Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus

Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus setvii kaupallisen merenkulun ihmeellisyyksien ympärille rakennettua mysteeriä kuin paras jännityskirja konsanaan. Vainoharhaista tunnelmaa tihkuva alkuasetelma osoittautuu lopulta kuitenkin vain johdannoksi yhteen kotimaisen kaunokirjallisuuden viime vuosien jakomielitautisimpaan tuotokseen. Takakantta koristava suuren lamaromaanin titteli on pitkälti muuhun kansitaiteeseen liittyvää sanahelinää, mutta kirjan puoliskoja yhteen sitovat metafiktiiviset juonenkäänteet ovat silti – paitsi vahva kirjallinen taidonnäyte – myös varsin onnistunut kiteytys suomalaisen yhteiskunnan henkisestä tilasta. Erityisesti talouselämän ja median lainalaisuuksia läpivalaistaan virkistävän omaperäisellä tavalla ja silmiinpistävää on myös se, että Raittilan pakkaslukemia kellottava analyysi mielikuvien ruokkimasta todellisuudesta ei muutu lukijoiden sietokyvyn äärirajoja kolkuttelevaksi nihilismiksi. Hyvän kehiä Pamisoksen purkauksesta on turha etsiä, mutta kirjan selkeät moraaliasetelmat sitovat sen luontevasti osaksi suomalaisen yhteiskunnallisen kirjallisuuden perinnettä.

Todellisuuden useampaan kertaan päälaelle kääntävä tarina alkaa, kun toimittajana työskentelevä Laura Vuorela saa haltuunsa äänitteitä Helsingin edustalle syksyllä 1991 salaperäisesti ilmestyneestä Pamisos-laivasta. Lentävää hollantilaista muistuttava alus ajelehti Suomen aluevesille lähes merikelvottomana, lastinaan kaksi miljoonaa kiloa mädäntyvää lampaanlihaa vailla omistajaa sekä muutama eläväisempi eläinyksilö. Merellä tapahtuneen lastin purkuoperaation aikana tehtyjen nauhoitusten tekijäksi paljastuu Lauran entinen avomies Jaska, joka katosi selvitellessään Pamisoksen sotkuista vyyhtiä. Jaskan tarkoituksena oli työstää tapahtumista dokumentti, mutta jäljelle jäi vain kokoelma haastattelunpätkiä ilman tunnistetietoja. Laura näkee neljätoista vuotta vanhoissa nauhoissa silti aineksia puolidokumentaariseen radiokuunnelmaan ja lähtee koostamaan sitä yhdessä yhtiökumppaninsa Pentti Aumaston kanssa. Ensimmäinen tehtävä on selvittää Pamisosta purkaneen sekalaisen seurakunnan henkilöllisyyttä sekä sitä, missä he ovat nyt. Lauran mielessä suunnitelmat laajenevat nopeasti faktaa ja fiktiota sekoittavaksi elokuvakäsikirjoitukseksi ja sen myötä suhde Pamisokseen muuttuu aina vain neuroottisemmaksi. Laura on myös tietämättään pelinappula rikosylikonstaapeli Pajalan Pamisosta koskevissa tutkimuksissa, eikä ole saanut haltuunsa läheskään kaikkia tallenteita.
 
Totuus Pamisoksesta ei kuitenkaan koskaan selviä lukijoille, sillä kirjan toinen osa muuttaa asetelmat täysin. Paljastuu, että Pamisoksen purkaus on keskeneräinen käsikirjoitus, jonka on kirjoittanut mielisairaalaan joutunut naiskirjailija Leena. Hänen sairastumistaan sekä siihen liittyvää jälkipyykkiä puidaan Leenan työttömäksi jääneen insinöörimiehen päiväkirjamerkintöjen kautta. Jaakko etsii käsikirjoituksesta vihjeitä sekä oman että Leenan elämään kytkeytyviin tapahtumiin ja kommentteja laukoo myös kirjailijoiden mielenliikkeitä erityisen hyvin tunteva psykiatri. Leena pääsee sairaalasta ja Jaakkokin saa töitä, mutta tilanne muuttuu vain eriskummallisemmaksi. Jaakko sekoaa työhönsä jätevedenpuhdistuslaitoksella ja Leena puolestaan palkataan kehittelemään kaikkien aikojen käänteentekevintä televisiotuotantoa. Pariskunta ajautuu eron partaalle, Jaakko näkee välähdyksiä kirjan ensimmäisen osan henkilöistä ja kokee matkan kosmoksen halki. Kaikelle saadaan kuitenkin jonkinlainen selitys, sillä Raittila palkitsee lopulta lukijat liittämällä kirjan kaksi osaa toisiinsa. Kikkailun jälkeen loppu on yksinkertaisin mahdollinen, mutta silti kutkuttavan avoin erilaisille tulkinnoille.

Parasta Pamisoksen purkauksessa on se, että kirjaa voi suositella aivan jokaiselle. Sivuilla esiintyvien tyylilajien paletti kattaa niin jännityksen, fantasian kuin ihmissuhdedraaman ja sirpalemaisen juonen vastapainoksi Raittila kirjoittaa erittäin lukijaystävällistä proosatekstiä. Jo pelkkä tarina koukuttaa, mutta toisaalta vaativampi sisältö löytyy heti pinnan alta. Suurin kysymysmerkki on tietenkin se, missä määrin kirjan ensimmäisestä osasta lopulta on lupa nauttia itsenäisenä teoksena. Kokonaisuudessa sillä on paikkansa, mutta moni jää silti kaipaamaan jonkinlaisia vastauksia Pamisoksen arvoitukseen. (Tuomo L)

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Moldovanvenäläisen kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos Lentävä traktori kertoo fantasian ja absurdin huumorin keinoin ajankohtaisesta aiheesta, laittomasta maahanmuutosta. Rutiköyhän moldovalaisen Largan kylän asukkaat päättävät joukolla muuttaa Italiaan, jota kuvitellaan suorastaan maanpäälliseksi paratiisiksi. Jotkut kylän asukkaat ovat jo tähän ihmemaahan onnistuneet pääsemään ja kuuleman mukaan ansaitsevat jopa siivoojina enemmän kuin Moldovassa ikinä ja pystyvät lähettämään säännöllisesti rahaa sukulaisilleen. Joistakin maahanmuuttajista tosin ei ole kuultu muutamaan vuoteen mitään. Näin selittelevät ne vanhemmat, joille on paljastunut, mihin hommiin heidän tyttärensä ovat Italiassa todellisuudessa joutuneet. Tyttären päätymistä seksiorjaksi ei naapureille kannattanut kehuskella. Mutta Italiaan halutaan joka tapauksessa keinolla millä hyvänsä, ja kekseliäisyyttä ja yritteliäisyyttä ei EU-maahan haikailevilta puutu.

