Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Rock’n’Roll Suicide Bar -kirjan kambodžalainen paratiisisaari on vaihtunut Marco Kososen esikoisromaanissa kotoisammaksi laitakaupungin kuppilaksi, mutta muutoin Ravintola Loppu liikkuu samankaltaisissa vesissä kuin Kososen pari vuotta sitten ilmestynyt matkakirja. Miehet ovat luotuja kulkemaan ja ahdistavan oravanpyörän vaihtoehdoksi tarjoillaan huomattavasti rennomman oloista boheemielämää. Uutukainen on silti edeltäjäänsä aavistuksen verran synkempi, mistä suurin kiitos kuuluu suomalaiskansallisen juomakulttuurin erityispiirteiden esittelylle. Pahaenteistä tunnelmaa luodaan lisäksi fiktion suomin keinoin ja kirjan kohtalonomaiset kauhuelementit toimivat vielä synkempänä lisänä karulle todellisuudelle. Musiikki on myös jälleen keskeisessä roolissa ja teoksen loppuun on vielä liitetty Spotify-soittolista, jonka voi laittaa kätevästi pyörimään Kososen antamien vihjeiden mukaan. Perinteisiä baarihittejä siltä on turha hakea, mutta mukana ei valitettavasti myöskään ole Eaglesin Hotel California -hittiä. Biisi tuskin kuuluu Kososen suosikkeihin, mutta juonen kannalta ainakin sen pikainen vilahtaminen tekstissä olisi ollut perusteltua.

Ravintola Lopun päähenkilö on kolmevitonen rento elämäntapataiteilija Adam. Stressi painaa kuitenkin päälle alta lähteneen lokoisan työpaikan sekä edessä olevan asunnonvaihdon muodossa. Jatkoa ei onneksi tarvitse kauan miettiä, sillä öinen harharetki johdattaa Adamin laitakaupungin kujilta löytyvän salaperäisen lukitun oven taakse. Sen takaa paljastuu ravintola Kukur, jota asiakkaat ja henkilökunta kutsuvat tuttavallisemmin Ravintola Lopuksi. Vaikka ensimmäinen käynti on lähinnä uteliaisuutta, niin hämyinen ilmapiiri viehättää Adamia siinä määrin, että tämä vaivautuu paikalle myös seuraavina iltoina. Adam pääsee pian puheisiin paikan omistavan Rautasen kanssa ja huomaa olevansa Ravintola Lopun uusin työntekijä. Velvollisuuksiin liittyvät pienet omituisuudet eivät aluksi haittaa ja hengenheimolaisuus kuppia tiuhaan kumoavan taiteilijavetoisen asiakaskunnan kanssa syntyy varsin vaivattomasti. Kaiken muun hyvän lisäksi käy vielä niin, että Adamin haikailema Irina saapuu eräänä iltana Ravintola Lopun asiakkaaksi ja retkahtaa luonnollisesti Adamiin.

Kaikki ei ole silti kohdallaan ja vähitellen Adamin vapaa-aika alkaa pyöriä kokonaan Ravintola Lopun aktiviteettien ympärillä. Työpäivät venyvät aamutunneille saakka ja juomapuoli maistuu samaa tahtia kuin asiakkaillekin. Jokin paikassa vetää silti puoleensa ja keittiössä häärivän Helgan varoituksista huolimatta Adam päättää ratkaista asuntopulmansa siirtämällä majapaikkansa Ravintola Lopun takahuoneeseen. Yhteydet ulkomaailmaan vähenevät ja Adamin rempseän renttuilun vetovoima hiipuu vähitellen myös Irinan silmissä. Huolestunut Adam yrittää ulospääsyä, mutta ravintolan kotoisaksi käyneestä ilmapiiristä on yllättävän vaikea irrottautua. Lähtöä vaikeuttaa myös se, että ravintolan lukitut ovet tekevät öisin muutakin kuin estävät ei-toivottuja asiakkaita pääsemästä sisään.

Ravintola Loppu sisältää joukon moneen kertaan hyväksi havaittuja ideoita, mutta Kososen niistä kyhäämä cocktail tuntuu valitettavasti melkoisen laimealta. Alku sentään tempaa mukaansa ja siellä täällä homma toimii, mutta kirja latistuu nopeasti pelkäksi tympeiden ja itseään toistavien baari-iltojen luetteloksi. Kirjan henkilögalleria on äärimmäisen valju ja yksiulotteinen, eikä Kosonen muutenkaan saa puhallettua eloa savuisen ravintolansa asiakaskuntaan. Suurin osa hahmoista jääkin lukijalle täysin yhdentekeviksi. Hieman särmää löytyy Adamin ravintolaan johdatelleesta taiteilija Kappelisesta sekä paikan synkästä salaisuudesta jotain tietävästä Helga-kokista, mutta jälkimmäisestä Kosonen on jostain syystä päättänyt tehdä tuppisuun. Kirjan yliluonnolliset elementit eivät nekään lopulta herätä suurta mielenkiintoa ja Adamin otteeseensa saanut pahantahtoinen genius loci jää kaiken muun tapaan hahmottomaksi. Lisäksi kiinnostusta tappaa turha tosikkomaisuus, mikä näkyy yleisenä mielikuvituksen puutteena ja liiallisena jarrutteluna tarinan juonenkäänteiden suhteen. Paljon olisi siis tarvittu lisää, joten seuraavalla kierroksella ainakin enemmän riehakasta rilluttelua ja hyytävää kauhua kiitos! (Tuomo L)

Pirjo Hassinen: Popula

Finlandia-ehdokkaaksi valitun Pirjo Hassisen Populan ensisivujen tunnelmat ovat niin takakireitä, että kirjaan syventyminen vaatii keskimääräistä enemmän ponnistelua. Kolmen päähenkilön mielenliikkeet ovat kuin äärimmilleen venytettyjä viulunkieliä ja erityisen vaikeaa on saada otetta elämänsä ruuhkavuosia elävän kolmekymppisen Ritan kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin ulottuvasta kiukuttelusta. Henkilökohtainen kipuilu peilautuu kuitenkin vähitellen laajempiin ympyröihin ja Populasta kasvaa melko onnistunut analyysi suuren jytkyn jälkeisestä Suomesta. Vieraaksi muuttunut oma maa on toki ennenkin inspiroinut taiteilijoita, mutta Hassisen nyky-Suomessa liikutaan jo niin lähellä tunteiden absoluuttista nollapistettä, että on turha odottaa lumen enää tekevän enkeleitä eteiseen.

Yhteiskunnallisesta sanomastaan huolimatta Popula on ennen kaikkea romaani ihmissuhteista. Niitä vain sävyttävät valitettavan yleiseksi käyneet tarpeettomuuden ja epävarmuuden tunteet. Viisikymppisen Pirjon ja tätä nuoremman Perttu Alvari Hermanni Aallon välinen lämmin ystävyys voisi kenties edetä romanssiksi saakka, mutta Pertun saamat potkut sekä turhautuminen dementoituneen äitinsä huonoon kohteluun suuntaavat ison miehen tarmon lopulta muualle. Työpaikaltaan jo paljon aikaisemmin ulos saneerattu Pirjo puolestaan viettää päivänsä pienessä sievässä ja joutuu tekemään tiliä paitsi kirjan aloittavan taidevandalisminsa seurausten, niin myös ongelmallisen tytärsuhteensa kanssa. Pirjon tytär Rita taas elää väljähtyneen oloisessa avioliitossa edellisen vaimonsa kuolemaa vielä läpikäyvän esimiehensä kanssa. Yksi harkitsematon lause käynnistää aviokriisin, mutta luo toisaalta pohjaa kirjan valopilkuksi muodostuvalle Pirjon sekä Ritan aviomiehen afrikkalaistaustaisen adoptiotyttären väliselle suhteelle.

Ankeuden keskellä Perttu löytää henkisen kotinsa räikeän populistisesta Popula-puolueesta. Nousu puolue-eliittiin tapahtuu puolivahingossa ja samalla myös Pirjo joutuu hieman tahtomattaankin liikkeen surkuhupaisaksi mannekiiniksi. Populan saaman järisyttävän vaalivoiton jälkeinen kiristynyt ilmapiiri heijastuu myös Ritan ja Villen väleihin ja Pirjon ja Tuulia-tyttären välinen suhde on lopulta kuin punainen vaate suvaitsevaiselle pehmomiehelle. Perttu puolestaan pääsee yhä syvemmälle Populan johtohahmo Jukka Kalmarin julkisivun taakse ja joutuu lopulta kuittaamaan tämän töppäilyjä muullakin kuin henkilökohtaisella luottokortillaan. Kirja päättyy hieman ennalta arvattavasti päähenkilöiden kohtalot törmäyskurssille niittaavalla järkyttävällä loppuratkaisulla, mutta toisaalta näin ei jää pienintäkään epäilystä siitä, kenen joukoissa kirjailija itse seisoo.

Hassinen loistaa tuttuun tapaansa tarkkanäköisenä henkilökuvaajana, mutta tiuhaan viljellyt yksinkertaistukset saavat Popula-ilmiön tuntumaan lopulta liian kaavamaiselta. Vihainen kansa toki saa helposti näköisensä johtajat, mutta tosielämän esikuvan suomalaiset erityispiirteet on silti lakaistu maton alle. Popula onkin pikemmin kooste useammasta eri eurooppalaisesta oikeistopopulistisesta puolueesta. Esimerkiksi Jukka Kalmarissa ei ole hitustakaan Timo Soinin lupsakasta maanläheisyydestä, vaan puoluejohtaja on kuin sekoilevan Teuvo Hakkaraisen ja niljakkaan Jörg Haiderin risteytys. Ajankohtainen sanoma ja sujuva kerronta puoltavat silti kirjaan tarttumista, mutta voitto Finlandia-kisassa olisi kohtuullisen suuri yllätys. (Tuomo L)

Tuomas Vimma: Toinen

Tuomas Vimman mielestä tässä maassa oli ilmeisesti liikaa niitä ihmisiä, jotka lukivat nuoren kirjailijan vuonna 2004 ilmestynyttä Helsinki 12 -esikoisromaania kuin piru raamattua. Mainosalan vähemmän arkista puurtamista kuvanneen kirjan vauhdikkaissa juonenkäänteissä oli silti luultavasti jättiannos fiktiota ja välillä ehkä liian tarkoitushakuista provosointia. Vimman nasevan kielenkäytön ansiosta kirjasta ei kuitenkaan voinut olla pitämättä, vaikka juonesta jäi lopulta parhaiten mieleen oikeastaan vain itseironiaa täynnä oleva kioskikirjamainen loppu. Kirjan huumori taisi myös hautautua sen synnyttämän pienimuotoisen kohun alle ja ehkäpä tästä tulistuneena kirjailija päätti pistää kakkosromaanissaan vielä enemmän överiksi.

Toinen on itsenäinen jatko-osa Helsinki 12 -kirjalle ja se on mahdollista lukea ilman ykkösosan läpikahlaamista. Vimma on sijoittanut itsensä jälleen tarinan päähenkilöksi, mutta esiintyy tällä kertaa heti alusta saakka rehellisesti omalla nimellään ja huomattavasti nörttimäisemmällä habituksella kuin esikoiskirjassaan. Toisen pääosassa onkin ”kirjailija” Tuomas Vimma, joka tilittää elämäänsä heti Helsinki 12 -romaanin ilmestymisen jälkeen. Mainetta ja kunniaa on tullut roppakaupalla, mutta ongelmana on se, että kaiken takana on ollut nainen. Menestysromaanin kirjoitti oikeasti Vimman sähäkkä tyttöystävä, jonka kanssa tehdyn yhteisen sopimuksen puitteissa siipan rooliksi jäi toimiminen kansikuvapoikana. Paheellinen taiteilijaelämä sopii kuitenkin yhtä hyvin molemmille ja kaksikon ympärillä pyörii vielä sekalainen seurakunta samanlaista elämäntyyliä rakastavia kauniita ja rikkaita urbaaneja nuoria kaupunkilaisia.

Kirjan juoni rakentuu toisaalta Vimman tasapainotteluun kahden naisen välillä sekä siinä sivussa ilmiömäiseen luisteluun läpi menestyksen synnyttämien velvollisuuksien ja odotusten. Indigo on Tuomaksen elämän nainen, mutta oma paikka sydämessä on myös parhaalla ystävällä Ronja Tulikouralla. Ensimmäisen kanssa bestsellerin päähän nostattama keltainen neste aiheuttaa lopulta vakavia ryppyjä rakkauteen ja jälkimmäisen kohdalla huolenaiheena on taas vauhtimimmin äärimmäisyyksiin menevä itsetuhovietti. Lisäksi Vimma on kirjailijana täysi nolla ja juhlimisen lisäksi lahjakkuutta löytyy lähinnä peti-, keittiö- ja siivoushommiin.

Tuttuun tapaan turha angsti ja itsesäälissä rypeminen on heitetty romukoppaan ja tärkeintä on hauskanpito. Vimma on ympännyt tarinaan hienovaraisia viitteitä muutamasta tunnetusta kirjailijakohtalosta ja väittää, että pinnallisena aikana kansakunnan kaapin päälle voi päästä ilman Pentti Saarikosken tai Timo K Mukan lahjakkuuttakin. Teksti on jälleen ”Rööperin esperantoa”, jonka ilotulitusmaisen käytön Vimma hallitsee ihailtavan täydellisesti. Bret Easton Ellis -vaikutteet ovat vain niin korostetusti esillä, että kyse on enemmän jo parodiasta. Luksuselämä vie kaksikon myös kansainvälisten suihkuseurapiirien pariin, mikä tuo kirjaan välillä lapsellisen yliampuvia sävyjä. Yhteistyö Martin Scorsesen kanssa jää kuitenkin lopulta aika kuolleeksi ideaksi. Muutoin Toinen on samaan aikaan sekä erinomaisen viihdyttävä että röyhkeän ärsyttävä, joten siitä saa sopivaa piristystä syksyn ankeaan harmauteen. (Tuomo L)

Kaarle Aho: Väärän kuninkaan päivä

Väärän kuninkaan päivään mahtuu runsaasti sivuja ja monen moista käännettä. Tavaraa on jopa niin paljon, että kokonaisuus ei oikein millään tahdo pysyä esikoiskirjailija Kaarle Ahon käsissä. Lopputulos on sinällään kunnianhimoiselta vaikuttava yritys tiivistää kahden eri sukupolven kokemusten kautta suomalaisessa yhteiskunnassa ja erityisesti talouselämässä, politiikassa sekä mediassa tapahtuneita muutoksia. Suuren tarinan ainekset lässähtävät kuitenkin kasaan kerronnan päämäärättömän rönsyilyn sekä Ahon täysin väärissä paikoissa puisevaa asiatekstiä lähestyvän tyylin ansioista. Oppimestarimainen paasaaminen häivyttää ihmiset tapahtumien taustalle ja on melko lailla käsittämätöntä, että kirjailija ei ole itse huomannut tekstistä monessa kohtaa syntyvää tahattoman koomista vaikutelmaa. Mukana on silti onneksi muutamia ilahduttavia onnistumisen hetkiä ja ajoittain kirja nousee siivilleen. Parasta antia ovat ehdottomasti joidenkin keskeisten aikalaistapahtumien puolifiktiiviset kuvaukset. Esimerkiksi helmikuussa 1990 masinoidun Helsingin yliopiston hallintorakennuksen kolmipäiväisen valtauksen farssimaiset vaiheet on tuotu esille varsin herkullisesti.

Juonikuvio kiertyy ainakin kahta lähihistorian tunnettua kohupankkiiria muistuttavan Toivo T. Ryynäsen ympärille. Ryynäsen vaiherikkaan uran dokumentointi lankeaa kirjan alussa uskollisen kertojan roolissa toimivan toimittaja-freelancer-yrittäjä Jyrki Nyrkin tehtäväksi. Sohvan pohjalle vajonnut entinen lupaus kokee eteensä tulleesta yllättävästä näytön paikasta jopa hetkellisen hybriksen, joka alkaa kuitenkin osoittaa pikaisia laantumisen merkkejä, kun vaimo lähtee vieraan matkaan ja dokumentin päähenkilö menehtyy salaperäisessä auto-onnettomuudessa sveitsiläisellä maantiellä. Epäilyksiä herättävä toimeksianto pysyy silti voimassa, mutta dokumentin teko jää kirjassa lopulta vain sivujuoneksi. Päähenkilöitä löytyy muitakin ja erityisesti loppua kohden tilaa saa Ryynäsen kakkosmiehenä toimineen Paul "Pupu" Vihannin kujanjuoksu. Monet sivuhenkilöistä läpivalaistaan myös niin perusteellisesti, että tarinan punaista lankaa saa välillä hakea todella tarkkaan.

Toivo T. Ryynäsen loikka entisestä taistolaisesta Harvardin yliopiston kautta penttikourimaiseksi kohuliikemieheksi on nykyisen eurokriisiin valossa varsin viaton. Se olisi silti yksinään riittänyt tarjoamaan ainekset mielenkiintoiselle kirjalle. Aho kirjoittaa kuitenkin sen rinnalla tarinaa oman sukupolvensa ja kenties vielä henkilökohtaisesta lankeemuksestaan. Kirjassa tarjoillut yhtymäkohdat aikakausien välillä tuntuvat valitettavan keinotekoisilta ja vaikutelmaa ei yhtään helpota se, että lopussa nousee esiin katkeralta maistuvia sävyjä, jotka viittaavat vanhojen kalavelkojen makseluun. Väärän kuninkaan päivä ei missään nimessä ole täysin toivoton tapaus, mutta se olisi kannattanut julkaista vähintään kahtena erillisenä kirjana. Senkin uhalla, että tupakkia ja punaviiniä olisi kulunut vielä puolet enemmän. (Tuomo L)

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Nykymiehen nihilististä pohjakosketusta esikoisromaanissaan Puhdistautuminen ansiokkaasti dokumentoinut Patrick deWitt vie lukijansa juuri suomennetussa uutukaisessaan villin lännen maisemiin. Väkivaltaa tihkuvassa tarinassa elämä on halpaa ja ruumiita tulee kasakaupalla, mutta Sistersin veljekset (The Sisters Brothers) on tästä huolimatta edeltäjäänsä verrattuna huomattavasti lämminhenkisempi ja humaanimpi teos. Kirjan vinksahtanut huumori ei ole niin äärimmäisen sysimustaa, ja toisin kuin Puhdistautumisessa, tragikoomisista henkilöhahmoista paljastetaan myös heidän inhimillisempiä piirteitään. Häviäjiä ja eriskummallisia tilanteita rakastava deWitt on tuskin ensimmäinen tai viimeinen westernien myyttisiä antisankareita kieli poskessa käsittelevä tarinankertoja, mutta onnistuu silti tuulettamaan raikkaalla tavalla viime aikoina harvinaisen monia laadukkaita tuotoksia synnyttäneen lajityypin pahimpia kliseitä. Toisaalta parodia ei ole itsetarkoituksellista, vaan istuu luontevasti deWittin huolella kertomaan, kuin varkain eeppisiin mittasuhteisiin yltävään tarinaan.

