Saivo kimaltelee Tenhin odotetun uutukaisen avausraidalla niin puoleensavetävästi, että kuulija uppoutuu pakosti koko 70-minuuttisen levyn ajaksi elävien ja kuolleiden maailmoja sekoittavalle merkilliselle matkalle. Yhtye tulkitsee omaperäistä näkemystään suomalaisesta melankoliasta ammentamalla syvältä kansanmusiikin ja -runouden lähteistä. Mukana on sopiva ripaus rock- ja pop-elementtejä sekä myös muiden musiikkilajien ennakkoluulotonta yhdistelyä.Saivon voikin nähdä jonkinlaisena kiteytymänä siitä, mitä Tenhi on tähänastisilla levyillään halunnut kuulijoilleen viestittää. Levyllä seesteiset äänimaisemat sekä mahtipontisemmat nousut seuraavat luontevasti toisiaan ja yhtyeen alkupään julkaisuja haitannutta pientä teennäisyyttä ei Saivolla ole jäljellä enää ripaustakaan. Jokainen yksityiskohta on hiottu loppuun saakka ja Tyko Saarikon ja Ilmari Issakaisen ulosanti on paikoin hämmästyttävän tiukkaa ja tinkimätöntä. Levy on myös siinä mielessä poikkeuksellinen kuuntelukokemus, että sillä ei ole mitään turhaa.
Yksittäisistä kappaleista hienoimpia ovat villisti sykkivä Vuoksi, mystinen rock-balladi Savoie ja päätösraitana toimiva kymmenminuuttinen Siniset runot. Tenhi on kuitenkin selvästi ymmärtänyt sen, että palavien järvien pohjan alle ei ole oikotietä. Siksi yhtenäisten teemojen varaan rakennettu levy on parhaimmillaan silloin, kun sen kuuntelee kaikessa rauhassa alusta loppuun saakka. Levylle kannattaa kuitenkin antaa aikaa, sillä Tenhin maalailemaa mystistä tuonpuoleista ei formaattiradioiden soittolistoilta yleensä löydä. (Tuomo L)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti