Talous ja filosofia

Maallikosta tuntuu helposti siltä, että vakaata harkintaa vaativa filosofia ja hektisellä syklillä pyörivä talous ovat lähtökohdiltaan mahdollisimman kaukana toisistaan. Suurinta pesäeroa niiden välille luo kuitenkin ääriesimerkkejä rakastava julkisuus, ja kuten filosofi Uskali Mäki omassa Talous ja filosofia -kirjan artikkelissaan osuvasti toteaa, nykymaailma on tehty markkinoista, joiden esiintyvyys ja totuudenläheisyys ovat kaiken lisäksi lisääntymään päin. Olettamuksen todistelu sekä siitä johdetun markkinaistumiseksi nimetyn prosessin analyysi tuntuvat artikkelissa tosin enemmän parodialta, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että talouden lainalaisuuksien tutkimus kuuluu – ja on aina kuulunut – ihmistieteiden asialistalle. Talous ja filosofia kokoaakin yhteen sekä filosofien että talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden kirjoituksia päivänpolttavista talousaiheista. Näkökulmat vaihtelevat, mutta kirjoituksia yhdistää pyrkimys laajentaa taloustieteen yksioikoista todellisuuskäsitystä muiden ihmistieteiden viitekehyksestä käsin. Kritiikki kohdistetaan erityisesti taloustieteilijöiden enemmistön tapaan olettaa yhteiskunta pelkästään rationaalisten ja omaa etuaan itsekkäästi ajavien yksilöiden pelikentäksi sekä halusta jättää pelisäännöistä sopiminen näkymättömän käden ohjaaman markkinamekanismin vastuulle.

Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään ruotimaan taloustieteen keskeisimpiin teoreettis-metodologisiin perusteisiin liittyviä ongelmia. Osuuden avaava Jaakko Kianderin Globaali finanssikriisi, talouspolitiikka ja taloustieteen todellisuuskäsitys on artikkeleista ajankohtaisin ja tiivistää hyvin sekä taloustieteen sisällä viimeisen reilun sadan vuoden aikana tapahtuneet paradigmamuutokset että, miten juuri nyt taloustieteen valtavirtaa edustava uusklassinen talousteoria on ollut kyvytön löytämään ulospääsyä vuonna 2008 puhjenneesta maailmanlaajuisesta finanssikriisistä. Jukka Gronow tuo mukaan sosiologian klassikot, joiden teosten kautta saadaan muistutus taloustieteen ja muiden yhteiskuntatieteiden yhteisistä alkujuurista sekä tieteenalojen keskinäisen vuoropuhelun hedelmällisyydestä. Jaakko Kuorikoski ja Aki Lehtinen valottavat taloustieteellisten mallien perustana toimivan tasapainon käsitteen tulkinnanvaraisuutta esittelemällä yleisen tasapainon teoriaa, joka olettaa markkinamekanismin palauttavan talousjärjestelmät ennemmin tai myöhemmin tasapainotilaan niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Jussi Kotkavirta analysoi sitä, mikä rooli tunteilla on sekä taloustieteen yleisessä teorianmuutoksessa että yksittäisten toimijoiden finanssimarkkinoilla tekemissä päätöksissä. Kiinnostava kirjoitus on myös Risto Vilkon Matemaattisen taloustieteen alkulähteillä, jossa luodaan katsaus siihen, kuinka taloustieteessä siirryttiin vähitellen käyttämään matemaattisia tutkimusmenetelmiä.

Kirjan jälkimmäinen osuuden tekstien näkökulma on soveltavampi ja niissä keskitytään pohtimaan taloustieteen suhdetta muihin suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Osuuden avaava Uskali Mäen filosofisen hauska artikkeli vie otsikkonsa mukaisesti taloustieteen ontologian ytimeen ja rajoille. Eerik Lagerspetz vertailee taloustieteen kahden ääripään jättiläisen: Karl Marxin ja Friedrich Hayekin vapaus- ja politiikkakäsitteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Kristina Rolin taas haastaa Milton Friedmanin esittämän argumentin, jossa yritysjohtajan tehtäväksi nähdään voiton tavoittelu ilman sen suurempia eettisiä pohdintoja. Hieman samankaltainen kirjoitus on Jukka Mäkisen ja Arno Kourulan Yritysvastuun yhteiskuntafilosofiaa, joka nostaa keskusteluun globalisaation myötä yhä suurempaa poliittista valtaa käyttävien suuryritysten toimintaa säätelevät reunaehdot. Tarja Knuutila taas kuvaa yliopistomaailmaan sijoittuvan esimerkkitapauksen avulla tieteentekoa perinteisesti ohjanneiden normien rapautumista kaupallisten intohimojen ristivedossa. Päätökseksi on vielä sijoitettu Ilkka Niiniluodon epilogi talouskasvun ja onnellisuuden välisestä suhteesta. Raha yksinään ei tuo onnea, mutta nykymaailma on organisoitu niin, että taloudellisesta taantumasta seuraa aina paljon inhimillistä kärsimystä, joka lisäksi poikkeuksetta kohdistuu kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin.

Talous ja filosofia on puhdas tiedekirja. Keskustelua käydään pääasiassa akateemiseen maailmaan kuuluvien teorioiden ja käsitteiden avulla. Teksti on kuitenkin pidetty riittävän kansantajuisena, joten sisältö avautuu laajemmalle lukijakunnalle. Aiheet ovat kiinnostavia, vaikka monet artikkeleista kaipaisivat tuekseen käytännön esimerkkejä. Moni lukija saattaa esimerkiksi kaivata tarkempaa tietoa siitä, miten Kristina Rolinin sinänsä vakuuttavat eettiset perustelut lopulta saadaan kaupattua valtavien tulospaineiden alla työtään tekevälle yritysjohdolle. Tarja Knuutilan artikkeli on luonteeltaan empiirisempi, mutta kuvatut tapahtumat ovat viidentoista vuoden takaa. Luultavasti yliopistomaailmassakin on jo tässä ajassa opittu hyödyntämään paremmin tutkimustulosten kaupallisia mahdollisuuksia. (Tuomo L)

Jaakko Heinimäki: Harrasta viiniä

Harrasta viiniä -kirja tutustuttaa lukijansa viineihin, joihin liittyy jotakin kirkollista. Pastori Jaakko Heinimäki on koonnut kirjaansa viineihin liittyviä tarinoita luostareista, pyhimyksistä ja pyhiinvaelluksista sekä kertoo, kirjan nimen mukaisesti, myös viinin hartaudesta. Näitä ”hartaita viinejä” löytyy Alkon hyllystä edelleen, ja pullojen nimissä näkyy usein luostarien ja pyhimysten nimiä. Vaikka alkoholin ja uskonnon yhdistäminen on vielä muutama vuosikymmen sitten saattanut nostattaa ryppyjä otsaan Suomessa, on hyvä muistaa, että juuri kristillinen kirkko ja ennen kaikkea luostarit ovat edistäneet merkittävästi eurooppalaista viinikulttuuria.

Läntisen luostarilaitoksen suurmiehen Benedictus Nursialaisen  hengessä toimivat luostariveljet loivat pohjan nykyiselle Bourgognen viinituotannolle ja toimivat keskiajalla antiikin sivistyksen jatkajina Euroopassa. Tähän sivistykseen kuului myös viininviljelyn ja viinin valmistuksen taito. Mutta eivät luostariveljet pelkästään viljelyyn keskittyneet. Tutkijat ovat arvioineet, että veljien keskimääräinen viininkulutus oli noin puolitoista litraa päivässä, mutta heidän puolustukseen täytyy kuitenkin todeta, että viiniä juotiin vähitellen päivän kuluessa vedellä laimennettuna. Viiniä suosittiin myös senkin vuoksi, että se oli suhteellisen steriiliä ja juotavaksi puhtaampaa kuin pelkkä vesi.

Jaakko Heinimäki tuo esille kirjassaan myös kristinuskon eri suuntien suhtautumista alkoholiin. Joihinkin suuntauksiin on kuulunut ehdoton raittiuden vaatimus, mikä näkyy hänen mukaansa siinä, että on tapana puhua viinan kiroista, eikä juoppouden kiroista. Ikään kuin vika ei olisikaan juojissa, vaan itse alkoholissa. Vanha kristillinen perushyve raittius on tarkoittanut 1800-luvulle asti kaikin tavoin kohtuullista elämää eikä ehdotonta raittiutta. Tätä suhtautumista alkoholiin Heinimäki kirjassaan korostaa, mutta ymmärtää myös, ettei joillekin ihmisille alkoholi kuitenkaan sovi ja heidän onkin parempi olla lasia kallistamatta. 

Olikohan kardinaali Johannes Fugger niitä, joiden ei olisi pitänyt pulloon tarttua? Kardinaali oli nimittäin lähdössä pyhiinvaellusmatkalle Roomaan ja hyvän viinin ystävänä lähetti palvelijansa edellään etsimään parhaat viinituvat matkan varrelta. Hyvän paikan löytäessään palvelijan piti kirjoittaa ovenpieleen ”est” (=on) merkiksi siitä että talon viini on hyvää. Kun Roomaan oli enää vain lyhyt matka, näki kardinaali erään majatalon ovenpielessä palvelijan merkinnän: Est! Est! Est! Tästä kyseisestä Montefiasconen seudun viinituvasta kardinaali ei koskaan päässyt Rooman saakka, sillä viini oli, oli ja oli niin kardinaalin mieleen, että hänen pyhiinvaelluksensa päättyi Montefiasconeen , missä hän juopotteli itsensä hengiltä.  Viini kuitenkin on jäänyt elämään nimellä Est! Est! Est! di Montefiore. Tämän vanhan tarinan monta muutakin tarinaa ja legendaa kertoo Heinimäki kirjassaan. Paavin lähteen vedestä tuli kerrassaan erinomaista viiniä (Fontana di Papa). Jeesuksen kyynelten kostuttamasta maasta kasvoi kokonainen viiniköynnös, jonka hedelmä sai nimekseen Lacryma Christi (Kristuksen kyynel). Virheellisestä viinistä munkki Dom Pierre Péringnon tuli vahingossa keksineeksi kuplivan viinin (Dom Pérignon  -samppanja ). Tarinan kertomisessa Jaakko Heinimäki on mainio, ja siinä sivussa saa lukija ripauksen viinihistoriaa  kauniiden kuvien kera.

Harrasta viiniä ei ole perinteinen viiniopas eikä hartauskirja, siksi sitä voi suositella myös lukijalle, joka ei viiniä harrastaisikaan ja jolle hartauskin tuntuu vieraalta. Harrasta viiniä -kirja korostaa ihmisten välistä yhteyttä: viinin nauttimista ehtoollisessa tai muuten vain ystävien seurassa hyvästä ruuasta, hyvästä juomasta ja hyvästä tunnelmasta nauttien. (Sinikka L)

Jennifer Holland: Yllättävät ystävykset : 47 kiehtovaa tarinaa eläinmaailmasta

Eläinlajien välisiä raja-aitoja ylittävät ystävyyssuhteet ovat monille tuttuja Disney-elokuvista, mutta niissäkään on harvemmin nähty leopardin ja lehmän nukkuvan kylki kyljessä. Villi luonto osaa kuitenkin hämmästyttää myös tässä suhteessa, sillä tapaus on yksi National Geographic -lehdessä toimittajana työskentelevän Jennifer Hollandin Yllättävät ystävykset -kirjan 47 kiehtovasta tarinasta. Kirjan ympäri maailmaa kerätyt kertomukset tarjoavat hyvän kokonaiskuvan siitä, että eläinmaailmassakin tunnetaan joka hetki keskinäisen kiintymyksen ja surun kaltaisia tunteita ja jopa monilla verivihollisina pidetyillä lajeilla on kyky nauttia ainakin hetki toistensa seurasta. Suurimpaan osaan Hollandin kuvaamista tapauksista liittyy toki ihmisen myötävaikutusta, eikä yllätyksenä tule myöskään se, että monet kirjan eläimistä ovat joko lemmikkejä tai vankeudessa eläviä villieläimiä, joiden luonnossa elävien lajikumppanien kohdalla saalistusvietti ja nälkä veisivät samassa tilanteessa voiton. Silti monissa kirjan ystävyyssuhteissa keskinäisen huolenpidon aste on niin syvää ja pitkäkestoista, että siitä ei olla liikuttumatta.

Hollandin valikoimien tarinoiden yhdistävänä tekijänä toimii se, että eläinten keskinäinen vuorovaikutus tuottaa selvästi havaittavaa mielihyvää ainakin yhdelle siihen osallistuvalle. Arviointia ei ole tehty tieteellisin kriteerein, mutta Hollandin asiantuntemus ja toimittajatausta taannee riittävän luotettavuuden. Tapausten kirjo on laaja ja joukkoon mahtuu niin käärme, joka saaliilla herkuttelun sijaan muuttui pesäpaikaksi ruoaksi tarkoitetulle hamsterille kuin useampi lähes ihmisen lailla kissaa hoivaava apinalaji. Ajallisesti ystävyys voi olla hyvin lyhytkestoista, kuten esimerkiksi metsäpalon yhteen tuoman pienen ilveksen ja kauriinvasan parin tunnin yhteinen hetki kuljetuslaatikossa, mutta toisaalta monissa tapauksissa se kestää läpi eläinten koko elämän ja sen päättyminen syystä tai toisesta aiheuttaa osapuolille selvästi havaittavaa kärsimystä. Aivan ihmisen kaltaisiin tuntemuksiin eläimet eivät kuitenkaan yllä ja monessa tapauksessa kiintymys on enemmän sen seurausta, että eläinten hoitajat ovat luoneet tilanteen, jossa eläin vain luulee hoivaavansa omia poikasiaan. Aina tästä ei kuitenkaan ole kyse ja ehdottomasti parhaan kuvan kirjassa kuvattujen suhteiden monitasoisuudesta saa Libby-kissan ja Cashew-koiran keskinäisestä yhteiselosta, jossa vanhoilla päivillään sokeutunut koira sai kissasta itselleen oppaan.

Yllättävät ystävykset on helppoa ja mukavaa luettavaa. Kirja sisältää paljon tunteisiin vetoavaa kuvitusta ja kuvakirjamaisen ulkoasunsa ansiosta se soveltuu kaiken ikäisille lukijoille. Tekstiosuudet on pidetty suhteellisen lyhyinä, mutta niihin on saatu mahdutettua tarvittava määrä taustatietoa tarinoissa kuvatuista eläimistä. Mitenkään erityisen painavaa sisältöä kirja ei tarjoa, mutta sekä johdantoluku että lopun lähdeluettelo tarjoavat muutaman vinkin siitä, mistä sitä tarvittaessa voi lähteä etsimään. Kirjan ansiota lisää myös se, että Holland on visusti varonut tekemästä eläimistä liian ihmismäisiä ja jaksaa silloin tällöin muistuttaa niiden tunne-elämän rajoitteistakin. Tarjolla siis on viihdyttävää luettavaa, mutta omaa luontosuhdetta kannattaa varoa rakentamasta pelkästään tämän teoksen varaan. (Tuomo L)

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Keskiajan tutkija Hannele Klemettilä kertoo kirjassaan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä, millainen oli ihmisten ja eläinten suhde keskiajalla. Klemettilän kirja on kiehtova matka Euroopan keskiaikaan, jossa eläimiä ei kohdeltukaan niin piittaamattomasti kuin nykyajan ihminen voisi olettaa. Tutkimuksissa eläinten historiasta on pyritty todistelemaan, että vasta uudella ajalla ihmisen asenteet alkoivat muuttua empaattisemmiksi, ja valvonta eläinten oikeuksista lisääntyi. Hannele Klemettilä suhtautuu tähän tulkintaan kriittisesti ja korostaa, että kaikkina aikoina on voinut vallita hyvinkin erilaisia suhtautumistapoja eläimiin. Hän jopa väittää, että keskiajan hyötyeläimet elivät parempaa elämää voidessaan liikuskella vapaina toisin kuin nyt ”vankilamaisissa tehokasvatuslaitoksissa”. Hannele Klemettilän kirja antaa ehkä paikoitellen turhankin ruusuisen kuvan keskiajan ihmisten ja eläinten suhteesta. Mutta varmaan on totta, ettei eläimiä pelkästään potkittu ja hakattu, vaan niistä pidettiin huolta, vaikka siat ja lehmät lopulta ihmisen ruokapöytään päätyivätkin.

Lemmikkieläimillä oli tärkeä merkitys myös keskiajan ihmiselle. Hannele Klemettilä nostaa kirjassa esiin monia keskiajan lähteitä, jotka kertovat koiriin liittyneistä arvostuksista ja kiintymyksestä. Keskiajan ihmisellekään koiran sairaus ja kuolema ei ollut yhdentekevää, vaan koiran menetystä surtiin samalla tavoin kuin nykyaikanakin. Jotkut halusivat saada lemmikkinsä haudatuksi siunattuun maahan, minkä oikeuden kirkko kielsi. Tätä sääntöä kuitenkin rikottiin, ja keskiajan arkeologisten löytöjen mukaan haudan sai eläimistä useimmiten koira. Koira oli ihmisen uskollinen ystävä myös keskiajalla.

Arvostavaa suhtautumista nauttivat Klemettilän kirjassa myös monet hyötyeläimet kuten hevoset, aasit sekä metsästykseen tarkoitetut haukat, joita tuotiin myös Suomesta Eurooppaan ritarimetsästäjien koulutettaviksi. Keskiajan pyhimystarinoissa seikkailevat villieläimet, joista susi herätti eniten pelkoa. Tästä susikammosta poikkesi tarina Gubbion sudesta, jossa pyhä Franciscus teki rauhansopimuksen kaupungin asukkaiden ja ihmisiä jahtaavan suden välillä. Klemettilän kirjasta saa paljon tietoa turkisten erilaisista käyttötavoista ja tuona aikana vallinneista monimutkaisista valmistussäännöistä. Oli huvittavaa lukea, kuinka turkisten tehtävänä oli myös ilmaista sosiaalista järjestystä, jota varten säädettiin jopa ylellisyyslakeja.

Erikoismaininnan kirjassa ansaitsee vielä sen runsas ja kaunis kuvitus. Varsinkin Paolo Uccellon maalaus La caccia notturna, jossa on kuvattu öinen hirvijahti tummasävyisessä metsässä,  on aivan upea. Teoksessa kerrotaan myös Leonardo da Vincin kuuluisasta maalauksesta La dama con l’ermellino (Nainen ja kärppä), josta Hannele Klemettilä tuo esiin taiteentutkijoiden erilaisia tulkintoja. Federigon haukka ja muita eläimiä on mielenkiintoinen historiateos, vaikka kirjoittajan näkemys ihmisen suhteesta eläimeen tuntui vähän yksioikoiselta. En ole perehtynyt keskiajan lähteisiin eläinten kohtelusta, mutta on siitä huolimatta vaikea uskoa, että eläimiä kohdeltiin pelkästään hyvin. Olisin kaivannut kirjaan toisenlaisiakin esimerkkejä.

Hannele Klemettilä osaa historian popularisoinnin, ja hän sijoittaa kirjaan välillä omia henkilökohtaisia muistojaan suhteestaan eläimiin. Kirjoitustyyli tuntui aluksi häiritsevältä, mutta lukemisen edetessä huomasi, että kirja on joka tapauksessa kelpo tietopaketti keskiajan eläinten historiasta. Kaiken lisäksi historiateos tarjoaa lukijalleen esteettisen elämyksen. Kirjaa tekee mieli selailla jo pelkän ulkoasun vuoksi. Hannele Klemettilän Federigon haukka valaisee helppolukuisesti keskiaikaa, joka ei ollutkaan niin pimeä kuin olemme uskoneet. (Sinikka L)

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa : ysiluokan yhteisöllisyys

Apina pulpetissa (2013) -teoksessa valotetaan ysiluokkalaisten arkea ja ryhmädynamiikan muotoutumista yläkoulun aikana. Teos on syntynyt, kun yhteiskuntatieteiden tohtori Petri Paju sekä sosiologi Tommi Hoikkala ovat tehneet osallistuvaa, arkipäivän tutkimusta käytännössä erään eteläsuomalaisen ysiluokan pulpetista käsin.

Jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien paikoin vaikeahkoonkin akateemiseen tekstiin tottunut lukija yllättyy: teksti on maanläheistä eikä pursua alan termistöä. Tutkimus on saatu ansiokkaasti popularisoitua, tuotua kaikkien saataville ja luettavaksi. Tapahtumia luokkahuoneessa konkretisoivat tutkijoiden osin ironisetkin päiväkirjakatkelmat sekä katkelmat keskusteluaineistosta, mitä on siroteltu tekstin joukkoon. Katkelmissa pyyhekumin palaset lentelevät ilmassa ja musiikki soi älypuhelimien kuulokkeissa. Olipa omasta yläkouluajasta vierähtänyt vuosia tai jo vuosikymmeniä, tunnelman teoksen pääosassa olevassa ysiluokassa jokainen voi aistia. Teoksen 9C-luokka alkaa tuntua yhtäkkiä tutulta, ja tutkijoiden havainnoimat ilmiöt näyttäisivät pätevän myös menneiden vuosikymmenien ysiluokkiin. Esimerkiksi 9C-luokassa muodin kärkeä edustava vaatekappale, huppari, on tärkeä osa luokan yhteisöllisyyden luomisessa ja oman aseman ansaitsemisessa luokkakavereiden keskuudessa. Muillakin ulkoisilla merkeillä, kuten älypuhelimella tai vaikkapa rakennekynsillä luodaan omaa statusta luokassa. Vaikka muotitavarat vaihtuvatkin vuosikymmenten aikana, niillä on silti sama funktio koululaiselle: päästä jengiin mukaan ja toisaalta saada itsensä erottumaan joukosta.

Tutkimuksessa on erityisen mielenkiintoista, miten selväpiirteisiä ryhmiä myös yläkoululaiset itse nimeävät oman luokkansa sisällä. Ryhmien dynamiikka ja rajat ovat varsin selvät: toiminta, mikä on pahiksille ominaista, ei välttämättä ole sitä kilttien koululaisten ryhmään kuuluville. Näistä ryhmänormeista pidetään outona ja pelottavanakin. Toinen kiintoisa ulottuvuus luokan yhteisöllisyydessä on ysiluokkalaisten itsensä arvioima ryhmän tai luokkahengen kehitys miltei draaman kaaren mukaisesti. Yläkoulun alussa seitsemännellä luokalla yhteisöllisyys on nuorten kokemusten mukaan vielä lapsenkengissä, eikä kukaan oikein uskalla erottautua massasta, mikä johtaa kahdeksannella luokalla kriisivaiheeseen  – tunneilla riehumiseen ja ryhmien muotoutumiseen –  ja lopulta ysiluokan yhteenhioutumiseen sekä omien roolien löytämiseen. Apina pulpetissa antaakin runsaasti tilaa oppilaiden omille kokemuksille luokkahengestä ja yhteisöllisyydestä, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän ja kiinnostavan kaikenikäisille.

On ihailtava tutkijoiden rohkeutta astua sisään teini-ikäisten valtakuntaan. Kirjoittajat ovat onnistuneet sujahtamaan kahdeksi hupparinuoreksi muiden joukkoon – siitä lienevät todisteena heidän saamansa lempinimet Angst B ja Lintsari. (Anna-Mari K)

Susan Cain: Hiljaiset : introverttien manifesti

Susan Cainin Hiljaiset-kirjassa Suomi mainitaan esimerkkinä maasta, jonka väestöstä poikkeuksellisen suuri osuus on introvertteja. Silti meilläkin normikansalaisuuteen on viime vuosina ympätty ominaisuuksia, jotka sopivat huomattavasti paremmin itsestään enemmän ääntä tottumaan pitäneiden ekstroverttien luonteenpiirteisiin. Ulkopuolelle jää kuitenkin tällöin suuri joukko kaikin puolin tunnollisia kansalaisia, sillä jos Cainin arviot osuvat oikeaan, niin hillitymmästä elämästä nauttivien introverttien lukumäärä maassamme liikkuu jossain kahden miljoonan hujakoilla. Ristiriita aiheuttaa valtavan määrän henkilökohtaista mielipahaa, mutta hukkaa myös osaamista, joka aavistuksen verran avarakatseisemmassa yhteiskunnassa olisi paremmassa käytössä. Vielä leimallisemmin ekstroverttisuutta korostetaan Cainin kotimaassa Yhdysvalloissa. Epäkohtaa vastustamaan suunnatun manifestin muotoon puettu Hiljaiset yhdistelee tyypillisimpiä olettamuksia introverteista eri tieteenalojen tutkimustietoon ja pyrkii osoittamaan ne yksi kerrallaan vääriksi. Kirja ei kuitenkaan ole ekstroverteille esitetty avoin sodanjulistus, vaan itse introvertiksi tunnustautuva Cain käyttää erityisen paljon aikaa sen pohtimiseen, kuinka introvertit ja ekstrovertit voivat elää keskenään sopuisasti. Introverttiutta ei myöskään määritellä kovin yksiselitteisesti ja Cain muistuttaa lukijoita siitä, että kumpaakaan luonteenpiirrettä ei esiinny täysin puhtaana, vaan jokaisen ihmisen persoonallisuus on sekoitus molempia.

Räikeintä introverttien syrjintä lienee työelämässä ja Cain ottaa tulilinjalle kiitettävän määrän tällä elämänalueella vallalla olevia harhaluuloja. Introvertit ja ekstrovertit toki eroavat toisistaan johtamistyylin, oppimistekniikoiden sekä luovuuden suhteen, mutta kummankaan ei voi automaattisesti sanoa suoriutuvan toista paremmin. Tilanteet sekä ympäristö ratkaisevat ja toimivasta työyhteisöstä löytyy sopivassa suhteessa molempia ihmistyyppejä. Alaisiaan tarkkasilmäisesti havainnoiva introvertti esimies on esimerkiksi omiaan aloitteellisessa työyhteisössä. Samoin toimialat, joissa liiallinen voittojen tavoittelu kasvattaa merkittävästi toimintaan liittyviä riskejä, kaipaavat ohjaksiin eri vaihtoehtoja pitkäjänteisemmin pohtivia introvertteja. Cain kyseenalaistaa myös nykyään muodissa olevaa työtilojen muokkaamista ainoastaan ryhmätyötä suosiviksi. Mahdollisuus vetäytyä omaan rauhaan tukee tavoiteharjoitteluksi kutsuttua ilmiötä, joka oikeastaan on ainoa tehokas tapa oppia uusia asioita. Tiimityötä ei täysin tyrmätä, mutta Cainin esittelemät tutkimustulokset tuovat silti useamman kerran mieleen joukossa tyhmyys tiivistyy -lausahdukseen sisältyvän viisauden.

Syitä introverttiudelle haetaan erityisesti biologisista selitysmalleista. Tärkeimmäksi yksittäiseksi selittäväksi tekijäksi nousee aivojen limbiseen järjestelmään kuuluvan mantelitumakkeen toiminta. Aivojen tunnekeskus on joillakin ihmisillä virittynyt reagoimaan herkemmin ulkoisiin ärsykkeisiin ja tästä on seurauksena, paitsi keskimääräistä tarkempi havainnointikyky, niin pohdiskelevampi ja alhaisemmasta ärsyketasosta pitävä mielenlaatu. Cain vetää yhtäläisyyksiä introverttien ja erittäin herkkien ihmisten kokemusten välille, mutta huomauttaa, että sensitiivisten joukossa on myös suuri joukko ekstroverttejä. Mantelitumake ei kuitenkaan yksinään selitä luonteenpiirteiden eroja, eivätkä sitä tee edes geenit. Kirjassa korostetaankin hyvin sitä, että persoonallisuutemme saa lopullisen muotonsa vasta niiden ja ympäristön monimutkaisen yhteispelin tuloksena. Introverttien kohdalla kriittisiä ympäristötekijöitä ovat varhaislapsuuden kokemukset, minkä Cain kiteyttää David Dobbsin kehittämän orkideahypoteesin avulla. Siinä voimakkaasti reagoivia lapsia verrataan orkideoihin, joista oikeanlaisissa ympäristöissä kasvaa vahvoja ja suurenmoisia, mutta vääränlaisessa kohtalona on nopea lakastuminen.

Kirjan loppuun on periamerikkalaiseen tapaan sisällytetty introverteille tarkoitettu self help -osuus. Cain opastaa, kuinka introvertti voi tilanteen niin vaatiessa esiintyä ekstroverttinä. Tämä luonnistuu, kun tavoitteena on edistää itselle tärkeitä asioita. Pitkäaikainen oman luonteen vastainen toiminta ei silti kannata ja Cain painottaa naamioleikin ajaksi laadittujen palautumisenjärjestelyiden merkitystä. Parisuhdeneuvot on tarkoitettu ainoastaan introvertti-ekstroverttipariskunnille, mistä saa helposti käsityksen, että kahden introvertin yhteiselo sujuu luonnostaan sopuisasti. Vinkeiksi tarjotut kumppanin erityispiirteiden huomioiminen ja kompromissien taito sopivat kuitenkin melko varmasti jokaiseen suhteeseen. Kasvatusohjeissa toteutetaan orkideahypoteesia käytännössä ja painotetaan läsnäoloa sekä sitä, että introverttia lasta tulee valmentaa aktiivisesti kohtaamaan uusia asioita. Liika suojelu on pahasta, mutta lapsen rajat on syytä ottaa huomioon.

Cain tekee kirjassaan pääsääntöisesti ansiokasta työtä. Introverttia käytöstä on helppoa tulkita väärin, joten sen taustojen avaaminen suurelle yleisölle osittain myös populaaripsykologian keinoin on perusteltua. Asiantuntijoiden kirjo on kirjassa laaja, mutta eniten Cain tukeutuu omiin ja asiakkaidensa kokemuksiin. Täydellistä kuvaa introverttiudesta kirja ei silti tarjoa. Siitä pitää huolen jo se, että lähes jokainen kirjassa esiintyvä esimerkkitapaus edustaa amerikkalaista ylempää keskiluokkaa. Vastaväitteille ei myöskään ole annettu kovin paljon tilaa, mutta ainakaan toistaiseksi kirjan keskeisiä väittämiä ei ole onnistuttu kumoamaan. Olisikin hyvä, jos esimerkiksi koulujen ryhmäkokojen kasvattamista suunnittelevat päättäjät lukisivat Cainin kirjan. Toimenpiteiden kielteisiä seurauksia osaa sen jälkeen arvioida paljon paremmin. (Tuomo L)

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Keramiikkataiteilija Edmund de Waal perii isoenoltaan arvokkaan netsukekokoelman, 264 japanilaista puista ja norsunluista pienoisveistosta, jotka esittävät lukemattomia eri aiheita, eläimiä, hedelmiä ja ihmishahmoja. Edmund de Waal joutuu näiden merkillisten pikkuesineiden lumoihin ja lähtee selvittämään netsukeiden vaiheita ja omaa juutalaista sukuaan.

Netsukeiden ensimmäinen omistaja oli kirjailijan isoäidin isän sukulainen Charles Ephrussi, joka oli intohimoinen keräilijä. Japanin ihannointi oli muotia 1870-luvun Pariisin hienostopiireissä, ja varakkaana seurapiireihin kuuluvana herrasmiehenä Charles hankki kokoelman ylelliseen pariisilaiskotiinsa. Ephrussi- suku oli yksi tuon ajan Euroopan varakkaista juutalaissuvuista, joka oli rikastunut aluksi viljakaupalla, mutta omisti nyt lukuisia yrityksiä sekä Pariisissa ja Wienissä toimivan pankin. Upporikkaat juutalaissuvut liikkuivat sulavasti Pariisin seurapiireissä, ja he olivat mukautuneet melkein täysin valtaväestöön. Myös Charles Ephrussi oli haluttu vieras sivistyneistön keskuudessa, ja hänellä oli lukuisia ystäviä Pariisin taidepiireissä. Kirjailija Marcel Proust oli usein nähty vieras Charlesin kutsuilla, ja kerrotaan, että kirjailija käytti Charles Ephrussia esikuvanaan luodessaan Charles Swanin kirjasarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä. Charles sai kuitenkin tuntea nousevan juutalaisvihan, kun juutalaisen upseerin Alfred Dreyfusin saama vakoilutuomio jakoi pariisilaisten mielipiteet, ja osa Charlesin ystävistä osoittautui avoimesti juutalaisvastaisiksi. Juutalaisia voitiin nyt julkisesti solvata ja häväistä. Eräs Ephrussien ystävä kertoo kuulleensa, kuinka joku mies oli sanonut lapselleen Ephrussien talon ulkopuolella: ”Kuka tässä asuu? Le sale juif!” –likainen juutalainen. Pariisin ilmapiiri oli muuttunut.

Pariisista netsuket matkaavat 1900-luvun alun Wieniin. Charles Ephrussi lahjoittaa pikkuesineet häälahjaksi veljenpojalleen Viktorille tämän avioituessa nuoren kaunottaren Emmy Schey von Koromlan kanssa. Netsukekokoelma löytää paikkansa Wienin kodissa Emmyn pukeutumishuoneesta, missä perheen neljä lasta, joista yksi on kirjailijan isoäiti Elisabeth, saavat pitää niitä kädessään ja leikkiä niillä. Kun Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan maaliskuussa 1938, Viktor Ephrussin ja hänen perheensä elämä mullistuu täysin. Muutamassa viikossa Viktor menettää pankkinsa, kotitalonsa ja taidekokoelmansa, joka takavarikoidaan kerryttämään Kolmannen valtakunnan kassaa. Viktorille ja Emmylle osoitetaan asuttavaksi entisestä 24 huoneen palatsistaan kaksi pientä huonetta. Kaikki tämä tapahtuu avoimesti, julkisesti ja mikä pelottavinta, täysin laillisesti. Saksalaiseen kulttuuriin kasvatetulle ja sitä ihailevalle Viktorille osoitettiin, kuinka hän ei ollut arjalainen. ”Maa, joka Viktorille on ollut das Land der Dichter und Denker, runoilijoiden ja ajattelijoiden maa, on nyt das Land der Richter und Henker, tuomarien ja pyöveleiden maa.”

Joulukuussa 1945 Elisabeth matkustaa Wieniin ja käy katsomassa toimisto- ja asuinhuoneiksi muutettua entistä kotitaloaan. Talossa asuukin vielä perheen vanha palvelija Anna, joka kertoo, että hänellä on Elisabethille jotain annettavaa. Anna antoi Elisabethille 264 japanilaista netsukea, jotka hän oli onnistunut pelastamaan ja säilyttämään ne patjansa alla koko sodan ajan. Ephrussin perhe menetti sodassa melkein koko omaisuutensa, mutta netsuket säästyivät ja kävivät vielä pistäytymässä sodanjälkeisessä Tokiossa.

Edmund de Waalin kirjan luettuani voi viiniasiantuntijoiden kieltä matkien todeta, että tämä kirja on todellinen löytö. Kirjassa kuvataan paljon 1800-luvun lopun ja toista maailmansotaa edeltävän ajan aatehistoriaa ja kulttuuria. Kirjailijalla on myös Japanin tuntemusta, jota hän on saanut oleskeltuaan isoenonsa Ignacen ja tämän kumppanin Jiron vieraana Tokiossa. Teosta lukiessa tuli mieleen, kuinka onnistuttiin vähitellen, melkeinpä huomaamatta, nostattamaan vihaa jotakin kansanryhmää vastaan, ja kuinka tämä sama voi toistua myös nykyaikana. Mutta kiehtovinta kirjassa oli kuitenkin tarina ”kätketystä perinnöstä”, pienistä japanilaisveistoksista, joiden joukossa on jänis jolla on meripihkanväriset silmät. (Sinikka L)

Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi : katit historian poluilla

Kissan ja ihmisen välinen yhteiselo on sen verran tuoretta perua, että omin päin tehdyt metsästysretket kuuluvat yhä monen kotikissan päiväohjelmaan. Hyvän kuvan veikeän lemmikin luontaisista taipumuksista antaakin tuore amerikkalaistutkimus, jonka mukaan pelkästään Yhdysvalloissa kattien kynsiin joutuu vuosittain vajaa neljä miljardia lintua sekä noin 21 miljardia pikkunisäkästä. Luvuista vastaavat pääasiassa vapaana liikkuvat kulkukissat, mutta toisaalta juuri saalistusvietti on ollut tärkein syy siihen, miksi niiden villejä esi-isiä on alettu kesyttämään ihmisen palvelukseen. Ylivertaiset hiirikannan säätelijät turvasivat Lähi-idän muinaisten korkeakulttuurien viljavarastoja ja alueelta noin seitsemän tuhatta vuotta sitten alkanut vuorovaikutus on edennyt vähitellen kohti kaikista nykyaikaisen elämän mukavuuksista nautiskelevaa luksuskissaa. Suomeen kissat saapuivat vasta rautakauden lopulla noin tuhat vuotta sitten. Minna Keinäsen ja Harri Nymanin kirjoittaman Kissojen Suomi -kirjan sivuilta käy kuitenkin selväksi se, että kissat ovat täälläkin yhtä lailla jättäneet jälkensä ihmisen historiaan ja kulttuuriin. Moni asia olisi toisin, jos kissat eivät jostain syystä olisi suvainneet kotiutua Pohjolan perukoille.

Kissojen Suomi vie aluksi kissahistorian kaikkein varhaisimpiin vaiheisiin. Keinäsen ja Nymanin mukaan suomalaisten kissojen sukupuu poikkeaa merkittävästi muista Pohjoismaista, sillä sen juuret johtavat suoraan Arabian ja Persian esikissoihin. Tästä on kiittäminen viikinkejä, joiden itään suuntautuneiden retkien tuomisia ensimmäiset tassunsa maamme kamaralle laskeneet kissat todennäköisesti olivat. Rautakauden kalmistoista löytyneet kissanluut kertovat myös siitä, että kissaa pidettiin alusta saakka muunakin kuin pelkkänä hyötyeläimenä. Kissaa tarkoittava suomen kielen sana on tosin perua arabian kukkaroa tarkoittavasta sanasta, joten mirrien turkeilla on ollut muitakin käyttötarkoituksia kuin pelkkä silittely. Kutsumanimiä kissalla on suomen kielessä useita ja niissä näkyy niin itäisten kuin läntisten kielialueiden vaikutus. Kissoja nimiasiat tuskin kiinnostavat, mutta keskiajan noitavainoihin liittyneeseen kissavihaan niillä olisi varmasti voimakas vastalause esitettävänään. Kirkon masinoiman onnettoman kampanjan seurauksena edesautettiin samalla tunnetuin seurauksin ruttoa levittävien rottakantojen kasvua.

Maatalousvaltaisessa maassa kissoja kohdeltiin kuitenkin pääsääntöisesti hyvin. Kissojen elämää osana talonpoikaiskulttuuria käsittelevässä luvussa päästään sen jäljille, miten kissan ja ihmisen välinen suhde alkoi muovautua nykyiseen muotoonsa. Meidän tuntemamme kissanpidon esiaste syntyi, kun viljavarastoissa saalistavien hiirikissojen seuraksi taloihin ilmestyivät uuninpankoilla makoilevat tupakissat. Niitä pidettiin kuin lemmikkiä, mutta varsinaisen sylikissan esiinmarssin Keinänen ja Nyman ajoittavat 1800-luvun jälkipuoliskon säätyläisperheisiin. Englannissa kuningatar Viktorian hovissa alkanut muoti-ilmiö levisi nopeasti Suomeen, mistä ovat todisteena esimerkiksi lehti-ilmoitukset, joissa huhuiltiin karkumatkalle sännänneiden lemmikkien perään. Ensimmäinen rotukissanäyttely järjestettiin Lontoossa vuonna 1871. Suomalaista vastinetta jouduttiin odottamaan lähes sata vuotta, mutta sen jälkeen harrastuksen suosio on meilläkin ollut vakaata. Toinen merkittävä osa 1800-luvun jälkeistä kissakulttuuria liittyy taiteessa esiintyneisiin kissakuvauksiin. Keinänen ja Nyman ovat omistaneen aiheelle kokonaisen luvun ja siinä käydään läpi kissan roolia kuvataiteissa, kirjallisuudessa, musiikissa sekä elokuvassa. Skaala ulottuu aina runoilija Edith Södergrania syvästi inspiroineesta Totti-kissasta Batman -televisiosarjan camp-henkiseen Kissanaiseen.

Kissojen Suomi on tietokirjaksi poikkeuksellisen kepeä ja hauska. Tämä ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän mielenkiintoista ja lopputulos on oiva osoitus siitä, että laadukkaan tietokirjan voi kirjoittaa olematta haudanvakava. Teksti on nautittavalla tavalla yleissivistävää ja sopii erinomaisesti nuoremmille lukijoillekin. Kissojen omistajille sekä kaikista niistä pitäville teos on luonnollisesti pakollista luettavaa. Vaikka kirjassa ei varsinaisia hoito-ohjeita jaeta, auttaa se ymmärtämään paremmin kissan luonteen särmiä. Moni hemmoteltu ja tuunattu näyttelykissa olisikin varmasti paljon onnellisempi, jos historian kelloa siirrettäisiin reilut sata vuotta taaksepäin. Toisaalta näillä leveysasteilla kissa ei ole koskaan tullut toimeen ilman ihmisen huolenpitoa, mikä erityisesti kesäkissoja harrastavien olisi syytä muistaa. (Tuomo L)

Hanna Kuusela & Matti Ylönen: Konsulttidemokratia : miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton

Miksi teetättää tehtävät vakituisilla työntekijöillä, kun samat asiat voi ulkoistaa puolet kalliimmalla konsulttien hoidettavaksi? Vastaus hölmöltä vaikuttavaan kysymykseen löytyy Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjoittamasta Konsulttidemokratia-kirjasta, jossa luodaan katsaus valtionhallinnon – ja osittain koko julkisen sektorin – työtavoissa viimeisen parin vuosikymmenen aikana tapahtuneisiin muutoksiin. Luottamus organisaatioiden omaan asiantuntemukseen on horjunut sitä mukaa, kun osaavaa väkeä on vähennetty ja jo pelkästään olosuhteiden pakosta virkamiehille kuuluvan työn joutuu yhä useammin tekemään oman talon ulkopuolelta palkattu konsultti. Yhteiskunnan tasolta tarkasteltaessa ilmiö synnyttää vakavaa demokratiavajetta, mutta käytännössä on myös niin, että monia aikaisemmin jouhevasti sujuneita työtehtäviä hoidetaan nyt tyhmemmin ja tehottomammin. Todelliset säästöt jäävät syntymättä, vakituinen henkilökunta turhautuu ja kansalaiset ihmettelevä otsikoissa jatkuvasti pyöriviä uutisia pieleen menneistä hankkeista.

Kirjan ensimmäinen luku käsittelee sitä, kuinka konsulttivallan aatteellisena kivijalkana toimiva markkinoita ihannoiva uusi julkisjohtaminen rantautui suomalaiselle julkiselle sektorille. Kehitys alkoi 1980-luvun lopulla, mutta todelliseen vauhtiin uusien päästiin seuraavan vuosikymmenen lamatunnelmissa. Virkamieskunnan lukumäärää alettiin karsia rajusti, vaikka työmäärä pysyi ennallaan tai vielä todennäköisemmin kasvoi. Kirjassa haastateltu Stakesin entinen pääjohtaja Vappu Taipale tiivistää hyvin 1990-luvun lopun tunnelmat: lokaa niskaansa saaneet virkamiehet tunsivat itsekin syyllisyyttä, mikä omalta osaltaan teki töiden ulkoistamisen helpommaksi. Palveluitaan julkiselle sektorille kauppaavat konsulttitoimistot aistivat nopeasti ajan hengen, vaikka niiden painoarvo ei Suomessa kasvanut aivan niin rajusti kuin esimerkiksi angloamerikkalaisissa maissa. Kärjistäen voi silti sanoa, että myös meillä uuteen managerialistiseen ajattelutapaan sopi paremmin se, että valmistelutyötä tekee kallispalkkainen win-win-win-puhetta suoltava konsultti kuin byrokratian jäykistämä valtion virkamies.

Konsulttivallan seuraukset eivät Kuuselan ja Ylösen mukaan olekaan olleet kovin ruusuisia. Kirjan toisessa luvussa käydään läpi ulkoistusten vaikutuksia moniin työelämän käytäntöihin. Ääneen pääsevät esimiesten ja työntekijöiden lisäksi itse konsultit ja myös heiltä kuullaan varsin kriittisiä äänenpainoja. Itseoikeutettuna aloituksena toimivat valtion IT-hankkeet, joiden surullisen kuuluisan listan kärkipaikkaa pitävät VR:n lipunmyyntiuudistus sekä nippu erilaisia terveydenhuollon valtakunnallisia tietojärjestelmäpalveluita. Valtio ajoi oman IT-osaamisensa alas 1990-luvun puolivälissä ja tilalle tulivat Tiedon ja Accenturen kaltaiset kaupalliset toimijat. Vastuukysymyksiä onkin sen jälkeen jouduttu setvimään useampaan otteeseen, eikä säästöistäkään oikein voi puhua. Muita kirjoittajien esiin nostamia negatiivisia seuraamuksia ovat esimerkiksi kokeneiden työntekijöiden mukana työpaikoilta katoava hiljainen tieto, etenkin julkista sektoria rassaavat näennäiskilpailutukset sekä moniin konsulttisopimuksiin liittyvä salailun kulttuuri. Huutia saa ansaitusti myös valtion tuottavuusohjelma, joka ei ole tuonut mukanaan muuta kuin väenvähennyksiä sekä niiden paikkaamista kalliimmalla konsulttityövoimalla.

Kirjassa esitettyä kritiikkiä täydentävässä päätösluvussa itsetuntovajeen riivaama pelkurivaltio korvataan jälleen omiin kykyihinsä luottavalla rohkealla valtiolla. Rohkeassa valtiossa virkamiesten asiantuntemukseen voi jälleen luottaa ja sen seurauksena kansalaisyhteiskuntakin voi paremmin. Ylösen ja Kuuselan luonnostelema vaihtoehto painottaa tutun ja turvallisen edustuksellisen demokratian tärkeyttä. Suoraan vaikuttamiseen kyllä kannustetaan, mutta jotta kaikki kansalaiset pysyisivät menossa mukana, tarvitaan lisäksi pitkäjänteisempään toimintaan kykeneviä päättäjiä, joilta löytyy tarvittaessa kykyä kompromisseihin. Julkisen sektorin taas tulee toimia niin, että demokratian tukeminen on sen kaikkein tärkein arvo. Järkeistämistä voi harrastaa, mutta sitä ei saavuteta mekaanisten vähennysautomaattien avulla. Konsulttien asiantuntemukselle on myös tarvetta, mutta heidän ei tule toimia julkista valtaa käyttävien sijaisina.

Konsulttidemokratia on ajankohtainen ja mielenkiintoinen lukukokemus. Kuusela ja Ylönen ovat tarkoituksella välttäneet liiallista teoretisointia ja pitäytyneet suurelle yleisölle helposti avautuvassa kirjoitustyylissä. Tästä johtuen aiheen käsittely muistuttaa monilta osin MOT-televisio-ohjelmaa. Haastatteluja on paljon ja niiden välissä esitetään välillä vähän liiankin uskaliailta vaikuttavia johtopäätöksiä. Taustatyö on silti tehty perusteellisesti, joten teoksessa on aivan riittävästi punnittua sisältöä käynnistämään aiheesta käytävää keskustelua. Kaikki konsulttien tekemä työ ei varmastikaan ole aivan näin kelvotonta, mutta hyvä että epäkohtia nostetaan päivänvaloon. Parasta taustatukea tekijät ovatkin ehdottomasti saaneet myös kirjassa ruoditusta filosofi Pekka Himasen kohututkimuksesta, joka tähänastisen tiedon valossa on kuin malliesimerkki konsulttidemokratian kielteisistä puolista. (Tuomo L)

Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen : ylimielisyyden historiaa

Ari Turusen Ettekö te tiedä, kuka minä olen on kirja, johon jokaisen soisi tarttuvan ennen seuraavaa henkilökohtaista hybriksen hetkeään. Vaikka meistä harva on asemassa, jossa ylimielinen tuittuilu aiheuttaa Turusen esimerkkitapausten kaltaisia katastrofeja, niin seuraukset ovat todennäköisesti yhtä lailla negatiivisia, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Terapiaa ylimielisyyden riivaamille ei teoksessa silti liiemmin tarjoilla, vaan ilmiötä tarkastellaan rakentamalla nokkelia aasinsiltoja aikakausien ja ylimielisyyden eri ominaispiirteiden välille. Muinaisten hirmuhallitsijoiden hoveista pompataan sujuvasti ennakkoluuloilla kyllästettyyn siirtomaa-aikaan tai kauhistelemaan 2000-luvun kilpailuhenkisen liike-elämän sekopäisiä toimitusjohtajia. Ylimielisyydestä eroon pääseminen tuntuu mahdottomalta ja sen kaapua sovitellaan jopa Immanuel Kantin, David Humen tai Ludwig Wittgensteinin kaltaisten ihailtujen filosofien ylle. Monille puhtainta henkisyyttä edustava hindulaisuus pyhine kirjoineen jakelee sekin kyseenalaisia elämänohjeita pappissäädylle. Ne puolestaan muistuttavat kummasti Silja Symphonylla vuonna 2006 riehuneen Tallink-yhtiön ylimmän johdon humalaista öykkäröintiä.

Kuuteen lukuun jaettu kirja lähtee loogisesti liikkeelle ylimielisyyden taustalta löytyvistä biologisista syistä. Voitonhuuma vapauttaa ihmisen aivoissa runsaasti serotoniinia ja dopamiinia, joiden seurauksena itsevarmuus lisääntyy ja estot vähenevät. Menestys kihahtaa päähän humalan lailla ja hetken päästä oma nimi rimmaa korvien välissä kuten Vivendi-pomo Jean-Marie ”J6M” Messierillä uuden vuosituhannen kynnyksellä: Jean-Marie Messier, Minä, Maailman valtias. Korkeimman tason suuruudenhulluudessa siirrytään myös vaivatta pelaamaan kokonaisten kansakuntien kohtaloilla sotien, pörssiromahdusten tai etnisten puhdistusten muodossa. Henkilökohtaisen aivokemiallisen häiriön käsittelyn lisäksi Turunen laajentaa aihetta ottamalla mukaan suuria joukkoja liikuttavia etnosentrismin ja ulkonäkörasismin kaltaisia ilmiöitä. Nöyryydelle omistettu päätösluku kääntää asetelmat ympäri ja tutkailee suvaitsevaisuudesta ja avoimuudesta kumpuavia menestystarinoita.

Turunen kirjoittaa vetävästi ja osaa tarvittaessa hauskuttaa. Vakavaa aihetta ei kuitenkaan latisteta pelkäksi pilailuksi. Anekdoottien tahti on välillä turhankin kiivasta, mutta ylimielisyydestä saa erittäin perusteellisen kuvan. Ominaisuus paljastuu olevan vahvasti kytköksissä miessukupuolen edustajiin ja maantieteellisesti ajatellen Ranska tuntuu olevan yksi sen tärkeimmistä keskittymistä. Vaikutelma voi tosin olla seurausta tyypillisestä suomalaiskansallisesta ylimielisyydestä. Esityksen pääpaino on lähes pelkästään mahtavissa valtaapitävissä, mutta on joukkoon eksynyt piristykseksi sentään muutama tavis. Hieman ohueksi jää näkemys siitä, miten yhteiskunta ja lähipiirit ovat etenkin nykyaikana kestäneet luonnehäiriöiset despootit ja sallineet kaikkein käsittämättömimmätkin oikut. (Tuomo L)

Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien

Hiljattain julkisuuteen putkahtaneet Christopher Tolkienin närkästyneet kommentit isänsä työn syvällisemmän puolen hautautumisesta Taru sormusten herrasta -elokuvien toimintakohtausten tiimellykseen eivät olleet täysin perusteettomia. J.R.R. Tolkien ei koskaan tarkoittanut Keskimaan tarinoita pelkäksi mahtipontiseksi viihteeksi, vaan kirjallisen suururakan vaikuttimina toimivat ennen kaikkea englantilaisprofessorin kiinnostus kieleen ja menneen maailman mytologioihin sekä kirjailijan omat dramaattiset elämänkokemukset erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa. Tolkien ei eroakaan muista merkittävistä kirjailijoista siinä, että teosten ymmärtämiseksi on hyvä tuntea hieman niiden tekijän taustoja ja henkilöhistoriaa. Tolkienista on kirjoitettu virallinen elämänkerta, mutta Colin Duriezin tuore Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien tarjoilee epävirallisen ja hieman kevennetymmän tietopaketin kirjailijasta, joka käytännössä loi aikuisille tarkoitetun fantasiakirjallisuuden.

Duriez on pitänyt suurelle yleisölle suunnatun teoksensa sivumäärän varsin maltillisena. Tästä johtuen kirjan seuraaminen tuntuu välillä siltä, kuin Tolkienin elämää vyörytettäisiin lukijan eteen pikakelausnappia painamalla. Pääpiirteet erottuvat silti riittävän hyvin ja tarkempiin yksityiskohtiin menevää faktatietoa on sitäkin matkan varrella runsaasti. Vuonna 1892 eteläisessä Afrikassa syntyneen John Ronald Reuel Tolkienin lapsuutta varjostivat molempien vanhempien kuolemat suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Perheen isä kuoli Tolkienin ollessa vasta neljä vuotias. Samaan aikaan lomamatkalla Englannissa ollut Mabel Tolkien päätti tämän jälkeen jäädä palaamatta ja jäi kahden poikansa kanssa synnyinmaahansa. Yksinhuoltajaperhe oli taloudellisesti tiukoilla, mutta ulkopuolisten hyväntekijöiden turvin molemmat pojat pääsivät lopulta nauttimaan maksullisesta koulutuksesta. Koulunkäynti kävi kielellisesti lahjakkaalle Tolkienille kuitenkin hankalaksi Mabelin kuoltua vuonna 1904. Esteitä opintielle kasasi myös tutustuminen muutamaa vuotta myöhemmin Edith Brattiin. Pari tunsi heti alusta saakka syvää sielunkumppanuutta, mutta rakastuminen häiritsi Tolkienin muita velvollisuuksia ja tämä epäonnistui ensimmäisessä yrityksessään saada stipendi jatko-opintoihin Oxfordin yliopistossa.

Kaikkein käänteentekevimmäksi vaiheeksi Tolkienin elämässä muodostui ensimmäinen maailmansota. Suhteensa tielle asetetuista esteistä yli päässeet Tolkien ja Edith vihittiin vuonna 1916, vain muutamaa kuukautta ennen 24-vuotiaan Ronaldin joutumista rintamalle. Avio-onni muuttui nopeasti Sommen juoksuhautojen mutahelvetiksi ja Tolkien olisi todennäköisesti ollut yksi verisen taistelun sadoista tuhansista uhreista, ellei rintamalla puhjennut kuumetauti olisi vaatinut jatkohoitoa Englannissa. Sairaan Tolkienin sota oli ohi, mutta taistelukenttien kauhut sekä monen lahjakkaan ystävän menettäminen jättivät pysyvät jäljet nuorukaisen mieleen. Klassisia taruja hyvin tuntenut Tolkien alkoi suhtautua kirjoittamiseen vakavammin ja ensimmäisenä seurauksena tästä olivat kertomukset, jotka muodostivat postuumisti julkaistun Silmarillionin ja samalla koko Keskimaan historian perustukset. Omille lapsille kerrotut tarinat taas antoivat ainekset vuonna 1937 julkaistuun kepeämpään Hobittiin. Kirja oli varsin suosittu, vaikka sitä pidettiin vain nuoremmille lukijoille suunnattuna. Sen sydänverellä kirjoitettu massiivinen jatko-osa epäilytti aluksi Tolkienin kustantajaakin. Aikuisille tarkoitettu Taru sormusten herrasta -trilogia julkaistiin kuitenkin lopulta vuosien 1954 – 1955 aikana. Vastaanotto oli ristiriitainen, mutta soraäänet vaimenivat vähitellen. Nykyisenkaltainen suosio tuskin silti kävi Tolkienin mielessä, eikä harras katolinen harkinnut edes ryhtymistä 1960-luvun hippi-ikoniksi. Jo lapsuudessa rakkaaksi käynyt Konnun rauhaisa elämänrytmi jatkuikin aina kirjailijan kuolemaan saakka.

Duriezin kirjaa lukiessaan ei voi täysin välttyä pikaisesti tehdyn oheistuotteen sivumaulta. Tolkienin elämän kiivastahtinen läpikäynti ei etene täysin johdonmukaisesti, mikä tuottaa tiivistetyssä esityksessä omat ongelmansa. Turhan sekavaksi jää esimerkiksi kuva Tolkienin laajasta ystäväpiiristä, josta perusteellisemman käsittelyn saa oikeastaan vain C.S. Lewis. Tolkienin mielenterveydellisiin ongelmiin sekä avioliiton jännitteisiin viitataan niihinkin vain lyhyesti. Toisaalta taas täysin turhaan Taru Sormusten Herrasta -kirjojen juonen kuvaukseen käytetään useampi sivu. Huolimatonta vaikutelmaa korostaa vielä paikoin luvattoman kömpelö suomennos. Duriezin Tolkien-tuntemusta ei silti käy kiistäminen ja kiinnostavasta aiheesta lukee tietenkin mielellään kaiken mahdollisen. Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien sopii siis hyvin ensimmäiseksi Tolkienin elämän oppitunniksi, ja tärkeintä on, että tämän jälkeen tuskin kukaan luulee Hobitin ja Taru sormusten herrasta -romaanisarjan olevan kirjasovituksia Peter Jacksonin hittielokuvista. (Tuomo L)

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio : kertomuksia seksistä ja väkivallasta

Jokainen sukututkimusta edes puolivakavissaan harrastanut tietää hyvin, että omien esivanhempien elämänvaiheiden selvittely on huomattavasti helpompaa, mikäli joukkoon on eksynyt edes muutama aikakautensa lakeja ja normeja vastaan rikkonut musta lammas. Kunnon kansalaisista viranomaisten ja kirkon rekistereihin jäivät lähinnä taloudelliseen toimintaan sekä normaaliin väestökirjanpitoon liittyneet tiedot, mutta jo pienestä rikkeestä tuomion saaneen henkilön kohdalla asiakirjoista hahmottuva henkilökuva on huomattavan paljon monipuolisempi. Törkeimpien lainrikkojien rötöstelyjä dokumentoivat pöytäkirjat ovatkin sitten kuin pieniä elämänkertoja.

Kultaiselta keskitieltä poikenneet ihmiset kiinnostavat myös ammattimaisia historiantutkijoita. Värikkäistä aiheista aikaisemminkin kirjoittanut Teemu Keskisarja tarjoaa uusimmassa Kyynelten kallio -teoksessaan varsin perinpohjaisen läpileikkauksen suomalaisen sielunmaiseman riettaammasta puolesta 1600-luvulta aina 1800-luvun lopulle saakka. Alaotsikkonsa mukaisesti seksiin ja väkivaltaan keskittyvä kirja kertoo ennen kaikkea yksilöistä, mutta sijoittelee paljastusten lomassa pahennusta herättäneet teot onnistuneesti laajempaan kontekstiin. Kokonaisuus on silti huomiota herättävän epäteoreettinen, toisaalta mikään ei estä tarjoilemasta historiaa kursailemattomasti raakana ja alastomana.

Seitsemään lukuun jaettu Kyynelten kallio alkaa logiikaltaan nykylukijallekin melko helposti avautuvalla kertomuksella Henrik Florinus nuoremman onnettoman lopun saaneista naisseikkailuista. Monen oman aikansa kollegan tavoin kemiöläisen luopiopapin elämään kuuluivat kiinteänä osana viina ja naiset. Pienessä saaristopitäjässä muhinut intohimodraama saa silti täysin poikkeukselliset mittasuhteet Matteuksenpäivänä 21. syyskuuta 1704 tapahtuneen veriteon jälkeen. Florinuksen rakastajattarensa aviomiehen päänmenoksi juonima murhasuunnitelma onnistuu vain osittain ja oikeuslaitoksen tehtäväksi jää seuloa epäiltyjen joukosta syylliset ja syyttömät. Prosessin mielivaltaisuus ja julmuus eivät voi olla hätkähdyttämättä, vaikka Keskisarja myöhemmin teoksessaan korostaa aikakauden oikeuslaitoksen vakautta ja tietynlaista oikeudenmukaisuutta.

Leimallisin savupirttien Suomen seksuaalirikoksista tuntuu kuitenkin olleen eläinten kanssa pelehtiminen. Kokonaisen aiheelle omistetun luvun lisäksi teema toistuu läpi kirjan ja syyllisten kirjo kattaa niin herrat kuin narrit. Häpeällinen teko tehdään tavallaan ymmärrettäväksi niin, että kun päätösluvussa piika Margareta Heikintytär yllättää isäntänsä Antti Junttilan nykimässä alastomana lantiotaan lehmää vasten, voi lukija jo aistia tapahtuman hilpeämmän puolen. Epäilemättä näin on ollut myös aikalaisten keskuudessa, mutta kiinnijääneitä uhkasi silti aina kuolemantuomio. Rikosprosessiin kuului usein myös hyväksikäytettyjen eläinten paikallistaminen ja tuomitseminen. Keskisarjan mukaan yhdessä pahimpien sarjasekaantujien kanssa mestauslavalla lahdattiin joskus jopa kokonaisia karjalaumoja.

Muita Kyynelten kallion henkilökuvia ovat esimerkiksi sielunsa pahalle myynyt uhkapeluri sekä tyrmässä vuosikaudet riutunut palavasieluinen onanisti. Kirjassa käsitellään lisäksi Suomessa lukumäärällisesti erittäin harvinaisia homoseksuaaleja vastaan käytyjä oikeudenkäyntejä. Tapausten vähälukuisuus on ollut Keskisarjallekin yllätys ja kertonee siitä, että paikallisyhteisötason ahdasmielisyys on paljolti myöhempien aikojen peruja. Mitään kirjassa sanottua ei kuitenkaan ole tarkoitettu siirrettäväksi suoraan nykypäivän moraalikoodistoksi, vaan kaikki luettu tulee suhteuttaa toiseen aikaan ja paikkaan. Toisaalta ihminen ei ole muuksi muuttunut ja nykyään samoja aiheita ahmitaan yhtä lailla niin internetistä kuin juorulehtien palstoilta.

Kutkuttava aihe tekee Kyynelten kalliosta poikkeuksellisen kiinnostavaa luettavaa ja siihen kannattaa tarttua, vaikka akateemisempi historiankirjoitus ei ole aikaisemmin miellyttänyt. Kirja on sekä sisällöltään että rakenteeltaan villi kuin elämä itse ja tarjoaa jälleen yhden todistuksen pölyisenä pidetyn arkistomateriaalin kyvystä lumota lukijoita vielä vuosisatojen jälkeen. (Tuomo L)

Juha Valste: Ihmislajin synty

Ihmislajin syntyhistorian suuret linjat ovat todennäköisesti jo selvillä, mutta lajimme sukupuun pienemmissä yksityiskohdissa riittää kaivettavaa vielä tuleville sukupolville. Monet pitkään täysin varmoina pidetyt käsitykset ovat lisäksi muuttuneet viime vuosina tehtyjen uusien fossiililöytöjen ansiosta, joten tuoreen ja helppotajuisen yleiskatsauksen aiheesta tarjoavalle suomenkieliselle kirjalle on jo jonkin aikaa ollut poikkeuksellisen suurta tarvetta. Juha Valsteen Ihmislajin synty tiivistää seitsemän miljoonan vuoden lajikehityksen kolmeensataan sivuun. Tämä vaatii luonnollisesti kykyä keskittyä olennaiseen, mutta asiansa hyvin hallitseva Valste onnistuu tarjoilemaan selkeän kokonaiskuvan siitä, mitä kaikkein uusimman tutkimustiedon valossa tiedämme alkuperästämme. Matka simpanssin ja ihmisen yhteisestä kantamuodosta nykyihmiseen on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja kirjan lukemisen jälkeen ajatus siitä, että evoluutio on tietoisen ohjauksen avustuksella edennyt kohti meitä, tuntuu entistä epäilyttävämmältä. Muita vaihtoehtoja on elänyt kanssamme jopa samanaikaisesti, mutta näkökulmasta riippuen joko onneksi tai onnettomuudeksi voittoarpa lankesi lopulta nykyihmiselle. Tosin meiltä kesti suhteellisen kauan löytää tärkeimmät kykymme ja sen jälkeen olemme käyttäneet niitä lähinnä ulosmittaamaan luonnolta lahjaksi saamaamme päävoittoa.

Kirjan kaksi ensimmäistä lukua luovat yleiskatsauksen ihmisen lajikehityksen pääpiirteisiin sekä luonnonvalinnan yleisiin toimintaperiaatteisiin. Kumpainenkin on syytä lukea huolella, sillä Valsteen matkassa pysyminen vaikeutuu huomattavasti, mikäli nämä perusasiat eivät ole selvillä. Varsinainen sisältö koostuu kuitenkin seuraavissa luvuissa aikajärjestyksessä läpikäytyjen ihmisen sukuisten lajien kirjon esittelystä. Matka alkaa seitsemän miljoonan vuoden takaisista varhaisista apinaihmisistä, joita puolestaan seurasivat Lucy-fossiilin tunnetuksi tekemän Australopithecus-suvun edustajat. Niiden jälkeistenkin lajien kohdalla apinamaiset piirteet säilyivät hallitsevina aina noin kaksi miljoonaa vuotta sitten eläneisiin ensimmäisiin Homo-suvun ihmisiin saakka. Läheisistä esi-isistämme kaikkein kiinnostavin on noin 700 000 vuotta sitten elänyt heidelberginihminen. Laji toimi kantamuotona sekä pohjoisella pallonpuoliskolla menestyneille denisovan ja neandertalinihmisille että Afrikassa kehittyneille nykyihmisille. Uusin tutkimus on kuitenkin sekoittanut aikaisemmin selkeältä vaikuttanutta ajanjaksoa, sillä Indonesiasta löydettyjen vielä hieman yli kymmenen tuhatta vuotta sitten eläneiden pienikokoisten florensinihmisten juuret ovat todennäköisesti paljon vanhemmissa pystyihmisissä.

Onnistuneesti esitetyn kokonaiskuvan lisäksi Ihmislajin synty on tulvillaan toinen toistaan mielenkiintoisempia yksityiskohtia: Ihmisen ja simpanssin välinen kantamuoto on ollut kummankin lajin välimuoto ja simpanssit ovat yhtä lailla ihmisen kanssa käyneet läpi seitsemän miljoonan vuoden lajikehityksen. Supertähdeksi nostettu Lucy ei ollutkaan löytäjiensä olettama nykyihmisen esiäiti, vaan pikemminkin sukupuumme sivuhaara. Hämmästyttämättä ei voi myöskään olla se, kuinka pienistä palasista tutkijat joutuvat rakentamaan kuvansa kustakin löydetystä apinaihmislajista. Monista ei ole löydetty kuin muutamia yksittäisiä fossiilinkappaleita, mutta niistäkin on kyetty tekemään varsin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Nykyihmisten ja neandertalilaisten kohtaaminen on myös ollut yksi elämän historian dramaattisimmista tapahtumista, vaikka lajit ilmeisesti kykenivät pitkään kestäneeseen rauhalliseen rinnakkaiseloon. Toinen henkeäsalpaava tapahtuma on ollut nykyihmisen noin 70 000 vuotta sitten lähes sukupuuttoon ajanut luonnonkatastrofi. Se taas selittää sen, miksi perimämme vaihtelu on muihin eläinlajeihin verrattuna ennätyksellisen vähäistä.

Pieniä miinuksia mielenkiintoisessa kirjassa ovat nykylukijaa häiritsevä poikkeuksellisen karu kuvitus sekä alkupuoliskoa vaivaava lievä hakuteosmaisuus. Erot ihmisapinoiden välillä ovat lopulta minimaalisia verrattuna niitä seuraaviin kehittyneempiin lajeihin, joten kokonaiskuvan hahmottaminen on väistämättä työläämpää. Valste on myös pitäytynyt tiukasti tosiasioissa, joten fossiileista suoraan pääteltävissä olevia faktoja ei vahingossakaan rikasteta fiktion mahdollistamin keinoin. Lopussa taas joidenkin yksityiskohtien tarpeeton toistaminen kielii kiireestä tai huolimattomuudesta kirjan viimeistelyvaiheessa, eikä Valste muutenkaan ole tieteenalansa popularisoijana aivan Esko Valtaojan kaltainen monilahjakkuus. Selkeä ja havainnollinen kokonaisuus on silti laadukas ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Omien juurien tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Tätäkin tärkeämpää on se, että monet nykyajan ongelmista ovat luonteeltaan sellaisia, että ratkaisun avaimet on mahdollista löytää vain, jos tiedämme millaisten olosuhteiden armoilla lajimme on suurimman osan olemassaoloaan viettänyt. (Tuomo L)

Tiia Aarnipuu & Petja Aarnipuu: Kondomikirja

Harvalla esineellä on kykyä parantaa maailmaa yhtä paljon kuin kondomilla. Siksi on erittäin valitettavaa, että yksinkertaisen kumiesineen käytön tiellä on yhä edelleen tietämättömyyttä, ennakkoluuloja ja jopa suoranaista taikauskoa. Tilanteeseen selvästi turhautuneen hattulalaisen tietokirjailijapariskunnan Tiia ja Petja Aarnipuun Kondomikirja onkin hatunnoston arvoinen yritys häivyttää aiheeseen liittyvää turhaa häveliäisyyttä ja tehdä kondomin käytöstä mahdollisimman arkipäiväistä. Viihteelliseen muotoon puettu tiivis tietopaketti tarjoaa perustietoutta niin kondomin historiasta kuin nykypäivästä sekä luonnollisesti runsaasti vinkkejä ja käyttöohjeita. Aarnipuut kannustavat myös välttämään turhaa ryppyotsaisuutta ja kokeilemaan ja leikkimään mahdollisimman paljon kortsujen kanssa, eikä tilanteessa välttämättä edes tarvitse olla mukana kumppania.

Kirjan aloittava historiaosuus sivuuttaa nopeasti sinällään mielenkiintoiset esihistoriallisissa luolamaalauksissa esiintyvät kondomiaiheet sekä antiikin penissuojat. Varsinainen eurooppalainen kondomihistoria alkaa 1600-luvun puolivälin tienoilla, jolloin ensimmäiset nykyisen kaltaiset kondomit tulivat käyttöön. Alkeellisemmille penistä suojaaville ehkäisyvälineille oli ollut tarvetta jo aikaisemmin, sillä sukupuolitaudit olivat yltyneet 1400-luvun lopulla pahaksi epidemiaksi. Eläinten suolesta valmistetut ensimmäiset teolliset kondomit olivat vielä nekin kalliita ja hankalakäyttöisiä. Lisäksi ne oli tarkoitettu useampaa käyttökertaa varten, mikä vähensi niiden kykyä torjua sukupuolitauteja. Kestävämpi kumi tuli mukaan kuvioihin 1800-luvun alkupuolella, mutta käytettävyys oli edelleen huonoa ja vasta lateksin keksiminen 1900-luvun alussa teki kondomeista nykyisen kaltaisia massatuotteita.

Teknisen kehityksen rinnalla Kondomikirjassa tutkaillaan myös ihmisten kondominkäyttöä koskevissa asenteissa tapahtuneita muutoksia. Eurooppalaiseen aateilmastoon edelleen vaikuttavan roomalaiskatolisen kirkon kanta kondomeihin on yhä pimeältä keskiajalta, mutta muutoin suhtautuminen niihin on onneksi vähitellen arkipäiväistynyt. Muiden merkkituotteiden tapaan pakatut nykykondomit sujahtavatkin kauppamatkalla hyvin samaan ostoskärryyn ruokaostosten kanssa. Turhaa siveellisyyttä on toki Suomessakin esiintynyt riittämiin, mistä kirjassa on hyvänä esimerkkinä Väestöliiton aina 1960-luvun alkuun saakka kestänyt kielteinen kanta yleisiin kondomiautomaatteihin. Suurten ikäluokkien ”seksuaalivallankumous” sekä sen käynnistänyt e-pilleri vähensivät nekin hetkeksi kondomin suosiota, mutta 1980-luvun AIDS-hysteria teki turvaseksistä jälleen muotia. Myös mainonnan synnyttämät mielikuvat ovat olleet keskeisiä elementtejä kaikkein menestyneimpien tuotemerkkien takana ja Aarnipuiden haastattelemaa Leif Grotellia voi hyvin pitää monen klassikoksi kohonneen brändin luojana.

Tietokirjaksi Kondomikirja on varsin visuaalinen ja koko aukeaman täyttäviä kuvia on käytetty välillä jopa liikaa. Runsaan kuvituksen ongelmana on se, että kuvatekstit ovat kirjassa lähes olemattomia. Moni kuva olisi kaivannut tuekseen hieman enemmän taustatietoja, vaikka suurin osa kuvastosta on toki tuttuakin tutumpaa. Tuotesijoittelua esiintyy luonnollisesti paljon, mutta Aarnipuut ovat ratkaisseet siihen liittyvät ongelmat pitämällä otteen mahdollisimman nostalgisena. Kirjan loppuosan haastatteluissa esiintyvät ihmiset ovat myös poikkeuksellisen kondomimyönteisiä ja mukaan olisi ollut kiinnostavaa saada muutama vastarannan kiiski. Aarnipuut ovat kuitenkin perehtyneet aiheeseensa ihailtavan perinpohjaisesti ja teoksesta löytyy varmasti jotain uutta kokeneemmillekin kondomin käyttäjille. Niille, joille perusasiatkin ovat vielä hakusessa, Kondomikirja on varsinainen aarreaitta. (Tuomo L)