Ennen kouluikää ja vielä kansakouluvaiheessakin kuuntelin miltei pelkästään klassista musiikkia. Meillä oli tuohon aikaan kotona kohtuullinen vinyylivalikoima, jota kulutin oma-aloitteellisesti ja patistelematta. Vanhempieni makuuhuoneessa sängyn vieressä oli Philips -merkkinen putkiradio, jonka päälle oli kytketty levysoitin. Myöhempinä aikoina samaisesta putkiradiosta viriteltiin sähkökitaravahvistin, mutta se on jo toinen tarina.
Musiikista siilautui
esiin Beethovenin kuudes, pastoraalisinfonia. Makasin usein sängyllä -
toisinaan sen alla - ja kuuntelin sinfoniaa suurella hartaudella. Hain
teoksesta luonnonääniä, sään vaihteluita, myrskyn ja tyvenen vuorottelua.Kuunteleminen oli hyvin yksityinen, perustavaa laatua oleva kokemus. Se oli kuin tyyni korpilampi kaiken muun poikamaisen touhuamisen välillä. En tiedä miksi Beethovenin sävelkieli puhutteli minua tuolloin ja puhuttelee edelleen. Se on jotenkin kotoista ja ilmaisuvoimaista, elävää.
Olen jälkikäteen huomannut, että tämä Beethovenin kuunteleminen on muodostanut jonkinlaisen peruskokemuksen musiikin ja kirjallisuuden harrastamiselleni, tähän ehjään ja elävään kokonaisuuteen ovat vertautuneet monet muut ärsykkeet ja aktiviteetit. Vielä nykyäänkin, jos oikein kaipaan rauhaa, laitan kuudennen soimaan; sen tahdit ovat lähtemättömästi syöpyneet mieleeni. (Petri L.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti