Mikäli Eeva Rohas tarjoaisi ensimmäisen pitkän romaaninsa aluksi välähdyksen sen loppunäytöksestä, olisi Syvän pään paikka melko varmasti jännityskirjojen joukossa. Viimeisille sivuille rakennettua dramaattista etelänmatkan päätöstä edeltää kuitenkin pitkä ja huolellinen pohjustus. Pienistä vihjeistä tihkuvaa pahaenteisyyttä ei silti voi olla vaistoamatta, vaikka tapahtumien yhteys toisiinsa alkaa valjeta lukijalle vasta reilusti yli puolenvälin jälkeen. Toisaalta ratkaisu tekee lopun paniikkitunnelmista entistä todellisempia ja saa samalla kriittisemmät lukijat hyväksymään helpommin yhteensattumien suman, joita kirjan loppuosa on täynnä. Vähitellen rakentuva tarina on silti normaalia viihdekirjaa moniulotteisempi, eikä Rohaksen tarjoama yllättävä juonenkäänne lopulta tunnu niin päälle liimatulta kuin se olisi monessa tusinajännärissä.Hiomiseen ja sommitteluun viehättynyt Rohas kutoo juonta kolmen päähenkilön rinnakkaisesti etenevän tarinan kautta. Kolmekymppisen Susannen muistoissa kummittelee huonosti päättynyt yritys saada aikaan opinnäytetyö kahta P. Mustapään kultasuu-teeman runoa analysoimalla. Vanhempiensa kotiin asumaan jämähtänyt siivoushommilla itsensä elättävä nainen hakee uutta suuntaa elämälleen reborn-nukesta, jonka alkuperällä taas on traaginen kytkös kahden vuoden takaiseen kesätyöhön etelän lomakohteessa. Jonkinlaisena itsenäistymisyrityksenä toiminut matka saa vanhempien vastustuksesta huolimatta jatkoa, kun Kulta-Suehen ihastunut Stefan kutsuu hänet jälleen saaren hotellille töihin.
Matkaan ovat lähdössä myös vaimonsa vuosia sitten tapahtuneen itsemurhan yhä ahdistama Jan sekä hänen tyttärensä Fanny. Itseltään muistamisen kieltänyt Jan näkee painajaisia ja tekee konemaisesti eläinlääkärin töitään. Väriä harmauteen tuo teini-ikäisen tyttären menestyksekäs kilpauintiharrastus, mutta pinnalle pyrkivät kivuliaat muistot ei jätä rauhaan edes kilpailujen katsomossa. Fannyn muistikuvat kuolleesta äidistään ovat etäisempiä ja enemmän kuvitelman kaltaisia. Isänsä kertomia valkoisia valheita vesielementissä sovittavan tytön ruumis ilmoittaa muutoksistaan mahdollisimman epäsopivaan aikaan ja altaaseen meno käy sen jälkeen mahdottomaksi.
Triptyykkimäisen juonirakenteen keskiöön nousee Susannen tarina. Nukkeaan oikean lapsen lailla hellivän naisen todellisuuspakoisella ahdingolla on jo alusta saakka temaattisia yhteyksiä kahden muun päähenkilön tarinaan: Partakoneenterällä oman alapäänsä kanssa tiliä tekevästä Fannystä voisi hyvin kasvaa aikuisena ruumistaan riuduttava Susanne. Jan taas elää yhtä lailla rinnakkaisissa todellisuuksissa ja näkee unissaan itsensä samalla tavoin elävältä haudattuna kuin Susanne on pienessä kellarihuoneessaan. Lopun jännitysnäytelmässä kolmikon tarinat punoutuvat kuitenkin tiiviisti yhteen. Yhtymäkohtia paljastuu useampikin, mutta loppu jää tästä huolimatta edelleen avoimeksi.
Monitasoisen kirjan teksti on yllättävän pelkistettyä. Kerronnassa säilyy koko ajan ulkopuolisuuden tuntu ja Rohas käyttää säästeliäitä ja lyhyitä lauseitaan tapahtumien, ei tunnetilojen kuvaamiseen. Päähenkilöiden toiminnan motiivien arvailu jääkin usein pelkästään lukijan oman intuition varaan. Neutraali kerronta saa myös kirjassa runsaasti esiintyvien unenomaisten jaksojen sisällöt tuntumaan todellisuuteen itsestään selvästi kuuluvina ja siirtymiä niihin ei aina edes huomaa. Mukana on siis paljon selittämätöntä, eikä valmiita vastauksia kaipaava lukija välttämättä viihdy tämän kirjan parissa. Toisaalta niitä ei myöskään tunnu olevan tarjolla monille viime aikojen selitystä kaipaaville teoille, joten siinäkin mielessä Syvä pää voi olla mieltä avartava lukukokemus. (Tuomo L)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti