Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Eganin viime vuonna suomeksi ilmestynyt Aika suuri hämäys ratsasti sanataiteen aallonharjalla ja oli sekä sisällöllisesti että teknisesti kirjallinen täysosuma. Sydäntorni on Eganin palkitun läpimurtoteoksen edeltäjä, mutta käänteisestä julkaisujärjestyksestä johtuen moni odottaa saavansa siitä ainakin jonkinlaista jatkoa Aika suuren hämäyksen upean innovatiiviselle kerronnalle. Tarjolla on kuitenkin tällä kertaa – ainakin Eganin mittapuulla – huomattavasti perinteisemmän oloista luettavaa. Tasoja ja vertauskuvia tarinassa toki riittää ja monet Aika suuren hämäyksen keskeisistä teemoista esiintyvät jo Sydäntornissa. Egan esimerkiksi osaa tuoda taitavasti esiin sen, kuinka nopeasti kehittyvä tietotekniikka tunkeutuu ihmisten kaikkein arkipäiväisimpään elämään. Päähenkilöillä käydään myös postmodernia roolipeliä, jota kuitenkaan ei viedä läheskään niin pitkälle kuin Aika suuressa hämäyksessä. Henkilöhahmot tuntuvat silti tutun oloisilta eli hieman hukassa olevilta aikuisuuden ja nuoruuden väliin jämähtäneiltä itsensä etsijöiltä. Lisäksi mukaan on sotkettu useampaa eri genreä ja Egan vaihtaa sujuvasti goottilaisen kauhun maailmasta Kylmä rinki -henkiseen vankiladraamaan.

Sydäntornin alkuasetelma lainaa humoristisella otteella Edgar Allan Poen Usherin talon häviötä. Danny matkustaa Howard-serkkunsa kutsumana jonnekin syrjäiseen Itä-Euroopan maahan kunnostamaan Howardin ostamaa salaperäistä linnaa. Kaksikko on vanhoja lapsuudenystäviä, mutta nuoruuden kepponen sekä rikkoi serkusten välit että syöksi jo valmiiksi suvun mustana lampaana pidetyn Howardin elämän pois raiteiltaan. Nyt osat ovat kuitenkin vaihtuneet. Howard on upporikas arvopaperimeklari ja entinen kultapoika Danny on paossa hämäräperäistä lähimenneisyyttään. Jälleennäkemisessä on annos väkinäisyyttä, mutta Dannyn onneksi paikalla on suuri joukko muuta sekalaista seurakuntaa. Howardin Ann-vaimo pyörittää perheen arkea yhdessä lastenhoitajaksi pestatun Noran kanssa. Hankkeen kakkosmiehenä taas häärii Howardin kanssa yhteisen hurjan nuoruuden jakava Mick. Nettiriippuvuudesta kärsivä Danny puolestaan kaipaa New Yorkiin jäänyttä tyttöystäväänsä ja on raahannut yhteydenpitoa varten paikalle oman satelliittiantennin, vain sählätäkseen sen linnan aavemaisen uima-altaan pohjalle.

Suurin mysteeri liittyy kuitenkin linnan sydäntorniin. Vihoviimeiseksi turvapaikaksi pystytettyyn rakennukseen on telkeytynyt lähes satavuotias paronitar Liesl von Ausblinker. Howardin tavoitteena on rakentaa linnasta hotelli, jossa todellisen ja epätodellisen välinen kahtiajako menettää merkityksensä. Paronitar puolestaan sabotoi hanketta minkä pystyy ja pitää linnaa edelleen sukunsa omaisuutena. Vanhan rouvan karkotus ei silti tule kysymykseen, sillä suurin osa paikan oudosta tunnelmasta tiivistyy juuri häneen. Dannysta tulee Howardin projektin koekaniini ja ensivisiitti sydäntoriin päättyy Dannyn ja paronitar von Ausblinkerin yhdessä viettämään intohimoiseen yöhön. Tämä on kuitenkin vasta alkua Dannyn koettelemuksille ja seuraavana aamuna hän putoaa sydäntornin ikkunasta, loukkaa itsensä ja päätyy vielä tämän jälkeen yrittämään epätoivoista pakoa häikäilemättömän Howardin luota.

Dannyn lisäksi kirjassa on alusta saakka mukana myös vankilassa murhatuomiota sovittava Ray. Serkusten tarina paljastuukin osaksi harjoitustyötä, jota Ray työstää vankilan kirjoitusterapiaryhmässä. Rayn motiivina on saada kirjoittamalla helpotusta yksitoikkoiseen vankilaelämään sekä ennen kaikkea tehdä vaikutus ryhmää vetävään Hollyyn. Toisaalta Rayn on täytynyt olla jokin kirjoittamansa tarinan hahmoista, elleivät ne sitten ole täysin mielikuvituksen tuotetta. Tasojen välinen yhteys alkaa vähitellen raottua, kun Danny löytää harharetkiensä päätteeksi kartan, joka johdattaa sydäntornin uumeniin ja puukotuksen uhriksi joutunut Ray saa sairaalassa hetken kahdenkeskistä aikaa Hollyn kanssa. Kuka on kukin -paljastukset eivät kuitenkaan riitä Eganille, vaan lopuksi ääneen päästetään vielä Rayn opettajana toiminut Holly. Tilinpäätöstä tehdään niin Hollyn ja Rayn välisestä suhteesta kuin Hollyn epäonnisesta avioliitosta hulttiomiehensä kanssa. Osuuden arkirealismi tuntuu aluksi hämmentävältä, mutta viimeisen näytöksen tapahtumapaikka ei liene kenellekään yllätys.

Kaikesta kikkailustaan huolimatta Sydäntorni jää lukukokemuksena auttamattomasti puolitiehen. Alku tuntuu koukuttavalta, vaikka Eganilla on jo siinä pieniä vaikeuksia luoda tarinaan kaikkia tarvittavia jännitteitä. Moni asia maistuu valitettavan tarkoitushakuiselta ja esimerkiksi Rayn ensivisiitti kirjan sivuilla tuntuu suorastaan tökeröltä. Puisevammaksi meno muuttuu puolivälissä Dannyn sekavan pakomatkan aikana. Egan on eittämättä tarkoittanut jakson peilikuvamaiseksi parodiaksi Kafkan Linnasta, mutta lukijalla ei ole kovin hauskaa vailla suuntavaistoa etenevän tekstin parissa. Rayn ja Hollyn suhdetta kuvaavat luvut ovat tasalaatuisempia, mutta samaa ei voi sanoa kohdista, joissa Ray toimii suoraan Dannyn tarinan kertojaäänenä. Lopussa tunnelma onneksi kohoaa odotettuihin lukemiin ja viimeiset sivut ovat jo erinomaista luettavaa. Käsissä ei silti ole toinen Aika suuri hämäys, mutta jos tämä on etukäteen tiedossa, niin kirjasta pystyy nauttimaan paljon enemmän. (Tuomo L)

Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Rock’n’Roll Suicide Bar -kirjan kambodžalainen paratiisisaari on vaihtunut Marco Kososen esikoisromaanissa kotoisammaksi laitakaupungin kuppilaksi, mutta muutoin Ravintola Loppu liikkuu samankaltaisissa vesissä kuin Kososen pari vuotta sitten ilmestynyt matkakirja. Miehet ovat luotuja kulkemaan ja ahdistavan oravanpyörän vaihtoehdoksi tarjoillaan huomattavasti rennomman oloista boheemielämää. Uutukainen on silti edeltäjäänsä aavistuksen verran synkempi, mistä suurin kiitos kuuluu suomalaiskansallisen juomakulttuurin erityispiirteiden esittelylle. Pahaenteistä tunnelmaa luodaan lisäksi fiktion suomin keinoin ja kirjan kohtalonomaiset kauhuelementit toimivat vielä synkempänä lisänä karulle todellisuudelle. Musiikki on myös jälleen keskeisessä roolissa ja teoksen loppuun on vielä liitetty Spotify-soittolista, jonka voi laittaa kätevästi pyörimään Kososen antamien vihjeiden mukaan. Perinteisiä baarihittejä siltä on turha hakea, mutta mukana ei valitettavasti myöskään ole Eaglesin Hotel California -hittiä. Biisi tuskin kuuluu Kososen suosikkeihin, mutta juonen kannalta ainakin sen pikainen vilahtaminen tekstissä olisi ollut perusteltua.

