Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Hengiltä pääseminen ei ole 27-vuotiaalle nuorelle naiselle kaikkein yksinkertaisinta ja vielä hankalammaksi tavoitteen saavuttaminen tulee, jos sitä ennen pitää jättää jälkipolville pysyvä muistomerkki omasta neroudesta. Alexandra Salmelan esikoisteos 27 eli kuolema tekee taiteilijan ei kuitenkaan onneksi ole tarkoitettu opaskirjaksi kaikille niille, jotka haluavat liittyä Jim Morrisonin, Janis Joplinin, Jimi Hendrixin tai Kurt Cobainin seuraan. Itsetuho on tarinassa lopulta vain sivuroolissa ja päähenkilön suurteoksen kypsyttelyyn liittyvät luomistuskat on nekin kuvattu melkoisen kieli poskessa -tyyliin, vaikka mukana lienee myös aloittelevan kirjailijan henkilökohtaisia tuntemuksia. Hupailua keskinkertaisuuden ja lahjakkuuden välisestä ristiriidasta on harrastettu ennenkin, mutta Salmelan tšekkiläinen huumori saa toteutuksen tuntumaan virkistävällä tavalla erilaiselta. Toiseksi teemaksi kirjassa nousee suomalaiseen elämänmenon tarkastelu ulkopuolisen silmin. Tunnelmat muistuttava ajoittain Aki Kaurismäen elokuvia, mutta syntyperästään johtuen Salmela osaa olla paljon kriittisempi vähäpuheisen korpikansan tapoja kohtaan.

Tarinan alku vie Prahaan, jossa juuri 27 vuotta täyttänyt Angie havahtuu siihen, että aikaa maineen ja kunnian saavuttamiseen on tasan vuosi. Myyttisestä 27-Klubista pakkomielteen itselleen muodostanut nuori kirjallisuudenopiskelija päättääkin kirjoittaa ensin teoksen, josta kaikki puhuvat ja kuolla sen jälkeen vähintään yhtä huomiota herättävällä tavalla. Tuotoksia syntyy liukuhihnalta, mutta mikään niistä ei tunnu herättävän vastakaikua edes Angien menestyvässä ystäväpiirissä. Lisäksi keskeneräiset opinnot ja sukulaisten painostus haittaavat keskittymistä ja niinpä kirjailija lähtee etsimään työrauhaa ja inspiraatiota opettajansa syrjäisessä Suomessa sijaitsevalle mökille. Siellä taas asustaa viisihenkinen Lampisten perhe, jonka arkea Salmela kuvaa yhtä aikaa Angien tarinan kanssa. "Eintsin" saapuminen tuo Lampisten ekologiseen elämäntapaan uudenlaista sähköisyyttä, eivätkä Angien itsetuhoiset ambitiotkaan säily korven keskellä täysin muuttumattomina. Yhteen siis mennään ja ympäri tullaan, niin kuin kunnon ihmissuhdesotkussa kuuluukin.

Suurin Salmelan tarjoilema yllätys liittyy kirjassa käytettyyn kerrontatekniikkaan. Hengästyttävä hyppely kertojasta toiseen on eittämättä osittain parodiaa, mutta se on toteutettu sujuvasti ja lyhyen kummastelun jälkeen ratkaisu koukuttaa lukijan niin, että kirjaa on hankala laskea käsistä. Angien lisäksi kirja päästää ääneen Lampisten perheen nuorimman lapsen lässyttävän possunuken, perhettä paikasta toiseen kuskaava Opel Astran sekä antiikin kohtalottaren roolin ottaneen Kassandra-kissan. Salmela on uskaltanut hakea kertojien välille äärimmäisyyksiin menevää kontrastia ja skaala ulottuu aina Herra Possun imelästä lastenkirjaidyllistä Kassandran murhaavaan realismiin sekä Angien tekotaiteelliseen synkistelyyn ja epätoivoiseen kirjeenvaihtoon. Anarkistinen ote näkyy myös kirjan sivujen visuaalisessa ulkoasussa. Kappaleet ja kirjasimet hyppivät levottomasti, mutta kokonaisuuden ehdoilla niin, että merisairautta muistuttavia oireita ei lukijassa pääse syntymään.

Salmelan esikoinen on täysosuma ja vaikka sen Finlandia-ehdokkuus aikaan herättikin närää, niin 27 eli kuolema tekee taiteilijan onnistuu kiteyttämään tuittuilevien päähenkilöidensä kommellusten lisäksi myös 2010-luvun suomalaisen yhteiskunnan kipupisteitä vähintään yhtä hyvin kuin palkinnon napannut Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Moni samankaltaista absurdia tyylilajia viime aikoina tapaillut teos on ajautunut enemmän tai vähemmän hakoteille, joten on vaihteeksi mukava lukea kirja, joka siinä onnistuu ja on samalla omaperäinen, taiteellisesti kunnianhimoinen ja hauska. (Tuomo L)

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Eugen Rugen palkittu esikoisteos kertoo neljän sukupolven tarinan, ja samalla se on kuvaus DDR:stä, muurin jakamasta kansasta ja muutoksesta. Romaanin tapahtumat hyppelehtivät vuosien 1952 - 2001 välillä. Jokaisessa luvussa eletään eri aikakautta, mikä tekee kirjasta hieman rasittavan lukea, mutta Eugen Ruge onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon yllä humoristisella ja osuvalla henkilö- ja yhteiskuntakuvauksellaan.

Sukuromaanissa seurataan erään saksalaisen perheen vaiheita kansallissosialismin nousun ja toisen maailmansodan ajoista aina yhdistyneeseen Saksaan asti. Suvun vanhin Wilhelm Umnitzer, vannoutunut kommunistisen puolueen jäsen, joutui pakenemaan toisen maailmansodan aikoihin vaimonsa Charlotten kanssa Meksikoon. Sodan jälkeen he voivat kuitenkin palata kotimaahansa kahtia jaettuun Saksaan, missä puolue oli jo järjestänyt molemmille hyvän valtion viran. Charlottelle, joka istui junassa harsohatussaan, paluu Saksaan oli pettymys. ”Mikään ei tuntunut hänestä tutulta. Mikään ei liittynyt siihen metropoliin, josta hän 30-luvun lopulta oli lähtenyt.”

Charlotten poika Kurt oli myös palannut Saksaan oltuaan veljensä kanssa karkotettuna vankileirillä Uralilla. Kurt selvisi hengissä, mutta hänen veljensä Werner teloitettiin. Karkotusaikanaan Kurt on tavannut elämänsä suuren rakkauden, venäläisen Irinan, josta tulee hänen vaimonsa. Ainoa hyvä asia siinä surkeassa kaupungissa Slavassa, missä Kurt kulutti monta nuoruusvuottaan. DDR:ssä Kurt kirjoittaa innokkaasti historiallisia teoksiaan, juoksee naisten perässä, yrittää elää intohimoisesti kuolleen veljensäkin puolesta. Irina-vaimo keskittyy kotitalon remontoimiseen ja sisustamiseen. Ja kunnon saksalaisvaimon tapaan myös kotitöihin ja keittiöön. Joka joulu Irina valmistaa perinteisen luostarihanhen. Ja joka joulu aina vähän enemmän juovuksissa, sillä Irinalla on hänen omien sanojensa mukaan ”vjenalainen sjellu”. Mikä Kurtin mukaan oli vain halu piehtaroida onnettomuuksissa ja johon kuului lisäksi alkoholi ”aine, johon vjenalainen  sjellu näytti tuntevan erityistä vetoa.”

