Kuopiolaisen Jess and the Ancient Onesin jäsenten viehtymys synkemmän puoleisiin salatieteisiin on epäilemättä täysin aitoa, mutta yhtyeen omaa nimeä kantava debyyttilevy avautuu ongelmitta myös niille, joille esoteerisiin oppeihin vihkiytyminen edustaa EVVK-osastoa. Turhat rituaalit on viisaasti jätetty levyltä pois ja tarjolla on reilut viisikymmentä minuuttia tiukalla asenteella ja ammattitaidolla tulkittua retrohenkistä rokkia, jonka juuret ovat kultaisessa menneisyydessä, jolloin heavy metal ja hard rock tarkoittivat vielä suurin piirtein yhtä ja samaa asiaa. Yhtyeen suurimpana innoittajana on toiminut 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa okkultistisella imagollaan närkästystä herättänyt obskuuri jenkkibändi Coven, mutta vaikutteita on toki otettu myös paljon tunnetuimmilta kyseisen aikakauden särmikkään musiikin suuruuksilta. Deathchain-kitaristi Thomas Corpse kumppaneineen onkin onnistunut jalostamaan pimeämmästä hippipsykedeliasta tähän päivään sopivan ja omalta kuulostavan paketin, joka lisäksi toimii ilman joidenkin retroilijoiden harrastamaa kieli poskessa -parodiaa.Levyn jykevästi käynnistävä suoraviivainen Prayer for Death and Fire on itse asiassa mahdollisimman kaukana hämyisen magian maailmasta ja biisistä välittyvät fiilikset liittyvät enemmän hehkuvan kuumina käyvien moottorien ja katuun kiinni poltetun kumin maailmaan. Progemaisempi Twilight Witchcraft johdattelee jo syvempien salojen pariin, mutta varsinainen tajunnanräjäyttäjä on kolmosraitana kuultava kaksitoistaminuuttinen Sulfur Giants (Red King). Uskomattoman taidokkaasti rakennettu opus jää soimaan pitkäksi aikaa korvien väliin jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. Ghost Riders ei sentään ole Impaled Nazarenenkin muinoin versioima vanha kunnon Aaveratsastajat, mutta laukkaa silti varsin mukiinmenevästi eteenpäin. Uusintakäsittelyyn otettu 13th Breath of the Zodiac soi viime vuonna julkaistua 7”-versiota tiukemmin. Ilmavampi ja tunnelmallisemmin kaiutettu alkuperäinen vetää silti niukasti pitemmän korren. Devil (In G Minor) vaihtaa tyylilajin onnistuneesti pianovetoisen bluesin pariin ja levyn päättävän Come Crimson Deathin kohdalla alkaa ylistävistä sanoista olla jo pulaa. Biisi on puhdasta täydellisyyttä ensiminuuteistaan saakka ja tarjoaa hyvän esimerkin siitä, mitä tapahtuu kun kaikki palaset loksahtavat studiossa kohdalleen. Samalla tulee toistamiseen todistettua se, että Jess and the Ancient Ones on omimmillaan yli kymmenen minuuttia kellottavan materiaalin parissa.
Seitsenhenkisen yhtyeen sisäinen kemia tuntuu ainakin levyllä pelaavan erinomaisesti. Laulaja Jessin palkeista eivät vielä täysin luontevasti irtoa aivan kaikki Jinx Dawsonin parhaiden päivien maneerit, mutta äänestä löytyy kevyesti rockbändin johtamiseen tarvittava määrä auktoriteettia. Kitaristit Thomas Corpse ja Thomas Fiend ovat hakeneet työskentelyynsä oppia myös 1980-luvun Murray/Smith-akselilta ja tontit on jaettu varsin tasaisesti. Yhtyeessä soittaa lisäksi kolmas kitaristi Von Stroh, joka kuitenkin päässee paremmin esiin live-esiintymisissä. Koskettimet, basso ja rummut ovat yhtä lailla luotettavien osaajien käsissä. Kaikki kuulostaa siltä kuin pitääkin ja levyn äänimaailma on lämmin ilman, että se puuroutuu epämääräiseksi lo-fi-mössöksi. Jess and the Ancient Ones on ehdottomasti yksi vuoden parhaista levyistä, joten toivottavasti savolaisten projekti saa mahdollisimman pikaisesti jatkoa. (Tuomo L)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti