Eowyn Ivey: Lumilapsi

Alaskalaisen Eowyn Iveyn esikoisteos Lumilapsi alkaa synkissä tunnelmissa. Lapsettomuuttaan sureva Mabel päättää hukuttautua jokeen, mutta ihmeellisesti hauras jää kantaakin hänet, ja hän joutuu palaamaan masentuneena takaisin kotimökilleen. Mabel ja Jack ovat keski-ikäinen pariskunta, joka on vuosia sitten menettänyt vastasyntyneen lapsensa, eivätkä he ole vieläkään lakanneet suremasta lapsettomuuttaan. Aviopari on muuttanut Alaskan erämaahan uudisraivaajiksi toivoen, että uusi ympäristö antaisi heille unohduksen. Mutta 1920-luvun Alaska on julma maa elää. Tämän saa tuntea varsinkin Mabel, joka pian huomaa, ettei hänen kuvitelmansa puolisoiden yhteisestä raatamisesta elannon saamiseksi vastaakaan todellisuutta. Jack puurtaa maatilan töissä aamusta iltaan, ja Mabel hautautuu sisälle yksinäisenä ja masentuneena. Molemmat tuntevat vahvasti ajautuvansa erilleen.

Talven ensilumi tuo kuitenkin muutoksen Mabelin ja Jackin elämään. Myöhään illalla Mabel houkuttelee miehensä valkoiselle pihamaalle, jossa he leikkivät lumisotaa kuin innokkaat lapset, ja illan päätteeksi he tekevät lumesta pienen lumitytön. Lumityttö tuo Mabelille mieleen lapsena lukemansa venäläisen sadun lumilapsesta. ”Vaimo, menkäämme pihalle talon taakse tekemään pieni lumityttö. Kenties hän herää henkiin ja rupeaa meille pieneksi tyttäreksi. ”Mieheni”, vanha nainen sanoo, ”ei sitä tiedä miten käy. Mennään vain pihalle tekemään pieni lumityttö.”
 
Lapsi ilmestyykin seuraavana aamuna heidän pihamaalleen. Pieni, arka tyttö, jolla on seuranaan kettu, alkaa liikkua Mabelin ja Jackin mökin läheisyydessä seuraten Jackin puuhastelua etäältä ja häviten yhtä salaperäisesti kuin oli pihapiiriin ilmestynytkin. Tyttö elää yksin metsässä, mutta vähitellen Mabel ja Jack onnistuvat voittamaan tytön luottamuksen, ja Faina-tyttö alkaa vierailla heidän luonaan. Jackille hän jopa paljastaa järkyttävän salaisuutensa.  Lumilapsi katoaa retkilleen aina kevään tullessa, mutta palaa takaisin ensimmäisten lumihiutaleiden kanssa. Mabel muistaa taas lapsuuden satunsa, jossa lumityttö lopulta sulaa rakastuttuaan ihmispoikaan, ja toivoo, että todellisessa elämässä tarina voisi päättyä onnellisesti. Lumilapsi -kirjan loppu on kuitenkin surullinen kuten sadussakin, mutta Mabelille ja Jackille heidän lumityttönsä ei ole ikuisesti kadonnut, vaan on jättänyt ilon vanhan pariskunnan elämään.

Lumilapsi sai ilmestyttyään runsaasti kehuja ja joitakin amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja. Kirjan kansi kuvailee kirjaa taianomaiseksi, arvoitukselliseksi ja epäilemättä kirja on satu aikuisille. Mutta kirja on myös kertomus surusta ja elämän jatkuvuudesta, asioista, joita ihminen joutuu kohtaamaan todellisuudessakin. Iveyn kirjassa on sekä mielikuvituksellisuutta kuin myös arkipäiväisyyttä. Uudisraivaaja Jackin raataminen toi mieleen Koskelan Jussin. Alaskan ankara ilmasto ei juuri poikennut suomalaisesta, ja leipä tuntui olevan yhtä tiukassa. Jos sadut ei miellytä, kirja kannattaa lukea vaikka villin luonnon kuvauksena, talvisena tarinana ”jossa on taikaa”. (Sinikka L)

Anne Tyler: Jää hyvästi

Eräänä painostavan helteisenä päivänä kolmikymppinen Aaron Woolcott palaa flunssaisena kesken päivän töistä kotiin. Aaronin puolison Dorothyn saapuessa väsyneenä työpäivän jälkeen pariskunnan välille kehkeytyy mitätön riita Dorothyn lempikekseistä, tarkemmin sanoen lempikeksien puutteesta, ja Dorothy häipyy suutuspäissään kuistille omaan rauhaansa. Talon pihalla vuosikausia kasvanut valtava tammi kaatuu talon päälle ja murskaa kuistilla istuvan Dorothyn alleen. Aaron on järkyttynyt ja surusta suunniltaan, eikä aikakaan tunnu lieventävän tuskaa. Aaron ikävöi vaimoaan jopa niin voimakkaasti, että hän näkee Dorothyn kävelevän häntä vastaan kaupungilla.

Jää hyvästi on humoristinen kirja surullisesta aiheesta: puolison kuolemasta ja surutyöstä. Kirjan tarinaa kertoo Aaron, josta lukemisen myötä saa hyvin sympaattisen kuvan. Anne Tyler kuvaa arkipäiväisesti ja välillä huvittavasti Aaronin ja Dorothyn suhteen syntymistä ja lyhyttä avioliittoa. Aaron ja Dorothy eivät olleet mikään täydellinen pari, vaan pikemminkin hyvin epäsuhtainen pari. Dorothy on miestään kahdeksan vuotta vanhempi, lyhyt, pyylevä, hieman tylyntuntuinen nainen,  jolla on ”pandakarhun sosiaaliset taidot”. Aaron puolestaan on pitkä, laiha, käyttää kävelykeppiä ontumisensa vuoksi ja hämilleen mennessään alkaa änkyttää. Eikä heidän avioliittonsakaan ollut täydellinen amerikkalainen unelma, vaan jossakin vaiheessa vaimonsa kuoleman jälkeen Aaron uskaltaa tunnustaa itselleen, että heidän avioliittonsa oli onneton ”tai ainakin se oli hankala.”

Anne Tyler osaa kertoa todentuntuisesti läheisensä menettäneen henkilön tunteista ja ajatuksista itsesäälistä itsesyytöksiin. Surevaan Aaronin oli helppo samaistua ja tuntea samaa avuttomuutta kuoleman edessä, mutta Anne Tylerille ominaiseen tapaan kirjailija osaa esittää myös tapahtumien koomiset piirteet. Reppananoloista Aaronia yritetään väkisin hoivata monin tavoin, joista huvittavimpia ovat etuoven portailla odottavat naapurien ruokalahjat, ja tietenkin soveliaan ajan kuluttua vastahakoiselle Aaronille yritetään myös löytää uusi elämänkumppani, äskettäin leskeksi jäänyt nuorehko nainen tietysti. Tästä vakavuuden ja komiikan vuorottelusta Tylerin kirjassa pidin eniten, eikä Anne Tyler  myöskään sorru imelyyteen kertoessaan Aaronin rakkaudesta Dorothyyn.

Kirjan kansikuva voi olla monesti harhaanjohtava, ja näin se on Jää hyvästi -kirjassakin. Eteerisen näköinen vaalea nainen sifonkimekossaan ei juuri muistuta kirjan järkevää Dorothyä, eikä kansikuvan romantiikkaa henkivä tunnelma vastaa Tylerin kirjan sisältöä ja tyyliä. Jää hyvästi ei ollut mielestäni ihan parasta Anne Tyleria verrattuna vaikkapa omaan suosikkiini Pyhimys sattuman oikusta, mutta kirjaa oli kuitenkin mukava lukea, ja antoi se myös ajattelemisen aihetta. Jää hyvästi -kirjan ajatuksen voisi tiivistää lauseeseen, jonka Aaronin ystävä sanoo Aaronin kysyessä, tulevatko vainajat joskus käymään: ”…eivät ne tule käymään. Mutta minusta tuntuu, että jos ne tuntee tarpeeksi hyvin, jos niitä on kuunnellut tarkasti silloin kun ne vielä olivat hengissä, silloin ehkä pystyy kuvittelemaan, mitä ne sanoisivat vaikka nyt. Eli viisainta on kiinnittää ihmisiin huomiota niin kauan kuin he elävät.” (Sinikka L)