Alexander Umnitzer, Kurtin ja Irinan poika, elää kohtalaisen onnellisen lapsuutensa ja nuoruutensa DDR:ssä. Hän käy mukisematta DDR:n armeijan, menee naimisiin ja saa pojan. Alexander on sukunsa ensimmäinen, joka avoimesti kapinoi. Hän yrittää irtautua perheestään ja sen poliittisesta painolastista, mutta se ei onnistu helposti. Kirjan onnettomin hahmo on kenties Alexanderin teini-ikäinen poika Markus. Suhde omaan isään jää etäiseksi, ja hän tuntee itsensä isän hylkäämäksi vanhempien avioeron jälkeen. Markus elää nuoruuttaan jo yhdistyneessä Saksassa, mutta ei löydä sieltä omaa paikkaansa. ”Pelkää paskaa” on Markuksen vastaus lähes kaikkeen.

Yksi tietty päivä tässä kirjassa nousee esiin muita useammin, ja siitä kertookin jokainen kirjan henkilöistä vuorollaan oman kertomuksensa. Lokakuun ensimmäinen 1989 on Wilhelmin 90-vuotispäivä, jonne koko suvun on määrä kokoontua. Tuon päivän aamuna Alexander soittaa isälleen ja ilmoittaa olevansa lännessä. Wilhelmin syntymäpäivät kuitenkin vietetään, tosin ilman Alexanderia ja loikkauksesta järkyttynyttä, humalaista Irinaa. Itse päivänsankari vielä ilahduttaa puoluetovereita laulamalla Stalinia ja puoluetta ylistävän laulun Puolue, puolue aina oikeassa on…

Vähenevän valon aikaan on kirjailijan mukaan varsin omakohtainen teos, ja lukijallekin syntyi omia muistikuvia ajasta, jolloin vielä puhuttiin Itäblokista, Itä- ja Länsi-Saksasta. Kirjaa voin suositella niille, jotka ovat kiinnostuneita Euroopan lähihistoriasta, ihmissuhteista ja sukutarinoista. Ehkä kirjasta löytyi myös ripaus ostalgiaa… (Sinikka L)

Raimo Vahtera: Kohti Suur-Turkua

Turkulaisen kunnallispolitiikan kaikkein värikkäin vaihe taitaa olla jo historiaa, mutta se ei tarkoita sitä, ettei pientä kähmintää osattaisi yhä harrastaa. Näin ainakin uskotellaan Turun Sanomien entisen päätoimittajan Raimo Vahteran tuoreessa Kohti Suur-Turkua -romaanissa. Löyhän jatkon 1980-luvun törkyvuosia tuulettaneelle Turun rahapajalle muodostava teos on samanaikaisesti sekä viihdyttävä poliittinen satiiri että machiavellimäinen oppikirja lähes onnistuneen kuntaliitoksen junailusta. Turkua, Kaarinaa, Naantalia ja Raisiota on vuosien varrella yritetty kerran jos toisenkin sovittaa samojen kuntarajojen sisäpuolelle, mutta Vahteran luonnostelema kuvitteellinen tiekartta voisi hyvin tarjota seuraavat askelmerkit sekä Suur-Turkua suunnitteleville että myös muille kuntaliitosten kanssa pähkäileville päättäjille ympäri Suomea. Tietokirjasta ei silti ole kyse, vaan Kohti Suur-Turkua on puhdasta kaunokirjallisuutta ja siinä liikutaan paljon myös kirjailijan lapsuuden maisemien nostalgisessa kaupunkimiljöössä.

Lähtölaukauksena Turun laajentumiselle toimii kokoomuksen kunnallispoliittinen suurristeily Silja Europalla. Puolueensa taustapiruna viihtyvä veteraanipoliitikko Tarmo Niitty on visioinut hanketta mielessään jo pitkään ja laivamatkalla sille antaa siunauksensa itse Ilkka Kanerva. Päätöksiä saadaan aikaan kuitenkin vain yhteistyöllä, mikä turkulaisittain sovellettuna tarkoittaa demareiden ottamista mukaan valmisteluun. Vasemman laidan pelinrakentajaksi valikoituu kunnallissihteeri Turkka Norko ja kaksikon vanhat erimielisyydet lakaistaan nopeasti sivuun Turun etujen turvaamiseksi. Yksituumaisuus saavutetaankin nopeasti, sillä naapurikuntiensa tukahduttama kaupunki täytyy jälleen saada muiden etelän kasvukeskusten vauhtiin tai muuten hukka perii puoluekannasta riippumatta.

Suunnittelutyötä tehdään poikaporukalla kabineteissa ja saunailloissa. Vahtera lienee myös itse ollut mukana vastaavanlaisissa tilaisuuksissa ja tarjoaakin kirjassa varsin yksityiskohtaisen kuvauksen esimerkiksi Turun keskustaa kaunistavan Rettigin palatsin tai Katariinanlaaksossa sijaitsevan Villa Solinin hulppeista kokoustiloista. Lystinpito rajoittuu silti muutamaan huurteiseen Aura-olueen, sillä leijonanosa tilaisuuksiin käytetystä ajasta kuluu lähimenneisyyden kokemusten analysointiin ja pitkälti niiden pohjalta juonitaan myös tulevat skenaariot. Vahteran kabinettipolitiikasta tarjoama kuva on erittäin raadollinen: Mukaan kutsuttujen päättäjien piiri toki laajenee ajan myötä, mutta kahden mahtipuolueen ulkopuolista osaamista ei tunnuta kaipaavan. Lisäksi erittäin häilyvästi määriteltävä yleinen etu juntataan aina vähemmän tärkeiden intressien edelle. Kansan syvien rivien ääntä pääsevät kuitenkin käyttämään kummankin puolueen kaksi uskollista rivijäsentä. Juhani Salmi ja Reijo Kahma ovat vanhoja lapsuudentovereita ja tuumailun lisäksi heidän kauttaan saadaan välähdyksiä 1950- ja 1960-lukujen Turusta.

Kohti Suur-Turkua osoittautuu yllättävän viihdyttäväksi lukukokemukseksi ja Vahteralla riittää lähes savolaisella taituruudella juttua niin itse asiasta kuin sen vierestä. Kirjan henkilökuvaus tuntuu juonenkäänteiden lomassa aavistuksen kaavamaiselta ja niukan oloiselta, mutta toisaalta monet hahmoista ovat niin perisuomalaisia, että ne saavat lukijan mielessä helposti lisäpiirteitä oman kunnan tutuilta päättäjiltä. Kirjassa ei myöskään oteta kovin selkeää kantaa kuntaliitosten puolesta tai niitä vastaan, mutta surkuhupaisasta loppuratkaisusta on ainakin luettavissa toive pitää päätöksenteko alusta saakka mahdollisimman avoimena. Tästä on kaikkien helppo olla samaa mieltä. (Tuomo L)

Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien

Hiljattain julkisuuteen putkahtaneet Christopher Tolkienin närkästyneet kommentit isänsä työn syvällisemmän puolen hautautumisesta Taru sormusten herrasta -elokuvien toimintakohtausten tiimellykseen eivät olleet täysin perusteettomia. J.R.R. Tolkien ei koskaan tarkoittanut Keskimaan tarinoita pelkäksi mahtipontiseksi viihteeksi, vaan kirjallisen suururakan vaikuttimina toimivat ennen kaikkea englantilaisprofessorin kiinnostus kieleen ja menneen maailman mytologioihin sekä kirjailijan omat dramaattiset elämänkokemukset erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa. Tolkien ei eroakaan muista merkittävistä kirjailijoista siinä, että teosten ymmärtämiseksi on hyvä tuntea hieman niiden tekijän taustoja ja henkilöhistoriaa. Tolkienista on kirjoitettu virallinen elämänkerta, mutta Colin Duriezin tuore Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien tarjoilee epävirallisen ja hieman kevennetymmän tietopaketin kirjailijasta, joka käytännössä loi aikuisille tarkoitetun fantasiakirjallisuuden.

Duriez on pitänyt suurelle yleisölle suunnatun teoksensa sivumäärän varsin maltillisena. Tästä johtuen kirjan seuraaminen tuntuu välillä siltä, kuin Tolkienin elämää vyörytettäisiin lukijan eteen pikakelausnappia painamalla. Pääpiirteet erottuvat silti riittävän hyvin ja tarkempiin yksityiskohtiin menevää faktatietoa on sitäkin matkan varrella runsaasti. Vuonna 1892 eteläisessä Afrikassa syntyneen John Ronald Reuel Tolkienin lapsuutta varjostivat molempien vanhempien kuolemat suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Perheen isä kuoli Tolkienin ollessa vasta neljä vuotias. Samaan aikaan lomamatkalla Englannissa ollut Mabel Tolkien päätti tämän jälkeen jäädä palaamatta ja jäi kahden poikansa kanssa synnyinmaahansa. Yksinhuoltajaperhe oli taloudellisesti tiukoilla, mutta ulkopuolisten hyväntekijöiden turvin molemmat pojat pääsivät lopulta nauttimaan maksullisesta koulutuksesta. Koulunkäynti kävi kielellisesti lahjakkaalle Tolkienille kuitenkin hankalaksi Mabelin kuoltua vuonna 1904. Esteitä opintielle kasasi myös tutustuminen muutamaa vuotta myöhemmin Edith Brattiin. Pari tunsi heti alusta saakka syvää sielunkumppanuutta, mutta rakastuminen häiritsi Tolkienin muita velvollisuuksia ja tämä epäonnistui ensimmäisessä yrityksessään saada stipendi jatko-opintoihin Oxfordin yliopistossa.

Kaikkein käänteentekevimmäksi vaiheeksi Tolkienin elämässä muodostui ensimmäinen maailmansota. Suhteensa tielle asetetuista esteistä yli päässeet Tolkien ja Edith vihittiin vuonna 1916, vain muutamaa kuukautta ennen 24-vuotiaan Ronaldin joutumista rintamalle. Avio-onni muuttui nopeasti Sommen juoksuhautojen mutahelvetiksi ja Tolkien olisi todennäköisesti ollut yksi verisen taistelun sadoista tuhansista uhreista, ellei rintamalla puhjennut kuumetauti olisi vaatinut jatkohoitoa Englannissa. Sairaan Tolkienin sota oli ohi, mutta taistelukenttien kauhut sekä monen lahjakkaan ystävän menettäminen jättivät pysyvät jäljet nuorukaisen mieleen. Klassisia taruja hyvin tuntenut Tolkien alkoi suhtautua kirjoittamiseen vakavammin ja ensimmäisenä seurauksena tästä olivat kertomukset, jotka muodostivat postuumisti julkaistun Silmarillionin ja samalla koko Keskimaan historian perustukset. Omille lapsille kerrotut tarinat taas antoivat ainekset vuonna 1937 julkaistuun kepeämpään Hobittiin. Kirja oli varsin suosittu, vaikka sitä pidettiin vain nuoremmille lukijoille suunnattuna. Sen sydänverellä kirjoitettu massiivinen jatko-osa epäilytti aluksi Tolkienin kustantajaakin. Aikuisille tarkoitettu Taru sormusten herrasta -trilogia julkaistiin kuitenkin lopulta vuosien 1954 – 1955 aikana. Vastaanotto oli ristiriitainen, mutta soraäänet vaimenivat vähitellen. Nykyisenkaltainen suosio tuskin silti kävi Tolkienin mielessä, eikä harras katolinen harkinnut edes ryhtymistä 1960-luvun hippi-ikoniksi. Jo lapsuudessa rakkaaksi käynyt Konnun rauhaisa elämänrytmi jatkuikin aina kirjailijan kuolemaan saakka.

Duriezin kirjaa lukiessaan ei voi täysin välttyä pikaisesti tehdyn oheistuotteen sivumaulta. Tolkienin elämän kiivastahtinen läpikäynti ei etene täysin johdonmukaisesti, mikä tuottaa tiivistetyssä esityksessä omat ongelmansa. Turhan sekavaksi jää esimerkiksi kuva Tolkienin laajasta ystäväpiiristä, josta perusteellisemman käsittelyn saa oikeastaan vain C.S. Lewis. Tolkienin mielenterveydellisiin ongelmiin sekä avioliiton jännitteisiin viitataan niihinkin vain lyhyesti. Toisaalta taas täysin turhaan Taru Sormusten Herrasta -kirjojen juonen kuvaukseen käytetään useampi sivu. Huolimatonta vaikutelmaa korostaa vielä paikoin luvattoman kömpelö suomennos. Duriezin Tolkien-tuntemusta ei silti käy kiistäminen ja kiinnostavasta aiheesta lukee tietenkin mielellään kaiken mahdollisen. Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien sopii siis hyvin ensimmäiseksi Tolkienin elämän oppitunniksi, ja tärkeintä on, että tämän jälkeen tuskin kukaan luulee Hobitin ja Taru sormusten herrasta -romaanisarjan olevan kirjasovituksia Peter Jacksonin hittielokuvista. (Tuomo L)

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Joskus muinoin huippujännittävältä tuntunutta George Lucasin luomaa Star Wars -saagaa on viime vuosina joutunut seuraamaan lähinnä epäuskon ja myötähäpeän merkeissä. Alkuperäisten klassikkofilmien mauton uudelleenkäsittely, puulta maistuneesta näyttelijätyöstä mieleen jäänyt uudempi trilogia sekä kaikella mahdollisella ja mahdottomalla rahastaminen ovat karkottaneet monet Luke Skywalkerin ja kumppaneiden seikkailuja nuoruudessaan fanittaneet hakemaan nostalgiatrippinsä jostain muualta. Lucasin toilailuista huolimatta sarjan maagisesta tunnelmasta on sentään hitunen jäljellä ja Jeffrey Brownin Darth Vader ja poika palauttaa huumorin keinoin mieleen välähdyksiä Tähtien sodan legendaarisilta kulta-ajoilta. Rohkeasta Haparointia-parisuhdesarjakuvasta tuttu Brown on päässyt Lucasfilmin säännöt tuntien nauttimaan harvinaisen suuresta taiteellisesta vapaudesta ja Darth Vader ja poika on ehdottomasti raikkainta silmiin osunutta Tähtien sotaa pitkään aikaan, vaikka Sithin lordi Darth Vaderin lastenhoito-ongelmista kertova aikuisten kuvakirja asettuu luonnollisesti virallisen Star Wars -kaanonin kaukaisille reuna-alueille.

Kirjan yksinkertaisena ideana on se, että kohtalo ei vienytkään Lukea ja Darth Vaderia erilleen, vaan mustiin pukeutunut imperiumin ykköspahis hoivaa muiden velvollisuuksiensa ohessa nelivuotiasta kullanmuruaan kuin kuka tahansa yksinhuoltajaisä. Skywalkerin suvussa vahvana läsnä oleva Voima on tietenkin mukana sotkemassa kuvioita ja kirjan yhden sivun mittaisissa pienoistarinoissa esiintyy kaksikon lisäksi moni muu Star Wars -hahmo. Hauskuttajina toimivat toki myös paljon maanläheisemmät perhe-elämän kommellukset ja lievästä jenkkikuorrutuksesta huolimatta tilanteet aukeavat varmasti suomalaisille lukijoillekin. Etenkin kolmen ensimmäisen elokuvan kuvasto ja dialogi on silti syytä tuntea vähintään pintapuolisesti, sillä muutoin käteen jää lopulta vain nopeasti mielestä haihtuva kokoelma söpöjä ja pikkunäppäriä pilakuvia. Ne, joille jo Tatooine- ja Hoth-planeettojen välinen ero on itsestäänselvyys, ymmärtävät kuitenkin välittömästi, mistä on kysymys.

Brown on viisaasti pitänyt Darth Vaderin ja pojan suhteellisen lyhyenä, joten helposti itseään toistavaksi muuttuvaa vitsiä ei venytetä liiaksi. Hauskuus ja hyvä tunnelma säilyvät näin loppuun saakka ja tämän ansiosta kirjaa silmäilee mielellään myöhemminkin. Brownin piirrosjälki on mukavan selkeää ja lämminhenkistä, joten sen puolesta sisältö viehättänee myös pikkuväkeä. Ja mikä parasta, Darth Vader ei ole yhtään hullumpi isähahmo. Tällä kertaa teoksen oppeja voivat siis soveltaa käytäntöön muutkin kuin kaikkein kiihkeimmät jedi-hörhöilijät. (Tuomo L)

Stuart Clark: Taivaan labyrintti

Taivaan labyrintissä sukelletaan 1600-luvun alun kuohuvaan aikaan. Euroopassa riehuvat useat sodat ja valtataistelut, joiden keskellä katolinen kirkko yrittää pitää itsepintaisesti kiinni rapistuvan valtakuntansa rajoista. Kirkko halusi hallita myös luonnontieteitä ja sen tutkimusta, päättää mikä on Raamatun mukaista tulkintaa luonnonilmiöistä ja planeetoista.  Vanha maailmankuva alkaa kuitenkin vähitellen murentua, kun kaksi tähtitieteilijää nousee vastustamaan kirkon sanelemia totuuksia.  Firenzeläinen Galileo Galilei havaitsee kaukoputkellaan jotain, mikä tukee hänen teoriaansa Maan liikkumisesta. Toisaalla saksalainen Johannes Kepler tekee Prahassa tutkimuksiaan, jotka antavat uutta tietoa planeettojen liikkeistä.

Stuart Clark on tietokirjailija, joka on tunnettu monista yleistajuisista teoksistaan tähtitieteen alalta. Tämä asiantuntemus näkyy myös hänen kirjassaan, joka perustuu tositapahtumiin. Lähdeteoksina hän on käyttänyt sekä Galilein että Keplerin omia kirjoituksia kuin myös heistä kirjoitettuja elämäkertoja. Molemmista miehistä ja heidän elämänkulustaan Stuart Clark kertoo kirjassaan elävästi ja totuudenmukaisesti. Vain yhden henkilön kirjassaan hän sanoo olevan mielikuvituksen tuotetta. On tietenkin mahdotonta tietää millaisia nämä kaksi tähtitieteilijää todellisuudessa ovat olleet, ja mitä he ovat tunteneet, mutta mielestäni Stuart Clark antaa heistä uskottavan kuvan.  Molemmat ovat intohimoisia tutkijoita, joilla on uskallusta uhmata oman aikansa auktoriteetteja.

Taivaan labyrintti –kirjassa kurkistetaan myös tähtitieteilijöiden perhe-elämään. Johannes Kepler joutui monesti taiteilemaan tutkimustyönsä ja perheensä toimeentulon järjestämisen kanssa. Keplerin täytyi rahanpuutteen takia laatia välillä horoskooppeja elättääkseen kasvavan perheensä.  Myös lasten kuolemat ja sairaudet kuluttivat aviopuolisoita, ja pienen Friedrich-pojan kuolemasta Barbara-vaimo ei enää toipunutkaan. Kaksi kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen Kepler lähti Prahasta. Mukanaan hänellä oli poikansa ja kaksi tytärtään sekä tärkein omaisuutensa. Kepler oli jälleen vaihtamassa asuinpaikkaa, ja nyt määränpäänä oli protestanttinen Linz. Galileo Galilei puolestaan oli perheetön mies, muttei hänkään ollut vailla perhehuolia. Galileo oli harras katolilainen, mutta siitä huolimatta hänellä oli kolme aviotonta lasta rakastajattarensa Marina Gamban kanssa: tyttäret Virginia ja Livia sekä poika Vicenzio. Tyttärien saaminen hyviin naimisiin oli tuona aikana vaikeaa heidän aviottoman syntyperänsä takia, joten Galileo joutui lähettämään tyttärensä luostariin turvatakseen heidän aikuiselämänsä. Tätä Marina ei koskaan antanut Galileolle anteeksi.

Taivaan labyrintti on ensimmäinen osa Stuart Clarkin samannimisessä romaanitrilogiassa, joten jatkoa on toivottavasti tulossa. Sitä odotellessa voin samalla suositella myös kahta muuta tähtitieteeseen liittyvää romaania. Tiina Kailan kaunis pieni kirja Bruno kertoo filosofi/tähtitieteilijä Giordano Brunosta, joka hänkin, kuten myöhemmin Galileo Galilei, joutui inkvisition vainoamaksi. Alexandra Coelho Ahndoril on kirjoittanut tanskalaisesta Tyko Brahesta romaanin Tyko Brahen tähtitaivas. Johannes Kepler työskenteli kuuluisan Tyko Brahen apulaisena, ja Stuart Clarkin kirjassa kerrotaan myös Keplerin ja Brahen yhteistyöstä, joka ei aina oikein sujunut. Taivaan labyrintti oli minusta mukavaa luettavaa alkutalven tähtikirkkaina iltoina. Viihdyin tämän romaanin parissa. (Sinikka L)

Jyrki Heino: Kellari, eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa

Jyrki Heinon Kellari istuu hyvin sekä historiallisista romaaneista että perinteisistä dekkareista pitävien käteen. Koukeroinen 1700-luvun lopun Turkuun sijoittuva murhamysteeri avautuu leppoisasti salapoliisikertomusten logiikkaa ja konventiota käyttäen. Samalla kirja on myös tarkkasilmäinen kurkistus ruotsinvallan viimeisten vuosien tapahtumiin meillä ja muualla. Tekstissä runsaasti viljellyt historialliset faktat eivät jää pelkän nippelitiedon asteelle, vaan toimivat paitsi oivallisena historian oppituntina, niin elävöittävät hienosti kirjan juonta ja henkilöhahmoja. Kustaa III:n vuonna 1792 tapahtuneen salamurhan jäljiltä käymistilassa oleva sääty-yhteiskunta takaa kuin itsestään tarinalle riittävästi synkkyyttä niin, että Heino voi muutoin pitää tekstinsä sävyn kepeänä ja paikoin jopa humoristisena.

Kellarin kuvaamat poikkeukselliset ja järkyttävät tapahtumat saavat alkunsa kesällä 1796, kun Turun Hirwisalossa sijaitsevan autiotilan maakellarista löytyy rottien nakertama ruumis. Se tunnistetaan nopeasti pahamaineiseksi kapteeni Fågelstiernaksi. Hulttioelämästä itselleen uran tehneellä Fågelstiernalla on ollut sormensa pelissä yhdessä jos toisessa hämärähommassa, joten ylempien tahojen toiveesta tutkintaa johtavan kaupunginviskaali John Appengrenin avuksi värvätään myös monissa liemissä keitetty luutnantti Carl Wennehielm. Amerikan vapaussotaankin pikavisiitin tekemään ehtinyt konservatiivi vallankumouksellinen oli vastuussa myös Kustaa-kuninkaan turvallisuudesta ja epäonnistumisen mukanaan tuoma karvas pettymys kaivertaa yhä raajarikkoisen ja melankoliaan taipuvan luutnantin mieltä.

Päähenkilöistä ei yllättäen muodostu klassista parivaljakkoa, vaan kumpainenkin etenee tutkimuksissaan pääasiassa omia polkujaan. Appengren luottaa virallisempaan poliisityöhön ja päätyy tutkimaan kapteeni Fågelstiernan osuutta kahvin salakuljetukseen liittyviin hämäriin rahavirtoihin. Wennehielmin kuulustelut taas tapahtuvat enemmän hyvän ruoan ja juoman parissa, mutta kulinaristiset nautinnot käyvät vähiin, kun murhan yhteydet Kustaa III:n salamurhaan ja aateliston kavaliin kapinahankkeisiin alkavat vähitellen paljastua. Kaksikon suorittamissa selvittelyissä Fågelstiernan murha kytkeytyy lopulta lähes kaikkeen mahdolliseen ja esiin nousee säätyjen valtakamppailua, salaseuroja, swedenborgilaista mystiikkaa, radikaalia vallankumousaatetta ja tietenkin häikäilemättömän kapteenin pauloihinsa saama aatelisneito. Loppuratkaisua venytetään ja vanutetaan, mutta murhaaja paljastuu toki viimein. Lajityypin todelliset harrastajat luonnollisesti arvaavat syyllisen jo paljon aikaisemmin.

Heinon esikoisteos viehättää juuri viihteen ja tietoaineksen sujuvana yhdistelmänä. Mitään Ruusun nimen tapaista useita lukukertoja kestävää klassikkoainesta se ei ole, mutta Wennehielmin seikkailuista kuullaan lienee vielä useamman jatko-osan verran. Aloitus sopii kuitenkin myös dekkariallergikoille ja parasta teoksessa on ehdottomasti siitä välittyvä kiintymys Turkua ja sen historiaa kohtaan. Kävely aurinkoisena kesäpäivänä Suomen entisessä pääkaupungissa kuuluneekin yhden jos toisen kirjasta pitävän tuleviin suunnitelmiin. (Tuomo L)

Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Rock’n’Roll Suicide Bar -kirjan kambodžalainen paratiisisaari on vaihtunut Marco Kososen esikoisromaanissa kotoisammaksi laitakaupungin kuppilaksi, mutta muutoin Ravintola Loppu liikkuu samankaltaisissa vesissä kuin Kososen pari vuotta sitten ilmestynyt matkakirja. Miehet ovat luotuja kulkemaan ja ahdistavan oravanpyörän vaihtoehdoksi tarjoillaan huomattavasti rennomman oloista boheemielämää. Uutukainen on silti edeltäjäänsä aavistuksen verran synkempi, mistä suurin kiitos kuuluu suomalaiskansallisen juomakulttuurin erityispiirteiden esittelylle. Pahaenteistä tunnelmaa luodaan lisäksi fiktion suomin keinoin ja kirjan kohtalonomaiset kauhuelementit toimivat vielä synkempänä lisänä karulle todellisuudelle. Musiikki on myös jälleen keskeisessä roolissa ja teoksen loppuun on vielä liitetty Spotify-soittolista, jonka voi laittaa kätevästi pyörimään Kososen antamien vihjeiden mukaan. Perinteisiä baarihittejä siltä on turha hakea, mutta mukana ei valitettavasti myöskään ole Eaglesin Hotel California -hittiä. Biisi tuskin kuuluu Kososen suosikkeihin, mutta juonen kannalta ainakin sen pikainen vilahtaminen tekstissä olisi ollut perusteltua.