Kaikkein innokkain kyläläisistä on Serafim Botezatu, joka on jopa lainannut kylän kirjastosta italian kielen alkeiskurssin voidakseen toimia tulkkina toisille kyläläisille, jotka myös matkaavat kuorma-autossa laittomana lastina Italiaa kohti. Vaan eipä Serafim päässyt italian taitojaan esittelemään, sillä neljänkymmenen Largan kylän asukkaan yritys päästä Italiaan päättyy köpelösti. Ihmissalakuljettajat pyörittävät kyläläisiä pitkin Moldovan maaseutua ja jättävät heidät lopulta pieneen metsikköön kukkulan laelle, josta avautuu näköala pääkaupunkiin. Kaupunki ei vain ole ikuinen Rooma, vaan Moldovan pääkaupunki, mikä selviää matkalaisille Serafimin huomattua kyltin ”Tervetuloa Chșinăuhun”.  Myöhemmin onnettomalle Serafimille vielä paljastuu, että kirjastosta lainattu kielikurssikin oli norjan alkeiskurssi, jonka Serafimiin rakastunut kirjastonhoitaja oli hänelle tahallaan antanut. Rahattomina ja omaisuutensa salakuljettajille menettäneinä moldovalaiset joutuvat toteamaan, kuinka bella Italia on heille entistä kaukaisempi unelma.

Yritykset muuttaa Italiaan eivät suinkaan loppuneet tähän ensimmäiseen epäonnistumiseen, vaan päämäärän saavuttamiseksi kokeillaan erilaisia tekniikoita kuten Vasile Lungun vanhasta traktorista kyhäämää lentokonetta ja sukellusvenettä, naamioidutaan urheilujoukkueeksi ja intoudutaan jopa ristiretkelle. Vladimir Lortšenkovin Lentävän traktorin teksti on vauhdikasta, pähkähullua ja välillä yliampuvaakin. Jotkut ihmistyypit ja tapahtumat kirjassa tuntuivat turhan väkivaltaisilta ja julmilta, mutta ne kuvasivat hyvin sitä kurjuutta, mihin tässä köyhtyneessä, entisessä Neuvostotasavallassa oltiin ajauduttu.  Italian lähetystön virkamies Buonarrotti, joka ei kuitenkaan ollut sukua kuuluisalle kuvanveistä Michelangelolle, kertoo kuinka heillä on ”....varmoja todisteita siitä, että koko Moldovan presidentin delegaatio, itse presidentti etunenässä, aikoo lähteä Roomassa yöllä hotellista ja hajaantua ympäri Italiaa etsimään töitä. Kuka asfalttimieheksi, kuka paimeneksi maatilalle, kuka kotiapulaiseksi…”

Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori kirja ei ole pelkkää tarinaa, vaikka Lentävä traktori liitelee iloisesti tavanomaisen proosan yläpuolella. Kirjalla on vahvaa todellisuuspohjaa, sillä Italiaan kulkeutuu moni moldovalainen joko laittomaksi siirtolaiseksi tai pahimmillaan ihmiskaupan uhriksi. Määrä vain kasvaa, ja tälle yhä pahenevalle ongelmalle Italia ei ole vielä kyennyt löytämään ratkaisua. (Sinikka L)

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Eugen Rugen palkittu esikoisteos kertoo neljän sukupolven tarinan, ja samalla se on kuvaus DDR:stä, muurin jakamasta kansasta ja muutoksesta. Romaanin tapahtumat hyppelehtivät vuosien 1952 - 2001 välillä. Jokaisessa luvussa eletään eri aikakautta, mikä tekee kirjasta hieman rasittavan lukea, mutta Eugen Ruge onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon yllä humoristisella ja osuvalla henkilö- ja yhteiskuntakuvauksellaan.

Sukuromaanissa seurataan erään saksalaisen perheen vaiheita kansallissosialismin nousun ja toisen maailmansodan ajoista aina yhdistyneeseen Saksaan asti. Suvun vanhin Wilhelm Umnitzer, vannoutunut kommunistisen puolueen jäsen, joutui pakenemaan toisen maailmansodan aikoihin vaimonsa Charlotten kanssa Meksikoon. Sodan jälkeen he voivat kuitenkin palata kotimaahansa kahtia jaettuun Saksaan, missä puolue oli jo järjestänyt molemmille hyvän valtion viran. Charlottelle, joka istui junassa harsohatussaan, paluu Saksaan oli pettymys. ”Mikään ei tuntunut hänestä tutulta. Mikään ei liittynyt siihen metropoliin, josta hän 30-luvun lopulta oli lähtenyt.”

Charlotten poika Kurt oli myös palannut Saksaan oltuaan veljensä kanssa karkotettuna vankileirillä Uralilla. Kurt selvisi hengissä, mutta hänen veljensä Werner teloitettiin. Karkotusaikanaan Kurt on tavannut elämänsä suuren rakkauden, venäläisen Irinan, josta tulee hänen vaimonsa. Ainoa hyvä asia siinä surkeassa kaupungissa Slavassa, missä Kurt kulutti monta nuoruusvuottaan. DDR:ssä Kurt kirjoittaa innokkaasti historiallisia teoksiaan, juoksee naisten perässä, yrittää elää intohimoisesti kuolleen veljensäkin puolesta. Irina-vaimo keskittyy kotitalon remontoimiseen ja sisustamiseen. Ja kunnon saksalaisvaimon tapaan myös kotitöihin ja keittiöön. Joka joulu Irina valmistaa perinteisen luostarihanhen. Ja joka joulu aina vähän enemmän juovuksissa, sillä Irinalla on hänen omien sanojensa mukaan ”vjenalainen sjellu”. Mikä Kurtin mukaan oli vain halu piehtaroida onnettomuuksissa ja johon kuului lisäksi alkoholi ”aine, johon vjenalainen  sjellu näytti tuntevan erityistä vetoa.”

Alexander Umnitzer, Kurtin ja Irinan poika, elää kohtalaisen onnellisen lapsuutensa ja nuoruutensa DDR:ssä. Hän käy mukisematta DDR:n armeijan, menee naimisiin ja saa pojan. Alexander on sukunsa ensimmäinen, joka avoimesti kapinoi. Hän yrittää irtautua perheestään ja sen poliittisesta painolastista, mutta se ei onnistu helposti. Kirjan onnettomin hahmo on kenties Alexanderin teini-ikäinen poika Markus. Suhde omaan isään jää etäiseksi, ja hän tuntee itsensä isän hylkäämäksi vanhempien avioeron jälkeen. Markus elää nuoruuttaan jo yhdistyneessä Saksassa, mutta ei löydä sieltä omaa paikkaansa. ”Pelkää paskaa” on Markuksen vastaus lähes kaikkeen.

Yksi tietty päivä tässä kirjassa nousee esiin muita useammin, ja siitä kertookin jokainen kirjan henkilöistä vuorollaan oman kertomuksensa. Lokakuun ensimmäinen 1989 on Wilhelmin 90-vuotispäivä, jonne koko suvun on määrä kokoontua. Tuon päivän aamuna Alexander soittaa isälleen ja ilmoittaa olevansa lännessä. Wilhelmin syntymäpäivät kuitenkin vietetään, tosin ilman Alexanderia ja loikkauksesta järkyttynyttä, humalaista Irinaa. Itse päivänsankari vielä ilahduttaa puoluetovereita laulamalla Stalinia ja puoluetta ylistävän laulun Puolue, puolue aina oikeassa on…

Vähenevän valon aikaan on kirjailijan mukaan varsin omakohtainen teos, ja lukijallekin syntyi omia muistikuvia ajasta, jolloin vielä puhuttiin Itäblokista, Itä- ja Länsi-Saksasta. Kirjaa voin suositella niille, jotka ovat kiinnostuneita Euroopan lähihistoriasta, ihmissuhteista ja sukutarinoista. Ehkä kirjasta löytyi myös ripaus ostalgiaa… (Sinikka L)

Raimo Vahtera: Kohti Suur-Turkua

Turkulaisen kunnallispolitiikan kaikkein värikkäin vaihe taitaa olla jo historiaa, mutta se ei tarkoita sitä, ettei pientä kähmintää osattaisi yhä harrastaa. Näin ainakin uskotellaan Turun Sanomien entisen päätoimittajan Raimo Vahteran tuoreessa Kohti Suur-Turkua -romaanissa. Löyhän jatkon 1980-luvun törkyvuosia tuulettaneelle Turun rahapajalle muodostava teos on samanaikaisesti sekä viihdyttävä poliittinen satiiri että machiavellimäinen oppikirja lähes onnistuneen kuntaliitoksen junailusta. Turkua, Kaarinaa, Naantalia ja Raisiota on vuosien varrella yritetty kerran jos toisenkin sovittaa samojen kuntarajojen sisäpuolelle, mutta Vahteran luonnostelema kuvitteellinen tiekartta voisi hyvin tarjota seuraavat askelmerkit sekä Suur-Turkua suunnitteleville että myös muille kuntaliitosten kanssa pähkäileville päättäjille ympäri Suomea. Tietokirjasta ei silti ole kyse, vaan Kohti Suur-Turkua on puhdasta kaunokirjallisuutta ja siinä liikutaan paljon myös kirjailijan lapsuuden maisemien nostalgisessa kaupunkimiljöössä.

Lähtölaukauksena Turun laajentumiselle toimii kokoomuksen kunnallispoliittinen suurristeily Silja Europalla. Puolueensa taustapiruna viihtyvä veteraanipoliitikko Tarmo Niitty on visioinut hanketta mielessään jo pitkään ja laivamatkalla sille antaa siunauksensa itse Ilkka Kanerva. Päätöksiä saadaan aikaan kuitenkin vain yhteistyöllä, mikä turkulaisittain sovellettuna tarkoittaa demareiden ottamista mukaan valmisteluun. Vasemman laidan pelinrakentajaksi valikoituu kunnallissihteeri Turkka Norko ja kaksikon vanhat erimielisyydet lakaistaan nopeasti sivuun Turun etujen turvaamiseksi. Yksituumaisuus saavutetaankin nopeasti, sillä naapurikuntiensa tukahduttama kaupunki täytyy jälleen saada muiden etelän kasvukeskusten vauhtiin tai muuten hukka perii puoluekannasta riippumatta.

Suunnittelutyötä tehdään poikaporukalla kabineteissa ja saunailloissa. Vahtera lienee myös itse ollut mukana vastaavanlaisissa tilaisuuksissa ja tarjoaakin kirjassa varsin yksityiskohtaisen kuvauksen esimerkiksi Turun keskustaa kaunistavan Rettigin palatsin tai Katariinanlaaksossa sijaitsevan Villa Solinin hulppeista kokoustiloista. Lystinpito rajoittuu silti muutamaan huurteiseen Aura-olueen, sillä leijonanosa tilaisuuksiin käytetystä ajasta kuluu lähimenneisyyden kokemusten analysointiin ja pitkälti niiden pohjalta juonitaan myös tulevat skenaariot. Vahteran kabinettipolitiikasta tarjoama kuva on erittäin raadollinen: Mukaan kutsuttujen päättäjien piiri toki laajenee ajan myötä, mutta kahden mahtipuolueen ulkopuolista osaamista ei tunnuta kaipaavan. Lisäksi erittäin häilyvästi määriteltävä yleinen etu juntataan aina vähemmän tärkeiden intressien edelle. Kansan syvien rivien ääntä pääsevät kuitenkin käyttämään kummankin puolueen kaksi uskollista rivijäsentä. Juhani Salmi ja Reijo Kahma ovat vanhoja lapsuudentovereita ja tuumailun lisäksi heidän kauttaan saadaan välähdyksiä 1950- ja 1960-lukujen Turusta.

Kohti Suur-Turkua osoittautuu yllättävän viihdyttäväksi lukukokemukseksi ja Vahteralla riittää lähes savolaisella taituruudella juttua niin itse asiasta kuin sen vierestä. Kirjan henkilökuvaus tuntuu juonenkäänteiden lomassa aavistuksen kaavamaiselta ja niukan oloiselta, mutta toisaalta monet hahmoista ovat niin perisuomalaisia, että ne saavat lukijan mielessä helposti lisäpiirteitä oman kunnan tutuilta päättäjiltä. Kirjassa ei myöskään oteta kovin selkeää kantaa kuntaliitosten puolesta tai niitä vastaan, mutta surkuhupaisasta loppuratkaisusta on ainakin luettavissa toive pitää päätöksenteko alusta saakka mahdollisimman avoimena. Tästä on kaikkien helppo olla samaa mieltä. (Tuomo L)

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Hietakehto -kirja on kuudes osa Sirpa Kähkösen loistavasta Kuopio-sarjasta. Kirjaa mainostetaan itsenäisenä romaanina, mutta sen verran paljon henkilöitä ja tapahtumia tähän sarjaan on vuosien myötä tullut, että kirjasta nauttii varmasti enemmän, jos on lukenut aikaisemmat osat tai ainakin jonkun niistä. Ensimmäinen teos Mustat morsiamet alkaa 1920-luvulta, ja nyt ollaan edetty jo sotakesään 1943. Selma Kelon huvilaan Kesäkallioon on kesäksi asettunut asumaan joukko tuttuja kuopiolaisia. Anna Tuomi ja hänen kälynsä Hilda häärivät topakasti arkisissa askareissaan ja mukaan on otettu myös Selman ja hänen miehensä tohtori Kelon kasvattipoika lyseolainan Juho Tiihonen, joka on keväällä menettänyt isänsä. Huvilan pihapiirissä olevaan Heinätorppaan on muuttanut ravintola Tatran hyväsydäminen ja leppoisa muusikko Kalle Blomberg, joka yrittää huolehtia Mizzin hylkäämästä pikku Charlottasta. Telkkäsaaressa viettävät kesää Selma Kelon entinen puoliso toimittaja Lehtivaara sekä hänen uusi nuori vaimonsa sotareportteri Marieke Candrix. Eletään helteisen elokuun viimeisiä aurinkoisia päiviä, joista sota tuntuu olevan kaukana.

Mutta sota tulee kuitenkin lähelle. Juho on lukenut lehdestä Katynin teloituksista ja muista hirmuteoista, ja niinpä Charlottan kanssa leikitään Katynin metsää ja avataan joukkohautoja. Aikuiset lukevat uutisia maan tasalle pommitetusta Hampurista, usko Saksan voittoon alkaa vähitellen hiipua ja kotirintamalla on pula elintarvikkeista. Konkreettisesti sota tule lähelle Annan miehen Lassi Tuomen saavuttua lomalle rintamalta, jossa hän palvelee työvelvollisena. Armeijaan häntä ei ole poliittisen taustansa ja kansalaissodan aikaisen vankilatuomionsa takia otettu. Näinä parina elokuun päivänä koetetaan kuitenkin unohtaa sota ja pelko, yritetään tehdä tavallisia arkiaskareita, kalastaa, lämmittää saunaa ja juhlia, joskin pohtien, onko juhliminen ja ilonpito sopivaa näinä vaikeina aikoina. Sirpa Kähkönen kirjoittaa elävästi arkisesta elämästä kotirintamalla. Erityisen hyvin hän jälleen kuvaa lasten ajatusmaailmaa, toiveita ja pelkoja. Tosin lapset osaavat myös unohtaa elämän ankeuden ja nauttia pienistä iloista, kuten sota-aikana harvinaisen herkun, muutaman jäätelölusikallisen syömisestä. ”Voe että on hyvvee, sanoi Juho, nuoli vielä astiansa ja paneutui selälleen hiekkaan. – Jos kyssyyvät nin sanokee että Tiihonen on taevaassa, ee sua häeritä.”

Naisten elämäkohtalo, joutuminen ”naisena olemisen onneen ja vaivaan” kuten Anna Tuomi asian ilmaisee, nousee esille myös Hietakehdossa niin kuin aikaisemmissakin Sirpa Kähkösen kirjoissa. Naiset ovat joutuneet luopumaan monista toiveistaan ja tyytyneet osaansa, kuten kirjan arkinen ja työteliäs Hilda Tuomi, jonka osana oli jäädä naimattomaksi ja pitää huolta vanhemmistaan. Mutta seuraavan sukupolven naisten elämä voi olla jo toisenlaista. ”Hilda ajatteli väsyneesti: minä neuvon Lassin ja Annan lapsia paremmin kuin minua on neuvottu. Sanon että kenenkään kohtaloa ei ole toisilla lupa ennalta kaavailla ja päättää.”

Sirpa Kähkönen kuvaa Hietakehto –kirjassaan vain paria elokuun päivää ja niiden tapahtumia, mutta kirjaan sisältyy paljon enemmän. Ihmisten elämänkohtalot kietoutuvat yhteen koko sotaa käyvän Euroopan kanssa, ja sodan seurauksena on syntymässä uudenlainen Eurooppa ja Suomi. Toivottavasti Sirpa Kähkönen jatkaa vielä Kuopio –sarjaansa. Minä ainakin olen utelias tietämään kuinka Arvin, Juhon, Marin, Charlottan ja muiden kirjan henkilöiden elämä jatkui. (Sinikka L)

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälän kirja alkaa kuvauksella Pietarista vuonna 1891, jolloin eräänä talvi-iltana Mihail Mihailovitš Schmidt odottaa merkkiä rakastettunsa ikkunan alla. Kirjan alku toi mieleeni venäläiset klassikot: ”Lunta, puistojen puut pörheinä uudesta puhtaasta lumesta, kaikkialla kinoksia. Hevoset hölkkäsivät kaduilla lähes ääneti, Mihail Maihailovitš Schmidtin sisällä huusi.” Pietarissa ja Karjalan kannaksella kasvaa kirjan päähenkilön Mr. Smithin isoisä, joka oppii kaupankäynnin ja liike-elämän metkut omalta isältään. Eletään 1800-luvun luvun loppua ja 1900-luvun alkua, jolloin ihmiset ja tavarat liikkuivat rajan molemmin puolin samoin kuin ne seilaavat vapaasti nykyajan Euroopassa. Venäjän vallankumouksen alla ja sen jälkeen ihmissalakuljetus ja salakuljetus yleensä olivat herra Schmidtille kannattavaa liiketoimintaa, mutta palovakuutusten myyminen Karjalan kannaksella toi hänelle kuitenkin eniten voittoja, joskin myyntihommiin liittyi välillä vähän hämärää bisnestä, jota Schmidt ei kuitenkaan pitänyt minään vakuutuspetoksena tai rahanpesuna, vaan pikemminkin ”eräänlaisena rahan jalostamisena”. 1930-luvun alussa herra Schmidt jättää vaimonsa ja pienen poikansa ja muuttaa Turkuun, jossa kuolee ilmeisestikin luonnollisen kuoleman jättäen jälkeensä hylätyn romaanikäsikirjoituksen Mustaa ja punaista, jota hänen oletettu pojanpoikansa Mr. Smith yrittää vuosikymmeniä myöhemmin jäljittää.

Kirjan nimihenkilö Mr. Smith elää nykyajan Suomessa, jossa hän harjoittaa omaa liiketoimintaansa. Mr. Smith ratkoo yhtiökumppaninsa Lötjösen kanssa ihmisten ongelmia. Koska hän ei ole kyennyt ratkaisemaan omia ongelmiaan, hän on päättänyt ryhtyä ratkomaan muiden. Mr. Smithin suurin ratkaisematon arvoitus on Mr. Smith itse, arvoitus, johon hän uskoo saavansa ratkaisun isoisänsä hylätystä käsikirjoituksesta.  Asiakkaina hänellä on hyvin monenlaisia ihmisiä. Eläkkeelle joutunut nettiaikakauden syrjäyttämä päätoimittaja Orvo Manninen viettää aikaansa tylsistymällä kotona tai aurinkorannoilla, joihin hän varailee pikalähtöjä netistä. Menestyskirjailija Erkka Torro pelkää luovuutensa ehtymistä, ettei pysty enää kirjoittamaan vetävää romaania. Entisen kaunottaren Briscillan elämä on ollut pelkkää pettymystä monista suurista rakkauksista huolimatta. Tällä hetkellä hänen suurin huolensa on vanheneminen ja menetetty kauneus. Lyhyen valonpilkahduksen hänen elämäänsä tuo kohtaaminen laitapuolen kulkijan Ranen kanssa, joka on ”juoppo, urheilija ja kitaristi Jumalan armosta”.

Seppälän kirjan juonta on mahdotonta selostaa. Mitään suoraviivaisesti etenevää kerrontaa siinä ei olekaan, vaan välillä kirjassa ollaan taas uudelleen 1900-luvun alun Karjalan kannaksen pitsihuviloissa, Venäjän vallankumouksen pyörteissä ja Viipurin taisteluissa vuonna 1918, mutta juoni ei ole teoksen pääasia. Seppälä kirjoittaa taas terävän jäätävää tekstiä, joka ei yritä mielistellä tai viihdyttää. Kirjan henkilöt ovat kaikki yksinäisiä etsijöitä, joista joku sai vähäksi aikaa elämäänsä hippusen toivoa, joku ei. Raha hallitsee kaikkea, olipa aika mikä tahansa, ja sen valtaan alistetaan niin aatteet kuin yksityiset ihmisetkin.

”Ei uskoisi, miten paljon ongelmia meidän uudessa iloisessa Euroopassamme voi olla, uudessa Euroopassa, joka oli edustuksellinen, läpinäkyvä ja läheinen, jossa demokratia syleili kansalaiset nöyriksi ja jossa ihmiset eivät tajunneet että heidän maanosastaan oli tullut Eurooppa Oyj. Meidät oli saatu uskomaan kaikki mitä meille kerrottiin: kun meille näytettiin keskimmäistä, meidän haluttiin näkevän viisi sormea. Koko käsi voitiin amputoida, kuten George Orwellin romaanit Amazonin Kindlestä. Sitä paitsi, kuten Stanislaw Jerzy Lec kirjoittaa: Joka sanoo me, ei tarkoita itseään. Tämä kaikki tapahtuu tilanteessa jossa historia on enää bisneskonsepti, demokratian ja radikaalin kapitalismin risteytys. Aikaisemmin historia oli politiikan arkeologiaa. Euroopassa henki on kuollut, aine hallitsee.” (Sinikka L)

Pirjo Hassinen: Popula

Finlandia-ehdokkaaksi valitun Pirjo Hassisen Populan ensisivujen tunnelmat ovat niin takakireitä, että kirjaan syventyminen vaatii keskimääräistä enemmän ponnistelua. Kolmen päähenkilön mielenliikkeet ovat kuin äärimmilleen venytettyjä viulunkieliä ja erityisen vaikeaa on saada otetta elämänsä ruuhkavuosia elävän kolmekymppisen Ritan kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin ulottuvasta kiukuttelusta. Henkilökohtainen kipuilu peilautuu kuitenkin vähitellen laajempiin ympyröihin ja Populasta kasvaa melko onnistunut analyysi suuren jytkyn jälkeisestä Suomesta. Vieraaksi muuttunut oma maa on toki ennenkin inspiroinut taiteilijoita, mutta Hassisen nyky-Suomessa liikutaan jo niin lähellä tunteiden absoluuttista nollapistettä, että on turha odottaa lumen enää tekevän enkeleitä eteiseen.

Yhteiskunnallisesta sanomastaan huolimatta Popula on ennen kaikkea romaani ihmissuhteista. Niitä vain sävyttävät valitettavan yleiseksi käyneet tarpeettomuuden ja epävarmuuden tunteet. Viisikymppisen Pirjon ja tätä nuoremman Perttu Alvari Hermanni Aallon välinen lämmin ystävyys voisi kenties edetä romanssiksi saakka, mutta Pertun saamat potkut sekä turhautuminen dementoituneen äitinsä huonoon kohteluun suuntaavat ison miehen tarmon lopulta muualle. Työpaikaltaan jo paljon aikaisemmin ulos saneerattu Pirjo puolestaan viettää päivänsä pienessä sievässä ja joutuu tekemään tiliä paitsi kirjan aloittavan taidevandalisminsa seurausten, niin myös ongelmallisen tytärsuhteensa kanssa. Pirjon tytär Rita taas elää väljähtyneen oloisessa avioliitossa edellisen vaimonsa kuolemaa vielä läpikäyvän esimiehensä kanssa. Yksi harkitsematon lause käynnistää aviokriisin, mutta luo toisaalta pohjaa kirjan valopilkuksi muodostuvalle Pirjon sekä Ritan aviomiehen afrikkalaistaustaisen adoptiotyttären väliselle suhteelle.

Ankeuden keskellä Perttu löytää henkisen kotinsa räikeän populistisesta Popula-puolueesta. Nousu puolue-eliittiin tapahtuu puolivahingossa ja samalla myös Pirjo joutuu hieman tahtomattaankin liikkeen surkuhupaisaksi mannekiiniksi. Populan saaman järisyttävän vaalivoiton jälkeinen kiristynyt ilmapiiri heijastuu myös Ritan ja Villen väleihin ja Pirjon ja Tuulia-tyttären välinen suhde on lopulta kuin punainen vaate suvaitsevaiselle pehmomiehelle. Perttu puolestaan pääsee yhä syvemmälle Populan johtohahmo Jukka Kalmarin julkisivun taakse ja joutuu lopulta kuittaamaan tämän töppäilyjä muullakin kuin henkilökohtaisella luottokortillaan. Kirja päättyy hieman ennalta arvattavasti päähenkilöiden kohtalot törmäyskurssille niittaavalla järkyttävällä loppuratkaisulla, mutta toisaalta näin ei jää pienintäkään epäilystä siitä, kenen joukoissa kirjailija itse seisoo.

Hassinen loistaa tuttuun tapaansa tarkkanäköisenä henkilökuvaajana, mutta tiuhaan viljellyt yksinkertaistukset saavat Popula-ilmiön tuntumaan lopulta liian kaavamaiselta. Vihainen kansa toki saa helposti näköisensä johtajat, mutta tosielämän esikuvan suomalaiset erityispiirteet on silti lakaistu maton alle. Popula onkin pikemmin kooste useammasta eri eurooppalaisesta oikeistopopulistisesta puolueesta. Esimerkiksi Jukka Kalmarissa ei ole hitustakaan Timo Soinin lupsakasta maanläheisyydestä, vaan puoluejohtaja on kuin sekoilevan Teuvo Hakkaraisen ja niljakkaan Jörg Haiderin risteytys. Ajankohtainen sanoma ja sujuva kerronta puoltavat silti kirjaan tarttumista, mutta voitto Finlandia-kisassa olisi kohtuullisen suuri yllätys. (Tuomo L)

Kaarle Aho: Väärän kuninkaan päivä

Väärän kuninkaan päivään mahtuu runsaasti sivuja ja monen moista käännettä. Tavaraa on jopa niin paljon, että kokonaisuus ei oikein millään tahdo pysyä esikoiskirjailija Kaarle Ahon käsissä. Lopputulos on sinällään kunnianhimoiselta vaikuttava yritys tiivistää kahden eri sukupolven kokemusten kautta suomalaisessa yhteiskunnassa ja erityisesti talouselämässä, politiikassa sekä mediassa tapahtuneita muutoksia. Suuren tarinan ainekset lässähtävät kuitenkin kasaan kerronnan päämäärättömän rönsyilyn sekä Ahon täysin väärissä paikoissa puisevaa asiatekstiä lähestyvän tyylin ansioista. Oppimestarimainen paasaaminen häivyttää ihmiset tapahtumien taustalle ja on melko lailla käsittämätöntä, että kirjailija ei ole itse huomannut tekstistä monessa kohtaa syntyvää tahattoman koomista vaikutelmaa. Mukana on silti onneksi muutamia ilahduttavia onnistumisen hetkiä ja ajoittain kirja nousee siivilleen. Parasta antia ovat ehdottomasti joidenkin keskeisten aikalaistapahtumien puolifiktiiviset kuvaukset. Esimerkiksi helmikuussa 1990 masinoidun Helsingin yliopiston hallintorakennuksen kolmipäiväisen valtauksen farssimaiset vaiheet on tuotu esille varsin herkullisesti.

Juonikuvio kiertyy ainakin kahta lähihistorian tunnettua kohupankkiiria muistuttavan Toivo T. Ryynäsen ympärille. Ryynäsen vaiherikkaan uran dokumentointi lankeaa kirjan alussa uskollisen kertojan roolissa toimivan toimittaja-freelancer-yrittäjä Jyrki Nyrkin tehtäväksi. Sohvan pohjalle vajonnut entinen lupaus kokee eteensä tulleesta yllättävästä näytön paikasta jopa hetkellisen hybriksen, joka alkaa kuitenkin osoittaa pikaisia laantumisen merkkejä, kun vaimo lähtee vieraan matkaan ja dokumentin päähenkilö menehtyy salaperäisessä auto-onnettomuudessa sveitsiläisellä maantiellä. Epäilyksiä herättävä toimeksianto pysyy silti voimassa, mutta dokumentin teko jää kirjassa lopulta vain sivujuoneksi. Päähenkilöitä löytyy muitakin ja erityisesti loppua kohden tilaa saa Ryynäsen kakkosmiehenä toimineen Paul "Pupu" Vihannin kujanjuoksu. Monet sivuhenkilöistä läpivalaistaan myös niin perusteellisesti, että tarinan punaista lankaa saa välillä hakea todella tarkkaan.

Toivo T. Ryynäsen loikka entisestä taistolaisesta Harvardin yliopiston kautta penttikourimaiseksi kohuliikemieheksi on nykyisen eurokriisiin valossa varsin viaton. Se olisi silti yksinään riittänyt tarjoamaan ainekset mielenkiintoiselle kirjalle. Aho kirjoittaa kuitenkin sen rinnalla tarinaa oman sukupolvensa ja kenties vielä henkilökohtaisesta lankeemuksestaan. Kirjassa tarjoillut yhtymäkohdat aikakausien välillä tuntuvat valitettavan keinotekoisilta ja vaikutelmaa ei yhtään helpota se, että lopussa nousee esiin katkeralta maistuvia sävyjä, jotka viittaavat vanhojen kalavelkojen makseluun. Väärän kuninkaan päivä ei missään nimessä ole täysin toivoton tapaus, mutta se olisi kannattanut julkaista vähintään kahtena erillisenä kirjana. Senkin uhalla, että tupakkia ja punaviiniä olisi kulunut vielä puolet enemmän. (Tuomo L)

Turkka Hautala: Salo

Lähes uppoamattomana pidetyn Nokia-Suomen äkkinäinen ja dramaattinen ulosliputus teki kertaheitolla Turkka Hautalan vuonna 2009 julkaistusta Salo-esikoisromaanista yhden kesän ajankohtaisimmista kirjoista. Julkaisuhetkenä vielä fiktiolta vaikuttanut varsinaissuomalaisen pikkukaupungin 2000-luvun menestystarinan synnyttäneen tuotantolaitoksen täydellinen alasajo onkin esillä jo kirjan aloitusluvussa. Tästä huolimatta Salo ei peilaa ihmiselämän ja talouden kylmien realiteettien välistä ristiriitaa samanlaisella intensiteetillä kuin esimerkiksi Miikka Nousiaisen Metsäjätti. Sulkemispäätöksen uhka leijuu vielä epämääräisesti tapahtumien taustalla ja pahaenteisen tunnelman aistii parhaiten siitä jo varmuuden saaneen tehtaan ylempään johtoon kuuluvan Riston lisäksi enneunille altis grillivaunun pitäjä.

Odotettavissa oleva tragedia tuo silti erityisesti nykytiedon valossa oman lisänsä Hautalan kuvaamiin jo itsestään synkeämmän puoleisiin ihmiskohtaloihin ja yhteiskunnallista tarkkanäköisyyttä teoksessa on muutenkin. Kultaiselle vasikalle ei kumarreta ja kritiikin säilä heiluu, varsinkin kun on kyse tehtaalla suorittavaa työtä tekevien ihmisten työoloista. Kirjan yksitoista novellimaista ja toisiinsa kytköksissä olevaa tarinaa kumpuavat kuitenkin jo menestysvuosien julkisivun alla muhineesta pahoinvoinnista sekä siitä täysin osattomaksi jääneen ihmisjoukon tunnoista. Muutama onneton avaintapahtuma ketjuttaa kertomusten päähenkilöt toisiinsa ja hauraissa kohtaamisissa vuorottelevat sekä äärimmäisen traagiset että pientä valoa tunnelin päähän tarjoavat juonenkäänteet. Salo on myös Hautalan häpeilemätön rakkaudentunnustus synnyinkaupungilleen. Kaupungin kuin omat taskunsa tunteva kirjailija kuljettaa lukijoita määrätietoisesti episodista toiseen sekä samalla myötäelää ja havainnoi tarkkasilmäisesti ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia. Joissain kohdissa päähenkilöiden puhe tosin kääntyy valitettavan keinotekoisen tuntuiseksi julistamiseksi ja henkilökuvauksessa on liian usein mustavalkoista kaavamaisuutta. Kokonaisuus on silti moniääninen ja juonen sommittelu kestää hyvin vertailun etenkin elokuvamaailmaan sijoittuvien esikuvien kanssa.

Erityisen osuvasti Hautala onnistuu nuorten miesten ahdingon kuvauksessa. Sisätiloihin päiväkausiksi sulkeutuneet salolaisveijarit käyvät roskaruualla, pornolla ja erilaisilla mieltä turruttavilla aineilla. Yksinäisyys on välillä totaalisen ahdistavaa ja uppoutuminen harhaiseen nettimaailmaan tuskin lupaa sen toiveikkaampaa tulevaisuutta. Ovi lyödään tylysti kiinni myös asiansa mallikelpoisesti hoitaneelta maahanmuuttajanuorukaiselta ja toiveet paremmasta onnistuvat luomaan vain lisää ahdistusta. Naisilla on myös omat heikot hetkensä, mutta samalla voimia ottaa itseään niskasta kiinni tai ainakin haaveilla siitä. Vahvimmille on suotu jopa maagiselta tuntuvaa kykyä kannatella harteillaan koko kaupungin kohtaloa ja Salon sykkeen sanoiksi pukevan Hattuleidin kipeästi odottama kädenpuristus voisi hyvin olla uusi alku kovia kokeneelle kaupungille.

Saloa voi pitää poikkeuksellisen synkkänä kirjana jopa suomalaisen nuoren miehen kirjoittamaksi ja ilman viimeaikaisia tapahtumia sitä olisi vaikea suositella kesän kepeisiin lukuhetkiin. On silti aina hienoa löytää kirja, joka tuntuu muutaman vuoden jälkeen ajankohtaisemmalta kuin julkaisuhetkenään. Aika on muutenkin tehnyt sille hyvää, sillä Hautalan myöhempien onnistumisien ansiosta monista ensimmäisellä lukukerralla häirinneistä puutteista on paljon helpompi olla välittämättä. (Tuomo L)

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Kansakunnan kollektiiviseen muistiin syöpyneen historiallisen tapahtuman täydellisesti kiteyttävän kirjallisen teoksen ei välttämättä tarvitse olla monta sataa sivua pitkä tiiliskivimäinen järkäle. Aki Ollikainen onnistuu niukin naukin romaanimittaan kurkottavassa esikoisessaan tuomaan 1860-luvun jälkipuoliskon suurten nälkävuosien kauhut ja toisaalta niiden lomassa itäneet toivon siemenet aivan kirjaimellisesti kiinni lukijan iholle. Heräämäisillään olevan Suomi-neidon elämänliekin miltei sammuttanut tragedia maalataan lukijan silmien eteen mestarin ottein ja karujen olosuhteiden ihmisen mieltä ja ruumista riuduttava olemus on Ollikaisen tekstissä läsnä samalla aikaa sekä äärimmäisen realistisesti että riipaisevan runollisesti. Paitsi törröttäviä luita ja kalpeita kasvoja, loputtomat hallan kuuraamat katovuodet tuovat mukanaan myös emotionaalista kitsautta, inhimillisyyden puutetta, ja moraalista rappiota. Niiden keskelläkin ihmiset silti välittävät toisistaan ja tarrautuvat kaikin voimin elämään, vaikka hampaiden välissä olisi lopulta vain tukko koirankarvoja.

