suurin osa niistä on muotoiltu uskomattoman kömpelösti. Jälkipuoliskolle siirryttäessä lukeminen käykin jo työstä, joten aiheesta vähemmän kiinnostuneet vaihtavat herkästi johonkin toiseen vaihtoehtoon. (Tuomo L)