Ravintola Lopun päähenkilö on kolmevitonen rento elämäntapataiteilija Adam. Stressi painaa kuitenkin päälle alta lähteneen lokoisan työpaikan sekä edessä olevan asunnonvaihdon muodossa. Jatkoa ei onneksi tarvitse kauan miettiä, sillä öinen harharetki johdattaa Adamin laitakaupungin kujilta löytyvän salaperäisen lukitun oven taakse. Sen takaa paljastuu ravintola Kukur, jota asiakkaat ja henkilökunta kutsuvat tuttavallisemmin Ravintola Lopuksi. Vaikka ensimmäinen käynti on lähinnä uteliaisuutta, niin hämyinen ilmapiiri viehättää Adamia siinä määrin, että tämä vaivautuu paikalle myös seuraavina iltoina. Adam pääsee pian puheisiin paikan omistavan Rautasen kanssa ja huomaa olevansa Ravintola Lopun uusin työntekijä. Velvollisuuksiin liittyvät pienet omituisuudet eivät aluksi haittaa ja hengenheimolaisuus kuppia tiuhaan kumoavan taiteilijavetoisen asiakaskunnan kanssa syntyy varsin vaivattomasti. Kaiken muun hyvän lisäksi käy vielä niin, että Adamin haikailema Irina saapuu eräänä iltana Ravintola Lopun asiakkaaksi ja retkahtaa luonnollisesti Adamiin.

Kaikki ei ole silti kohdallaan ja vähitellen Adamin vapaa-aika alkaa pyöriä kokonaan Ravintola Lopun aktiviteettien ympärillä. Työpäivät venyvät aamutunneille saakka ja juomapuoli maistuu samaa tahtia kuin asiakkaillekin. Jokin paikassa vetää silti puoleensa ja keittiössä häärivän Helgan varoituksista huolimatta Adam päättää ratkaista asuntopulmansa siirtämällä majapaikkansa Ravintola Lopun takahuoneeseen. Yhteydet ulkomaailmaan vähenevät ja Adamin rempseän renttuilun vetovoima hiipuu vähitellen myös Irinan silmissä. Huolestunut Adam yrittää ulospääsyä, mutta ravintolan kotoisaksi käyneestä ilmapiiristä on yllättävän vaikea irrottautua. Lähtöä vaikeuttaa myös se, että ravintolan lukitut ovet tekevät öisin muutakin kuin estävät ei-toivottuja asiakkaita pääsemästä sisään.

Ravintola Loppu sisältää joukon moneen kertaan hyväksi havaittuja ideoita, mutta Kososen niistä kyhäämä cocktail tuntuu valitettavasti melkoisen laimealta. Alku sentään tempaa mukaansa ja siellä täällä homma toimii, mutta kirja latistuu nopeasti pelkäksi tympeiden ja itseään toistavien baari-iltojen luetteloksi. Kirjan henkilögalleria on äärimmäisen valju ja yksiulotteinen, eikä Kosonen muutenkaan saa puhallettua eloa savuisen ravintolansa asiakaskuntaan. Suurin osa hahmoista jääkin lukijalle täysin yhdentekeviksi. Hieman särmää löytyy Adamin ravintolaan johdatelleesta taiteilija Kappelisesta sekä paikan synkästä salaisuudesta jotain tietävästä Helga-kokista, mutta jälkimmäisestä Kosonen on jostain syystä päättänyt tehdä tuppisuun. Kirjan yliluonnolliset elementit eivät nekään lopulta herätä suurta mielenkiintoa ja Adamin otteeseensa saanut pahantahtoinen genius loci jää kaiken muun tapaan hahmottomaksi. Lisäksi kiinnostusta tappaa turha tosikkomaisuus, mikä näkyy yleisenä mielikuvituksen puutteena ja liiallisena jarrutteluna tarinan juonenkäänteiden suhteen. Paljon olisi siis tarvittu lisää, joten seuraavalla kierroksella ainakin enemmän riehakasta rilluttelua ja hyytävää kauhua kiitos! (Tuomo L)

Ulla-Lena Lundberg: Jää

”Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.”  Näin varoittelee Posti-Anton Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitussa kirjassa Jää.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotienjälkeiseen Suomeen, jossa nuoren papin Petter Kummelin perhe aloittelee yhteistä elämäänsä ulkosaariston Luotojen vaikeissa oloissa. Luotolaiset ottavat uuden papin ja hänen vaimonsa Monan sydämellisesti vastaan, kuten Luodoilla on tapana tehdä. Seurakuntalaiset ihastuvat innostuneeseen ja aidosti uskovaan pastoriinsa sekä hänen toppakkaan pastorskaansa. ”Seurakunta näkee että hän on aurinkoinen. Hymyilevä, kiinnostunut, tiedonjanoinen. Ystävällinen, mutkaton. Toimintatarmoa pursuava. Vaatimaton ja arvoa antava, aina hyvä sana huulilla. Veitikkamainen, kun häneen tutustuu lähemmin ja ymmärtää, ettei papinpuku kätke alleen pelkästään vakavuutta.”

Petter-pastori rakastaa Luotoja ja niiden ihmisiä. Hän on ihastunut kaikesta, mitä saaristolla on hänelle tarjottavanaan. Ihmiset ovat sanoinkuvaamattoman valloittavia, älykkäitä, pystyviä, asioista hyvin perillä olevia. Hän pitää ulkosaariston luonnosta: karuista, kauniista maisemista, navakoista tuulista ja avarista näkymistä. Uutta elämäänsä saaristopappina hän pitää Jumalan lahjana. Petter Kummel osaa myös lähestyä seurakuntalaisiaan ja arvostaa heitä, vaikka heidän elämänkatsomuksensa on toinen kuin hänen omansa.  Pastori tietää vaitonaisen ja salaperäisen tohtori Gyllenin olevan vapaa-ajattelija, mutta myös hänelle pastori osoittaa ymmärtämystä. Irina Gyllen on päässyt pakenemaan Suomeen Neuvostoliitosta, jonne hänen oli kuitenkin jätettävä pieni poikansa. Tämän elämänsä tragedian tohtori Gyllen kertoo papille, jolle oli helppo uskoutua, ja joka ei ”ollut turhan jumalinen”.

Mona-vaimo, ”pastorska”, kuvataan kirjassa työteliääksi ja tarmokkaaksi papin rouvaksi. Hän on järkevä, tiukka ja täsmällinen. Kun pappilaan kaivataan toista lasta pikku Sannan kasvukumppaniksi, on pastorska päättänyt ajoittaa tulevan lapsen syntymän kesään, vähän heinänteon jälkeen. Ja niin tapahtuukin, täsmällisesti. Mona tuntui kirjassa välillä liiankin ankaralta, jopa kylmältä, mutta kirjaa lukiessa hänenkin luonnettaan alkoi ymmärtää paremmin. Välillä tunsin suurta myötätuntoa työn paljoudessa ahertavaa pastorskaa kohtaa, kun hän passasi kesävieraaksi saapuneita miehensä sukulaisia ja muita kirkkosaarelle rantautuneita. Voi pastorska parkaa!

Saaristolaiset ovat kirjassa vahvasti luonnon, meren ja jään armoilla. Luontoa ja sen mahtavuutta ja ihmisen pienuutta luonnon voimien edessä Ulla-Lena Lundberg kuvaa kauniisti. Eräs kirjan herkimpiä kohtia on, kun Petter seisoo talvi-iltana ulkona pimeydessä Sanna sylissään näyttäen tyttärelleen ihmeellisiä revontulia. Sanna lepää turvallisesti isän sylissä poski hänen kylmää poskeaan vasten, ja taivaalla loimuaa vihreää valoa.

Kirjaa aloittaessani mietin, voiko saaristolaispapin arkisesta elämästä kertova teos olla mielenkiintoinen ja nykyihmistä koskettava?  Kirjan luettuani voin sanoa kuten presidentti Tarja Halonen Finlandia- palkinnon julkistamistilaisuudessa: kirja tempaisi mukaansa. Ulla-Lena Lundberg kuvasi elävästi saaristolaisten elämää, tapoja ja uskomuksia. Kirja puhui omalla tavallaan suvaitsevaisuudesta ja armollisuudesta. Ulla-Lena Lundbergin Jää on mahtava lukuromaani, joka osoittaa, kuinka yksinkertainen voi olla kaunista. (Sinikka L)

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkosen Hetken hohtava valo -romaanin kansien väliin mahtuu puoli vuosisataa hämäläistyneen savolaisperheen elämänmakuisia vaiheita. Yli viisisataa sivuinen sukukronikka avautuu verkkaisesti ja täydellistä kokonaiskuvaa tapahtumista kaipaavat joutuvat odottamaan aina viimeisille sivuille saakka. Silloinkin käsiin jää lopulta vain useamman eri kertojan moniäänisesti tulkitsema tarina toisilleen läheisistä ihmisistä, joiden yhteenkuuluvuuden tunne on kuitenkin koetuksella yhtä aikaa ympärillä muuttuvan maailman myllerrysten tahtiin. Tutun ajattomat teemat toimivat silti yhdistävinä tekijöinä ja toistuvat kerta toisensa jälkeen kunkin päähenkilön elämänkaaressa. Vuosien kuluessa myös oman olemassaolon rajallisuus alkaa olla yhä selvempää, kirkkaammin loistaneiden hetkien erottuessa kaiken vähemmän merkityksellisen keskeltä.

Kirja etenee kahdessa eri aikatasossa. Kodinkonekauppias Esko Vuoren ja tämän Liisa-vaimon maailma avautuu tapahtumahetkien näkökulmasta käsin, vaikka muistot usein vievätkin menneeseen. Pari tapaa toisensa 1950-luvun lopun Kuopiossa ja alku enteilee kaikessa vaatimattomuudessaan vuosisadan rakkaustarinaa. Amerikkaan ja tekniseen edistykseen fanaatikon lailla uskova Esko tekee tulosta siihen malliin, että nousee palkollisesta itsenäiseksi yrittäjäksi ja tuore aviopari muuttaa käymään kauppaa hitaiden ja hiljaisten ihmisten Hämeenlinnaan.

Oman liikkeen avaamista seuraa pitkä liuta lihavia vuosia, joiden aikana maallisen vaurauden kertyminen näkyy lähes kaikessa: perhe kasvaa viisihenkiseksi ja liiketilat sekä asunto vaihtuvat aina vain parempaan. Yhteiselossa on omat jännitteensä, mutta toisaalta myös Liisa saa nauttia kodin ulkopuolisesta menestyksestä sairaanhoitajan työssään. Onni ei kuitenkaan ole ikuista. Rikastuminen koettelee rakkautta ja 1990-luvun lamavuosina perheen nousukiito alkaa osoittaa muutenkin hyytymisen merkkejä. Ero merkitsee sekä Eskolle että Liisalle etsikkoaikaa ja huolena ovat vielä aikuiseksi kasvaneiden lasten ongelmat.

Kirjan toisena kertojaäänenä toimii perheen esikoispoika Esa, joka kirjoittaa takautuvasti Berliiniin muuttaneelle tyttärelleen omasta ja vanhempiensa perhe-elämästä. Esan turvattua lapsuutta seuraa irtiotto Eskon maailmasta ja Tampereen opiskelijapiireissä ilakoiva nuori mies huomaa kaiken lisäksi olevansa vielä tuore isä. Marjaanan ja Esan suhteessa ei ole samanlaista kohtalonomaisuutta kuin Liisan ja Eskon, mutta avioon astutaan silti ja asuinpaikkakin löytyy Hämeenlinnasta. Esa toteuttaa unelmansa perustamalla kaupunkiin uuden paikallislehden ja vasemmistolaisella Marjaanalla on päivätyönsä lisäksi kunnianhimoa myös politiikan areenoilla. Esankin parisuhde karahtaa lopulta kiville ja lama merkitsee tylyä loppua lehtikustantajan uralle. Seurauksena on itsemurhayritys ja masennus, mutta läheisten avulla toipuminen käynnistyy vähitellen.

Itkosen humaani ja asioita ymmärtämään pyrkivä kerronta ammentaa voimansa inhimillisten eroavaisuuksien rikkaudesta ja toisaalta toden ja sepitteen välisestä jännitteestä. Näkökulma kannattelee hienolla tavalla samanaikaisesti sekä kirjan sisäistä maailmaa että tekstin suhdetta ulkopuoliseen todellisuuteen ja saa aiheen tuntumaan poikkeuksellisen henkilökohtaiselta, vaikka kirja lienee suurimmaksi osaksi puhdasta fiktiota. Henkilökuvauksen lisäksi esimerkiksi paikkoja, tavaroita ja ulkomaanmatkoja käytetään onnistuneesti suomalaisen yhteiskunnan muutosten vertauskuvana. Itkonen on taipuvainen nostalgiaan, eikä lukijakaan oikein voi välttyä samankaltaisilta tuntemuksilta. Kirjailijan synnyinkaupunki on korostuneesti esillä ja osittain nimettömyydestään johtuen Hämeenlinna kasvaa kirjassa lähes myyttisiin mittoihin. Lopussa matkataan aina avaruuden rajoille saakka, mutta onni löytyy silti Kaupunginpuiston rantapolulta ensimmäisenä lämpimänä kesäpäivänä. (Tuomo L)

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Hietakehto -kirja on kuudes osa Sirpa Kähkösen loistavasta Kuopio-sarjasta. Kirjaa mainostetaan itsenäisenä romaanina, mutta sen verran paljon henkilöitä ja tapahtumia tähän sarjaan on vuosien myötä tullut, että kirjasta nauttii varmasti enemmän, jos on lukenut aikaisemmat osat tai ainakin jonkun niistä. Ensimmäinen teos Mustat morsiamet alkaa 1920-luvulta, ja nyt ollaan edetty jo sotakesään 1943. Selma Kelon huvilaan Kesäkallioon on kesäksi asettunut asumaan joukko tuttuja kuopiolaisia. Anna Tuomi ja hänen kälynsä Hilda häärivät topakasti arkisissa askareissaan ja mukaan on otettu myös Selman ja hänen miehensä tohtori Kelon kasvattipoika lyseolainan Juho Tiihonen, joka on keväällä menettänyt isänsä. Huvilan pihapiirissä olevaan Heinätorppaan on muuttanut ravintola Tatran hyväsydäminen ja leppoisa muusikko Kalle Blomberg, joka yrittää huolehtia Mizzin hylkäämästä pikku Charlottasta. Telkkäsaaressa viettävät kesää Selma Kelon entinen puoliso toimittaja Lehtivaara sekä hänen uusi nuori vaimonsa sotareportteri Marieke Candrix. Eletään helteisen elokuun viimeisiä aurinkoisia päiviä, joista sota tuntuu olevan kaukana.

Mutta sota tulee kuitenkin lähelle. Juho on lukenut lehdestä Katynin teloituksista ja muista hirmuteoista, ja niinpä Charlottan kanssa leikitään Katynin metsää ja avataan joukkohautoja. Aikuiset lukevat uutisia maan tasalle pommitetusta Hampurista, usko Saksan voittoon alkaa vähitellen hiipua ja kotirintamalla on pula elintarvikkeista. Konkreettisesti sota tule lähelle Annan miehen Lassi Tuomen saavuttua lomalle rintamalta, jossa hän palvelee työvelvollisena. Armeijaan häntä ei ole poliittisen taustansa ja kansalaissodan aikaisen vankilatuomionsa takia otettu. Näinä parina elokuun päivänä koetetaan kuitenkin unohtaa sota ja pelko, yritetään tehdä tavallisia arkiaskareita, kalastaa, lämmittää saunaa ja juhlia, joskin pohtien, onko juhliminen ja ilonpito sopivaa näinä vaikeina aikoina. Sirpa Kähkönen kirjoittaa elävästi arkisesta elämästä kotirintamalla. Erityisen hyvin hän jälleen kuvaa lasten ajatusmaailmaa, toiveita ja pelkoja. Tosin lapset osaavat myös unohtaa elämän ankeuden ja nauttia pienistä iloista, kuten sota-aikana harvinaisen herkun, muutaman jäätelölusikallisen syömisestä. ”Voe että on hyvvee, sanoi Juho, nuoli vielä astiansa ja paneutui selälleen hiekkaan. – Jos kyssyyvät nin sanokee että Tiihonen on taevaassa, ee sua häeritä.”

Naisten elämäkohtalo, joutuminen ”naisena olemisen onneen ja vaivaan” kuten Anna Tuomi asian ilmaisee, nousee esille myös Hietakehdossa niin kuin aikaisemmissakin Sirpa Kähkösen kirjoissa. Naiset ovat joutuneet luopumaan monista toiveistaan ja tyytyneet osaansa, kuten kirjan arkinen ja työteliäs Hilda Tuomi, jonka osana oli jäädä naimattomaksi ja pitää huolta vanhemmistaan. Mutta seuraavan sukupolven naisten elämä voi olla jo toisenlaista. ”Hilda ajatteli väsyneesti: minä neuvon Lassin ja Annan lapsia paremmin kuin minua on neuvottu. Sanon että kenenkään kohtaloa ei ole toisilla lupa ennalta kaavailla ja päättää.”

Sirpa Kähkönen kuvaa Hietakehto –kirjassaan vain paria elokuun päivää ja niiden tapahtumia, mutta kirjaan sisältyy paljon enemmän. Ihmisten elämänkohtalot kietoutuvat yhteen koko sotaa käyvän Euroopan kanssa, ja sodan seurauksena on syntymässä uudenlainen Eurooppa ja Suomi. Toivottavasti Sirpa Kähkönen jatkaa vielä Kuopio –sarjaansa. Minä ainakin olen utelias tietämään kuinka Arvin, Juhon, Marin, Charlottan ja muiden kirjan henkilöiden elämä jatkui. (Sinikka L)

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Rähjäinen lokkiparvi kaartelee lumisateessa ikuista kehäänsä ankean koulurakennuksen yläpuolella. Alhaalla kärvistelee joukko halujen ja pakkomielteiden piinaamia ihmisiä sekä tolppaan sidottu nälkäinen koira. Kärsimys yhdistää ja erottaa yksinäisiä mieliä ja jokaisella on oma pieni tarina kerrottavanaan.

Matias Riikosen esikoisromaanilla on monta kasvotonta päähenkilöä, joiden päänsisäisten monologien avulla nuori kirjailija rakentaa kuvan yhdestä arkipäivästä ja sen alla vellovasta hallitsemattomien tunteiden sekamelskasta. Kukin kertoja pääsee ääneen ainoastaan muutaman sivun verran ja tämän jälkeen siirrytään taas uuden tarinan pariin. Tilassa ja ajassa liikutaan kuitenkin niin, että usein joku edellisistä kertojista vilahtaa sivuhenkilönä jossain myöhemmässä kertomuksessa.

Rujot mustaakin mustemman huumorin sävyttämät tarinat ovat irvokkaita ja täynnä järjen äänen sumentavaa himoa. Ääneen pääsevät esimerkiksi koulupoikaa nöyryyttävä sisältä kuollut terveydenhoitaja, koulun pihalla pumpattavan barbaran avulla naisruumiiseen tuntumaa ottavan poikakaksikon toinen osapuoli ja aamuyöllä radion musiikkiohjelmaan soittava sadistinen varista rääkkäävä talonmies. Välillä lennetään myös villin lokkiparven mukana ja raja ihmisten ja eläinten halujen välillä katoaa jonnekin talvimyrskyn tuiverrukseen.

Nelisiipinen lokki ei ole kaikkein helppolukuisin kirja. Kokonaisuuden hahmottaminen lyhyistä tuokiokuvista on välillä työlästä ja tapahtumien todellinen luonne selviää usein vasta monta sivua myöhemmin, jos silloinkaan. Riikonen rakentaa kuitenkin pakahduttavaa tunnelmaa varmalla otteella ja villisti sinne tänne poukkoilevat lauseet vangitsevat hyvin päähenkilöiden tunteiden ailahtelut.

Viisas ratkaisu on ollut myös pitää kerronta kronologisena ja jo tästä johtuen kirjan loppu on kaikesta pirstaleisuudesta huolimatta sekä kaunis että omalla tavallaan looginen. Silloin tällöin vastaan tulee silti muutama liian irralliselta tuntuva hetki, jonka yli tekee mieli hypätä pikavauhtia. Joissakin alatyylisissä ilmaisuissa mennään myös tahattoman komiikan puolelle. Nopealukuista kirjaa voi kuitenkin varauksetta suositella niille, jotka haluavat jotain haastavampaa ja tavallisuudesta poikkeavaa. (Tuomo L)