Keskelle 1850-luvun Kalifornian kultaryntäystä sijoittuvaa nuhjuista road movie -elokuvaa muistuttava kirja seuraa palkkatappajina elantonsa ansaitsevan Sistersin veljeskaksikon harharetkeä kohti tarunhohtoisia kultakenttiä. Siellä jossakin piileskelee myös heidän häikäilemättömän työnantajansa hengiltä haluama arvoituksellinen Herman Kermit Warm. Ohjakset käsiinsä ottava vanhempi Charlie-veli on impulsiivinen ja häikäilemätön psykopaatti, joka näkee keikan vain yhtenä muiden joukossa sekä samalla tilaisuutena juopotella ja rellestää mielin määrin. Toisiaan seuraavat krapula-aamut tuovat kuitenkin nopeasti mutkia matkaan, eikä perilläkään oikein mikään tunnu sujuvan aivan suunnitelmien mukaan.

Rauhallisempi Eli puolestaan inhoaa nykyistä elämäänsä ja haluaisi keikan olevan viimeinen ennen vetäytymistä seesteisemmän elämän pariin. Rohkeutta ei vain löydy riittävästi unelmien toteutumiseen ja halu muutokseen näkyy takertumisena lähes kaikkeen edes vähän normaalilta haiskahtavaan. Hammasharjasta ei silti ole suunnanmuuttajaksi ja tielle osuva lyhyt suhde kalvakkaan bordellin kirjanpitäjään on sekin tuomittu epäonnistumaan alusta saakka. Kaliforniassa Herman Kermit Warmin hallussaan pitämä salaisuus lopulta paljastuu ja tarjoaa Elille mahdollisuuden muuttaa molempien veljesten elämän suuntaa. Kullan kiilto menee kuitenkin harkintakyvyn edelle, mutta seuranneen sotkun selvittely pakottaa Elin ottamaan viimein vastuuta sekä omasta että Charlien tulevaisuudesta.

Kirjan kertojan ääni kuuluu Elille. Vanhemman veljensä käskyttämä oman elämänsä sivustakatsoja on oppinut ottamaan asiat niin kuin ne vastaan tulevat, eikä ole juuri tottunut pohtimaan sen syvällisemmin ympäröivää maailmaa tai omien tekojensa seurauksia. Merkitystä on ainoastaan sillä, mitä Charlie tekee ja tämä taas on vuosien saatossa koulinut myös Elistä pelätyn tappajan. Pohjimmiltaan hyväsydäminen Eli haluaa kuitenkin vain tavallisen turvallista elämää ja deWitt rakentaa kirjan herkullisimmat hetket juuri tämän ristiriidan varaan: vaikka Eli syyllistyy pahoihin tekoihin, niin lukija ei voi olla tuntematta myötätuntoa siitä, kuinka tämän arkiset unelmat valuvat kerta toisensa jälkeen maahan kuin hiekka sormien välistä.

Toisena keskeisenä teemana deWittillä on kulta ja sen ihmismielessä herättämät intohimot. Kultakuumeen sekoittamassa Kaliforniassa maailma pyörii täysin keltaisen jalometallin ympärillä ja onnekkaimmille tai kaikkein häikäilemättömille ovat kaikki ovet avoinna. Kestävää onnea äkkirikastumisesta seuraa kuitenkin harvemmin, sillä moni tuhlaa omaisuutensa vielä nopeammin kuin on sen hankkinut. Tilanteen mielipuolisuutta symboloi hyvin Herman Kermit Warmin mullistava keksintö, joka suurista lupauksistaan huolimatta onnistuu lopulta kylvämään ympärilleen vain pelkkää pahaa.

Kuten teoksen englanninkielinen nimi osoittaa, sanat ja niillä leikkiminen ovat deWittillä edelleen hyvin hallussa. Kirja ei kuitenkaan ole suuri vitsikokoelma, vaan hauska ja omalaatuinen tunnelma syntyy deWittin tavasta kuvata jopa kaikkein kaistapäisimmät juonenkäänteet vähintään puoliksi vakavissaan. Oma lukunsa on myös kirjan naseva dialogi sekä deWittille ominainen ADHD-tempo. Samaan aikaan sekä hilpeä että vakavamielinen kirja on erinomainen vaihtoehto laadukasta kesälukemista etsiville ja sen lukemisen jälkeen on huomattavasti helpompi odotella syksyllä vihdoin suomeksi ilmestyvää Cormac McCarthyn Blood Meridian -romaania. (Tuomo L)

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi

Raskas työ vaatii vielä raskaammat huvit. Kuluneesta sanonnasta tarjoaa jälleen yhden version teatterimaailman moniottelijan Ari Wahlsten esikoisromaani Kosteiden mestojen balladi. Baareja, naisia ja teatteria syväluotaavassa kirjassa kaljoittelun ja naistenkaatamisen suhteen tehdäänkin vähintään tukevan laitamyötäisen avittama Suomen ennätys ja huuruisen tarinan aikana tulevat tutuksi sekä Helsingin pahimmat räkälät että viileämmät pintapaikat. Peiton alle päätyvien naishenkilöiden kavalkadi on myös henkeäsalpaava, mutta seksikohtausten viileä kuvaus pitää kirjan eroottiset lataukset riittävän alhaisina myös herkemmille lukijoille. Paljaita pyllyjä toki vilahtelee, mutta pikkutuhmasti ja hyvän maun rajoissa. Töitäkin painetaan niska limassa, sillä jostain ne kaljarahat on tienattava.

Rilluttelugenrelle tyypilliseen tapaan romaanin hilpeänä veikkona seikkailee kirjailijan alter ego Aaron Walden, mikä puolestaan antaa odottaa sitä, että Kallion mahtisonnin seikkailuilla on jonkinlaista todellisuuspohjaa. Eletty elämä maistuukin riittävästi ja lisää huomattavasti kirjan kiinnostavuutta. Välillä absurdit juonenkäänteet tuntuvat kuitenkin liikaa mielikuvituksen tuoteilta, millä taas on täysin päinvastainen vaikutus lukukokemukseen. Kännäämisen varjopuolista saadaan myös pieni muistutus, kun päähenkilön pohjalle vajonnut sisko astuu hetkeksi mukaan kuvioihin.

Kolmanteen potenssiin korotetusta kittaamisesta ja jynssäämisestä huolimatta Kosteiden mestojen balladi on ennen kaikkea tilitys suomalaisen teatterityöläisen karusta arjesta ja samalla pientä keskisormea pääkaupunkiseudun kulttuuripiirien suuntaan. Wahlsten riisuu pätkätyöksi muuttuneesta teatterimaailmasta pois turhan gloorian ja näyttää, että ylenpalttinen henkevyys on sielläkin tehnyt tilaa paljon maallisemmille asioille. Elanto on hankittava sekalaista proggista pyörittämällä ja vaikka keikkaa pukkaa, niin kulttuurilaitosten pikkusieluinen johtoporras tekee kaikkensa, jotta pöytälaatikossa lojuvan kassamagneetin näyttämölle saattaminen olisi mahdollisimman vaikeaa. Wahlstenin irvailussa on valitettavan usein liikaa sisäpiirin vitsin tuntua, mutta mukana on myös muutama varsin helposti tunnistettava hahmo.

Episodimainen kirja on kirjoitettu konstailemattoman suoraviivaisella tyylillä. Mitään suurta draaman kaarta ei ole tarjolla ja runsas takautumissa hyppely on omiaan sekoittamaan lukijan ajantajua. Teoksen naiskuva on luonnollisesti arveluttava ja huumoria väännetään välillä vähän väkinäisen tuntuisesti. Kokonaisuutena paketti kuitenkin toimii kuin junan vessa ja lajityypin ystäville Kosteiden mestojen balladi onkin pienistä puutteistaan huolimatta ehdottoman suositeltavaa luettavaa. (Tuomo L)