Ravintola Lopun päähenkilö on kolmevitonen rento elämäntapataiteilija Adam. Stressi painaa kuitenkin päälle alta lähteneen lokoisan työpaikan sekä edessä olevan asunnonvaihdon muodossa. Jatkoa ei onneksi tarvitse kauan miettiä, sillä öinen harharetki johdattaa Adamin laitakaupungin kujilta löytyvän salaperäisen lukitun oven taakse. Sen takaa paljastuu ravintola Kukur, jota asiakkaat ja henkilökunta kutsuvat tuttavallisemmin Ravintola Lopuksi. Vaikka ensimmäinen käynti on lähinnä uteliaisuutta, niin hämyinen ilmapiiri viehättää Adamia siinä määrin, että tämä vaivautuu paikalle myös seuraavina iltoina. Adam pääsee pian puheisiin paikan omistavan Rautasen kanssa ja huomaa olevansa Ravintola Lopun uusin työntekijä. Velvollisuuksiin liittyvät pienet omituisuudet eivät aluksi haittaa ja hengenheimolaisuus kuppia tiuhaan kumoavan taiteilijavetoisen asiakaskunnan kanssa syntyy varsin vaivattomasti. Kaiken muun hyvän lisäksi käy vielä niin, että Adamin haikailema Irina saapuu eräänä iltana Ravintola Lopun asiakkaaksi ja retkahtaa luonnollisesti Adamiin.

Kaikki ei ole silti kohdallaan ja vähitellen Adamin vapaa-aika alkaa pyöriä kokonaan Ravintola Lopun aktiviteettien ympärillä. Työpäivät venyvät aamutunneille saakka ja juomapuoli maistuu samaa tahtia kuin asiakkaillekin. Jokin paikassa vetää silti puoleensa ja keittiössä häärivän Helgan varoituksista huolimatta Adam päättää ratkaista asuntopulmansa siirtämällä majapaikkansa Ravintola Lopun takahuoneeseen. Yhteydet ulkomaailmaan vähenevät ja Adamin rempseän renttuilun vetovoima hiipuu vähitellen myös Irinan silmissä. Huolestunut Adam yrittää ulospääsyä, mutta ravintolan kotoisaksi käyneestä ilmapiiristä on yllättävän vaikea irrottautua. Lähtöä vaikeuttaa myös se, että ravintolan lukitut ovet tekevät öisin muutakin kuin estävät ei-toivottuja asiakkaita pääsemästä sisään.

Ravintola Loppu sisältää joukon moneen kertaan hyväksi havaittuja ideoita, mutta Kososen niistä kyhäämä cocktail tuntuu valitettavasti melkoisen laimealta. Alku sentään tempaa mukaansa ja siellä täällä homma toimii, mutta kirja latistuu nopeasti pelkäksi tympeiden ja itseään toistavien baari-iltojen luetteloksi. Kirjan henkilögalleria on äärimmäisen valju ja yksiulotteinen, eikä Kosonen muutenkaan saa puhallettua eloa savuisen ravintolansa asiakaskuntaan. Suurin osa hahmoista jääkin lukijalle täysin yhdentekeviksi. Hieman särmää löytyy Adamin ravintolaan johdatelleesta taiteilija Kappelisesta sekä paikan synkästä salaisuudesta jotain tietävästä Helga-kokista, mutta jälkimmäisestä Kosonen on jostain syystä päättänyt tehdä tuppisuun. Kirjan yliluonnolliset elementit eivät nekään lopulta herätä suurta mielenkiintoa ja Adamin otteeseensa saanut pahantahtoinen genius loci jää kaiken muun tapaan hahmottomaksi. Lisäksi kiinnostusta tappaa turha tosikkomaisuus, mikä näkyy yleisenä mielikuvituksen puutteena ja liiallisena jarrutteluna tarinan juonenkäänteiden suhteen. Paljon olisi siis tarvittu lisää, joten seuraavalla kierroksella ainakin enemmän riehakasta rilluttelua ja hyytävää kauhua kiitos! (Tuomo L)

Tuomas Vimma: Toinen

Tuomas Vimman mielestä tässä maassa oli ilmeisesti liikaa niitä ihmisiä, jotka lukivat nuoren kirjailijan vuonna 2004 ilmestynyttä Helsinki 12 -esikoisromaania kuin piru raamattua. Mainosalan vähemmän arkista puurtamista kuvanneen kirjan vauhdikkaissa juonenkäänteissä oli silti luultavasti jättiannos fiktiota ja välillä ehkä liian tarkoitushakuista provosointia. Vimman nasevan kielenkäytön ansiosta kirjasta ei kuitenkaan voinut olla pitämättä, vaikka juonesta jäi lopulta parhaiten mieleen oikeastaan vain itseironiaa täynnä oleva kioskikirjamainen loppu. Kirjan huumori taisi myös hautautua sen synnyttämän pienimuotoisen kohun alle ja ehkäpä tästä tulistuneena kirjailija päätti pistää kakkosromaanissaan vielä enemmän överiksi.

Toinen on itsenäinen jatko-osa Helsinki 12 -kirjalle ja se on mahdollista lukea ilman ykkösosan läpikahlaamista. Vimma on sijoittanut itsensä jälleen tarinan päähenkilöksi, mutta esiintyy tällä kertaa heti alusta saakka rehellisesti omalla nimellään ja huomattavasti nörttimäisemmällä habituksella kuin esikoiskirjassaan. Toisen pääosassa onkin ”kirjailija” Tuomas Vimma, joka tilittää elämäänsä heti Helsinki 12 -romaanin ilmestymisen jälkeen. Mainetta ja kunniaa on tullut roppakaupalla, mutta ongelmana on se, että kaiken takana on ollut nainen. Menestysromaanin kirjoitti oikeasti Vimman sähäkkä tyttöystävä, jonka kanssa tehdyn yhteisen sopimuksen puitteissa siipan rooliksi jäi toimiminen kansikuvapoikana. Paheellinen taiteilijaelämä sopii kuitenkin yhtä hyvin molemmille ja kaksikon ympärillä pyörii vielä sekalainen seurakunta samanlaista elämäntyyliä rakastavia kauniita ja rikkaita urbaaneja nuoria kaupunkilaisia.

Kirjan juoni rakentuu toisaalta Vimman tasapainotteluun kahden naisen välillä sekä siinä sivussa ilmiömäiseen luisteluun läpi menestyksen synnyttämien velvollisuuksien ja odotusten. Indigo on Tuomaksen elämän nainen, mutta oma paikka sydämessä on myös parhaalla ystävällä Ronja Tulikouralla. Ensimmäisen kanssa bestsellerin päähän nostattama keltainen neste aiheuttaa lopulta vakavia ryppyjä rakkauteen ja jälkimmäisen kohdalla huolenaiheena on taas vauhtimimmin äärimmäisyyksiin menevä itsetuhovietti. Lisäksi Vimma on kirjailijana täysi nolla ja juhlimisen lisäksi lahjakkuutta löytyy lähinnä peti-, keittiö- ja siivoushommiin.

Tuttuun tapaan turha angsti ja itsesäälissä rypeminen on heitetty romukoppaan ja tärkeintä on hauskanpito. Vimma on ympännyt tarinaan hienovaraisia viitteitä muutamasta tunnetusta kirjailijakohtalosta ja väittää, että pinnallisena aikana kansakunnan kaapin päälle voi päästä ilman Pentti Saarikosken tai Timo K Mukan lahjakkuuttakin. Teksti on jälleen ”Rööperin esperantoa”, jonka ilotulitusmaisen käytön Vimma hallitsee ihailtavan täydellisesti. Bret Easton Ellis -vaikutteet ovat vain niin korostetusti esillä, että kyse on enemmän jo parodiasta. Luksuselämä vie kaksikon myös kansainvälisten suihkuseurapiirien pariin, mikä tuo kirjaan välillä lapsellisen yliampuvia sävyjä. Yhteistyö Martin Scorsesen kanssa jää kuitenkin lopulta aika kuolleeksi ideaksi. Muutoin Toinen on samaan aikaan sekä erinomaisen viihdyttävä että röyhkeän ärsyttävä, joten siitä saa sopivaa piristystä syksyn ankeaan harmauteen. (Tuomo L)

Riikka Ala-Harja: Kanaria

Synkkämieliseen kyräilyyn taipuvainen suomalainen ei muuksi muutu edes etelän lämmössä. Tämä pitää paikkansa ainakin Riikka Ala-Harjan Kanaria-romaanin päähenkilöiden kohdalla. Monipuolisen kirjailijan toiseksi uusimmassa teoksessa tehdään tiivistahtinen sukellus pohjoista synkkyyttä tulvillaan olevaan mielenmaisemaan, jonka hyisiin pohjakerroksiin kesän valo ei yllä edes paratiisisaarten auringossa. Mukana on myös aimo annos kansallista itseironiaa, mutta menneen maailman keihäsmatkojen viattomuuden aika on auttamatta ohi, kun uimarannoilta keräillään laittomien siirtolaisten hukkuneita ruumiita. Ala-Harjan moderni maailmankylä on silti rakennettu kuin agraari-Suomen piika- ja renkiyhteiskunta. Sen hukassa olevat isännät ovat kuitenkin yhtä lailla alaistensa kanssa maistaneet globalisaation varjopuolia ja jatkuva epäonnistumisen pelko syö miestä ja itseluottamusta.

Kirjan neljän päähenkilön tarinat kytkeytyvät kaikki toisiinsa, mutta Ala-Harja pitää vuorovaikutuksen niiden välillä yllättävän vähäisenä. Vanhan patruunan elkein tahtipuikkoa heiluttamaan tottuneen Jori Nymanin ja tämän apupojakseen Kanarialle lennättämän Mikko Linnan surkuhupaisa isäpoikasuhde typistyy jälkimmäisen pakkomielteiden värittämäksi sisäiseksi vuoropuheluksi Nymanin kuolleen alkoholistivaimon kanssa. Konkurssiaan ja vaimonsa kaltoin kohtelua häpeilevän Nymanin himot afrikkalaiseen Dior-siivoojaan taas ovat kaikkea muuta kuin isällisiä, mutta kielimuurin läpi ei oikein päästä ja lisäksi toiselle vanhalle miehelle naitettu Dior kantaa vain huolta Malissa asuvasta perheestään sekä omasta yllätysraskaudestaan. Aurinkorannalle talvehtimaan saapunut turistipastori Taru Holm olisi tavallaan luontevasti tapahtumien keskipisteessä, mutta Nymanin kanssa ei synny kuin väkivaltainen yhteenotto ja sielunpaimenella on muutenkin tekemistä omien perhesotkujensa setvimisessä.

Kirjan niukan sivumäärän puitteissa kaikista päähenkilöistä on saatu varsin eläväisen oloisia. Parhaiten valottuu Jori Nymanin ahdistuksen täyttämä kyyninen ajatusmaailma sekä sen synnyttäneet aikaisemmat tapahtumat. Mikon morbidi dialogi Siljan kanssa on nasevasti kirjoitettua, mutta siirtymä normaalimaailmasta siihen tulee Mikon tuolipakkomielteestä ja aikaisemmasta onnettomasta rakkaussuhteesta huolimatta liian suurena yllätyksenä. Taru Holm taas tuntuu paikoin sivuhenkilöltä, vaikka kirjassa olisi ollut hyvin tilaa kahdelle vahvalle naishahmolle. Nyt tällaiseksi jää Dior, joka selviytyäkseen päättää lopulta ottaa täyden kontrollin omasta elämästään.

Ala-Harja kirjoittaa nasevasti ja selkeästi pelkistäen, mutta onnistuu luomaan kaikkea muuta kuin mustavalkoisen maailman, jossa sävyerot hehkuvat niin päähenkilöiden kuin tapahtumien välillä. Kirjan muutaman sivun pituisille luvuille on annettu hauskat espanjankieliset nimet ja teksti kulkee eteenpäin kepeän humoristisella otteella, vaikka varjoissa liikutaankin. Mikäli Kanaria on siis tähän saakka jäänyt kokematta, niin nyt siitä saa todella hyvän vaihtoehdon vihoviimeiseksi kesäkirjaksi. (Tuomo L)

Hugleikur Dagsson: Huumorin musta kirja : 666 valittua

Islannin muutaman vuoden takainen hoipertelu totaalisen vararikon partaalla koetteli yhtä jos toista piskuisen saarivaltion asukkia. Kriisin synkimpinä hetkinä hymy on tuskin ollut kovin herkässä, mutta Hugleikur Dagssonin kauhukakaramaisen huumorin ansiosta monen tunnelin päässä on kaiken muun toivon hävittyä näkynyt takuuvarmasti ainakin vähäisiä valon pilkahduksia. Dagssonin anarkistisissa pilakuvissa kun päin helvettiä kaasutetaan vielä monta pykälää suuremmalla vaihteella, joten omat arkipäiväiset murheet eivät ehkä sittenkään merkitse kaiken loppua. Maailma ei sentään ole pisteessä, jossa kaikkialla on kannibalismilla kuorrutettua murhanhimoa, kivuliasta anaaliseksiä ja hirvittävästi epämuodostuneita ihmisiä. Toisaalta totta toinen puoli ja Dagssonin maailmanlaajuisesti nauttima suuri suosio perustuu hänen ilmiömäiseen kykyynsä käsitellä myös kaikkein epämiellyttävimpiä tosielämän ilmiöitä muodossa, jossa niille pystyy kaikesta huolimatta nauramaan. Kun tähän yhdistää vielä irvailun jokaiselle ahdasmielisyyden ilmenemismuodolle sekä turhalle hyssyttelylle, on lukukokemus niin äärimmäisen vapauttava, että monet niin sanotuista terapeutti-kirjailijoista voivat tällaisesta vain haaveilla. Nauru todella pidentää ikää.

Huumorin musta kirja : 666 valittua kokoaa yhteen Dagssonin itsensä tuotannostaan valitsemia suosikkistrippejä. Jyhkeä teos on jo fyysiseltä ulkoasultaan mukavasti huonon maun rajoilla ja sisällön suhteen rajoista ei sitten kannata edes puhua. Muutaman kerran myrskyn vesilasissa nostattamaan onnistunut kotimainen Fingerpori on tähän verrattuna pyhäkoululukemistoa, mutta molempien sarjakuvien yhdistävänä tekijänä toimii silti samanlainen älyn ja turmeluksen hedelmällinen yhteensovittaminen. Pertti Jarlan ei myöskään tarvitse hävetä piirrostyylinsä puolesta, sillä Hugleikur Dagssonin tikku-ukkojen rustaaminen onnistuu lähes jokaiselta yli kolmevuotiaalta, vaikka pippelien koot välillä vaihtelevatkin. Dagsson luottaa myös enemmän shokeeraaviin instant-vaikutelmiin eli jarlamaisten aivosoluja rassaavien merkitysten pohtimista joutuu harrastamaan paljon harvemmin, mikä on tavallaan sääli. Yhden kuvan varassa toimivien strippien vakioaiheita ovat ultraväkivaltaiset ihmissuhteet, ulosteet, veri, seksi, huumeet sekä nämä kaikki yhteen niputtava ihmisen pohjattoman itsekäs omien tarpeiden tyydyttämisen halu. Kuvan ohella myös tekstillä on usein tärkeä rooli kokonaisuudessa ja tämä yhdistyttynä Dagssonin armollisesti etäännyttävään naivistiseen piirrostyyliin takaa sen, että suurimmat törkeydet pyörivät lopulta vain lukijan mielessä, eivät kirjan sivuilla.

Enemmistö kirjan 666 kuvasta osuu maaliin täydellisesti ja nauruhermot ovat vaarassa saada pysyviä rasitusvammoja. Joidenkin tiettyjen aiheiden ylenmääräinen toistuminen alkaa kuitenkin vähitellen kyllästyttää ja niitä sisältävien strippien yli tulee hypättyä ilman sen suurempaa aivotoimintaa. Erityisen harmittavaa on se, että aikaamme osuvasti kuvaava öykkäröivä silinteripäinen pohatta seikkailee kovin harvassa piirrustuksessa, kun taas kliseiset enkelit ja demonit ovat yliedustettuina. Lukuisat vanhempi-lapsisuhteen verisempää puolta luotaavat stripit alkavat myös tuntumaan loppuun kalutun luun järsimiseltä, vaikka niille ehkä näinä aikoina onkin sosiaalinen tilaus. Paria huonoa seuraa silti aina vähintään tuplamäärä hyviä eli ei tätä lukiessa pitkästymään pääse. Varoitetaan silti vielä kerran viran puolesta herkempiä lukijoita. (Tuomo L)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Lähes scifimäinen loppu on oiva päätös Jennifer Eganin ensimmäiselle suomennetulle teokselle. Kuljettajan käsistä karannutta aikakonetta muistuttava Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad) vie lukijat lopuksi lähitulevaisuuteen, jossa maapallon kallistuskulmaa on korjattu ilmastonmuutoksen aiheuttamien haittojen lievittämiseksi ja mielipiteiden nettimanipuloinnista on tullut vielä nykyistäkin härskimpää liiketoimintaa. Tätä edeltää kuitenkin muutaman sadan sivun verran villejä siirtymisiä 1970-luvun San Franciscon ja nykyhetkeä lähellä olevan New Yorkin välillä. Jossain vaiheessa sekoillaan myös safarilla Afrikassa, leikitään salapoliisia Napolin hämärillä kaduilla sekä tehdään kyseenalaisia PR-temppuja nimeltä mainitsemattomassa kolmannen maailman diktatuurissa. Lineaarisesti etenevä juoni on joutunut romukoppaan, eikä kirjassa muutenkaan ole perinteisessä mielessä päähenkilöitä. Egan koostaa erillisistä kertomuksista rakentuvaa juonta kuin fraktaalikuviota tarkentamalla johonkin pieneen tekstissä esiintyvään yksityiskohtaan, josta aukeaa seuraavassa luvussa uusi tarina. Aika ja paikka vaihtelevat, mutta teemat ja kytkökset pysyvät riittävän samankaltaisina, jotta kirjasta muodostuu yhtenäinen, selkeän alun ja lopun väliin mahtuva kokonaisuus.

Egan polkaisee Aika suuren hämäyksen käyntiin kahdella välähdyksenomaisella henkilökuvalla, joista jo sijainnista johtuen saadaan ainekset kirjan keskushahmoiksi. Aloitustarinassa päästään trendikkään Sashan kyydissä ensitreffeille. Ne saavat kuitenkin painajaismaisia piirteitä ikääntymisestä ahdistuneen naisen hallitsemattoman kleptomanian vuoksi. Kakkostarina taas tekee tutuksi Bennie Salazarin ja seuraa samalla tapaa kadonnutta nuoruuttaan haikailevan menestyneen levy-yhtiön johtajan päivää, johon kuuluu niin laatuaikaa oman yhdeksänvuotiaan pojan kanssa kuin kimuranttia päätöksentekoa entiseksi suuruudeksi muuttuneen tyttöbändin kohtalosta. Kytkös kahden tarinan välillä on Eganin mittapuulla vielä suoraviivainen, sillä Sasha on Bennien assistentti ja eroottisten päiväunien kohde.

Sasha ja Bennie liittyvät jollakin tapaa myös kirjan seuraaviin lukuihin, välillä kiinteämmin, välillä taas löyhemmin. Muita kaksikkoon verkostomaisesti kytköksissä olevia ihmiskohtaloita luotaamalla Egan kuitenkin tarkentaa upeasti parivaljakosta vähitellen muodostuvaa kuvaa. Bennien punk-menneisyydestä tutuiksi tulevat esimerkiksi entisten bändikaverien vaiheet sekä mentorina toimineen levytuottaja Lou Klinen surkuhupaisat naisseikkailut. Kylmiä sävyjä puolestaan hönkää kuvaus Bennien ja tämän Stephanie-vaimon hautautumisesta elävänä Crandalen hienostoalueelle. Sasha elää myös omaa villiä nuoruuttaan, jonka huipentumana on hetki huumehörhöistä elämää Napolin sivukujilla. Tyttöä etsimään saapunut uskollinen Ted-eno onnistuu kuitenkin torjumaan pahimman vaihtoehdon toteutumisen ja löytää siinä sivussa itsekin uudelleen kadonneen elämänilonsa. Keski-ikäisen Sashan seestynyttä perhe-elämää avataan kokeellisen PowerPoint-päiväkirjan avulla, joka aavistuksenomaisesta keinotekoisuudestaan huolimatta onnistuu solmimaan hyvin yhteen monia kokonaisuuden kannalta tärkeitä juonenpätkiä.

Kirjan keskeisenä teemana olevan suuren hämäyksen pukee sanoiksi jäntevästä rokkarista tunnistamattomaksi plösöksi paisunut Bosco: ajalla on kiusallinen tapa olla poikkeuksellisen armoton niille, jotka palavat siinä tavallista kirkkaammin. Itsemurhakiertuetta suunnittelevan entisen tähden kohtalo ei silti onneksi edes Eganin mielestä ole koko totuus. Tyhjyyttä kumisevan elämän täydellinen välttäminen on ehkä mahdotonta, mutta siitä huolimatta vuosikaudet hobo-elämää viettänyt pappaikäinen slidekitaristi Scotty Hausmann onnistuu nousemaan suurena tähtenä futuristisen maailman esiintymislavalle ikinuoren Bennien, tämän uuden Lulu-assistentin sekä ensimmäisessä luvussa tutuksi tulleen Alexin suosiollisella avustuksella. Vanhoista hyvistä ajoista saadaan nauttia vielä ainakin kerran!

Huikaisevan hienoksi lukukokemukseksi paljastuva Aika suuri hämäys ei ole rakenteeltaan aivan niin vallankumouksellinen kuin alku antaisi olettaa. Siirtymät tarinoiden välillä ovat monessa kohtaa varsin loogisia ja lukija pystyy viimeistään puolivälin jälkeen arvaamaan, mitä seuraava luku todennäköisesti pitää sisällään. Toisaalta tämä on toisarvoista, koska kirjaa ei ole rakennettu pelkästään teknisen kikkailun varaan. Sen parasta antia on ehdottomasti upea henkilö- ja aikalaiskuvaus sekä Eganin selkeän monipuolinen kielenkäyttö. Tämän ansiosta tapahtumien lukuisat yksityiskohdat jäävät hyvin mieleen ja yhtymäkohdat kertomusten välillä syntyvät sivuja käännellessä kuin itsestään. Tällaiseen taituruuteen törmää valitettavan harvoin, joten kirjaa ei voi muuta kun suositella lämpimästi ja varauksetta. (Tuomo L)

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi

Raskas työ vaatii vielä raskaammat huvit. Kuluneesta sanonnasta tarjoaa jälleen yhden version teatterimaailman moniottelijan Ari Wahlsten esikoisromaani Kosteiden mestojen balladi. Baareja, naisia ja teatteria syväluotaavassa kirjassa kaljoittelun ja naistenkaatamisen suhteen tehdäänkin vähintään tukevan laitamyötäisen avittama Suomen ennätys ja huuruisen tarinan aikana tulevat tutuksi sekä Helsingin pahimmat räkälät että viileämmät pintapaikat. Peiton alle päätyvien naishenkilöiden kavalkadi on myös henkeäsalpaava, mutta seksikohtausten viileä kuvaus pitää kirjan eroottiset lataukset riittävän alhaisina myös herkemmille lukijoille. Paljaita pyllyjä toki vilahtelee, mutta pikkutuhmasti ja hyvän maun rajoissa. Töitäkin painetaan niska limassa, sillä jostain ne kaljarahat on tienattava.

Rilluttelugenrelle tyypilliseen tapaan romaanin hilpeänä veikkona seikkailee kirjailijan alter ego Aaron Walden, mikä puolestaan antaa odottaa sitä, että Kallion mahtisonnin seikkailuilla on jonkinlaista todellisuuspohjaa. Eletty elämä maistuukin riittävästi ja lisää huomattavasti kirjan kiinnostavuutta. Välillä absurdit juonenkäänteet tuntuvat kuitenkin liikaa mielikuvituksen tuoteilta, millä taas on täysin päinvastainen vaikutus lukukokemukseen. Kännäämisen varjopuolista saadaan myös pieni muistutus, kun päähenkilön pohjalle vajonnut sisko astuu hetkeksi mukaan kuvioihin.

Kolmanteen potenssiin korotetusta kittaamisesta ja jynssäämisestä huolimatta Kosteiden mestojen balladi on ennen kaikkea tilitys suomalaisen teatterityöläisen karusta arjesta ja samalla pientä keskisormea pääkaupunkiseudun kulttuuripiirien suuntaan. Wahlsten riisuu pätkätyöksi muuttuneesta teatterimaailmasta pois turhan gloorian ja näyttää, että ylenpalttinen henkevyys on sielläkin tehnyt tilaa paljon maallisemmille asioille. Elanto on hankittava sekalaista proggista pyörittämällä ja vaikka keikkaa pukkaa, niin kulttuurilaitosten pikkusieluinen johtoporras tekee kaikkensa, jotta pöytälaatikossa lojuvan kassamagneetin näyttämölle saattaminen olisi mahdollisimman vaikeaa. Wahlstenin irvailussa on valitettavan usein liikaa sisäpiirin vitsin tuntua, mutta mukana on myös muutama varsin helposti tunnistettava hahmo.

Episodimainen kirja on kirjoitettu konstailemattoman suoraviivaisella tyylillä. Mitään suurta draaman kaarta ei ole tarjolla ja runsas takautumissa hyppely on omiaan sekoittamaan lukijan ajantajua. Teoksen naiskuva on luonnollisesti arveluttava ja huumoria väännetään välillä vähän väkinäisen tuntuisesti. Kokonaisuutena paketti kuitenkin toimii kuin junan vessa ja lajityypin ystäville Kosteiden mestojen balladi onkin pienistä puutteistaan huolimatta ehdottoman suositeltavaa luettavaa. (Tuomo L)