Matkakertomukseksi puettu Nälkävuosi etenee kolmen kehystarinan kautta. Kerjuumatkalle lähtevän kuolevan torpparin vaimon ja tämän kahden lapsen kertomus on niistä traagisin. Hädänalainen seurue kiertää talosta taloon kuoleman käärme kintereillään, samalla kun julma aika muovaa perheen kohtaloa ankarimmalla mahdollisella tavalla. Retken päämääränä häämöttää tarunhohtoinen Pietari, mutta nälän uuvuttama ruumis ei jaksa viedä sinne edes unissa. Parempia piirejä puolestaan edustavat helsinkiläiset Renqvistin veljekset, jotka elävät kurjuudenkin keskellä säätyläisten yltäkylläistä elämää. Senaatin apulaiskamreerina työskentelevä Lars ja hänen lääkäriveljensä Teo piirtävät tulevaisuuden suuria linjoja shakkilaudan ja punssilasin ääressä. Larsin avioliitto on kuitenkin lapseton ja vaimo purkaa pettymystään kuihtuvaan kiinanruusuun. Aikakaudelle tyypillisessä kaksinaismoraalissa piehtaroiva Teo taas menettää hyvän ystävänsä ja joutuu siitä seuraavien yllättävien tapahtumien jälkeen perustavaa laatua olevien moraalisten kysymysten eteen. Kolmas tarina seuraa pettua järsivän kansan ahdinkoa lintuperspektiivistä tarkastelevaa senaattoria. Vastuu kansakunnasta ja omasta asemasta on raskas kantaa ja painajaisissa kummittelee lapsivuoteelle kuollut verta vuotava vaimo. Jotain täytyy kuitenkin tehdä ja suurmiehen päätösten seuraukset jäävät jälkipolvien arvioitavaksi.

Kirjan lyhyydestä huolimatta Ollikainen malttaa kirjoittaa kiireettömästi ja pohdiskelevasti. Tapahtumien ja keskeisten henkilöhahmojen annetaan kehittyä rauhassa, mutta samalla kaikenlainen turha rönsyily on karsittu pois. Teoksen hyvällä tapaa vanhanaikainen tunnelma syntyy yhtä lailla luonnonläheisestä kielestä, selkeistä moraalisista kannanotoista kuin traditionaalisten vertauskuvien käytöstä. Ollikainen tapailee sivuilla jopa raamatullisia sävyjä ja se, että ne eivät nykylukijaa lainkaan häiritse, kertoo kirjailijan erinomaisen tinkimättömästä tyylitajusta. Rakenteeltaan ja rytmitykseltään kirja on hieno ja koukuttaa takuuvarmasti alusta aina viimeiselle sivulle saakka. Ajankuva ja päähenkilöt tuntuvat oikeilta, mutta tarinan ajattomien teemojen lienee tarkoitus kertoa jotain myös nyky-Suomesta. Hyvän kirjallisuuden ystäville Nälkävuosi on ehdottoman pakollista luettavaa ja sitä voi suositella myös niille, jotka aikovat lukea tänä vuonna vain yhden kirjan. Sen jälkeen alkaa kuitenkin tehdä välittömästi mieli lisää samanlaista. (Tuomo L)

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Facebook-ajan kepeä pinnallisuus ja 1970-luvun tiedostava yhteiskuntakriittisyys paiskaavat kättä Venla Hiidensalon Mediahuora-esikoisromaanissa. Vapaana toimittajana elantonsa ansaitsevan Maria Vartiaisen hektisillä statuspäivityksillä ryyditetty kirja onkin kattavan hirtehishumoristinen kuvaus suomalaisten mediatyöläisten tämän hetkisestä ahdingosta. Myös itse toimittajataustaisen Hiidensalon esiin tuomissa alan lukuisissa epäkohdissa riittää puitavaa ja esimerkiksi pakkoyrittäjyyteen liittyvät ongelmat väännetään rautalangasta useampaan kertaan. Valpas kirjailija rusikoi ahneiden mediatalojen lisäksi myös toimittaja-avustajien huonoon diiliin syy-seuraussuhteessa olevaa suomalaista yhteiskuntaa, joka näyttäytyy kirjassa enemmän suurta halpahallia kuin perinteistä sivistysvaltiota muistuttavana ja tarjoaa mitä parhaimman kasvualustan Mediahuoran kritisoimalle mahdollisimman halvalla tuotetulle mauttomalle pintajulkisuudelle.

Kirjan sillisalaattimainen juoni kulkee pääasiassa Maria Vartiaisen moninaisten työkeikkojen kuvauksien varassa. Human interest -journalismin sokkeloissa koluava kädestä suuhun elävä freelancer on jatkuvassa hälytysvalmiudessa ja jutuntekoon singahdetaan mukisematta, oli kyse sitten Itä-Helsingin betonilähiöistä tai takametsien viriilin Erämiehen kotitilasta. Lopputulos on kuitenkin usein valmis jo ennen kuin haastateltavat ovat ehtineet sanomaan ensimmäistä sanaakaan, sillä kaupallisessa bulkkijournalismissa tarinat on tungettava vaikka väkisin lukijoita miellyttävään muottiin. Kirjan ehdottomasti hauskimmat hetket koetaankin vertaillessa Hiidensalon lukujen loppuun liittämiä Vartiaisen juttujen valmiiksi editoituja versioita siihen, mitä haastateltavat oikeasti päästivät suustaan. Julkisuuspelin säännöt ja armottomuus tulevat selväksi ja lukijat saavat hyvän käsityksen siloteltujen selviytymistarinoiden keinotekoisuudesta.

Toisena Mediahuoran keskeisenä teemana on yksinhuoltajaäidin kipuilu murrosikää lähestyvän poikansa sekä itsekästä laskelmointia täynnä olevien parisuhdemarkkinoiden kanssa. Minuuttipuuron muodossa tarjoiltu äidinrakkaus joutuu koetukselle viimeistään silloin, kun poika alkaa vähitellen kiinnostua isänsä olemassaolosta. Lopussa romahtanutta äiti-lapsisuhdetta hoidetaankin sitten lööppien välityksellä ja Vartiaisen omista sotkuista tulee julkisuuden kauppatavaraa. Myymisen problematiikka on vahvasti läsnä myös parisuhdekuvioissa ja ihastuksen kohteet ovat surkuhupaisesti juuri niitä, joista jutut täytyy vääntää. Mitenkään erityisen realistisesti kumpaakaan yksityiselämän osa-aluetta ei tuoda esiin, mutta Marian ja Pertun perhe-elämä tuntuu juuri ja juuri riittävän elämänmakuiselta, vaikka lopun kafkamaiset juonenkäänteet tekevät siitä kovin päälle liimatun tuntuista.

Mediahuoran suurin ongelma on kuitenkin Hiidensalon päätös keskittyä kirjoittamaan enimmäkseen päähenkilöä ympäröivistä ulkoisista olosuhteista ja pitää Maria Vartiainen muuten melko paperinmakuisena hahmona. Pientä sisältä kumpuavaa tahatonta naurua lukuun ottamatta kirjan henkilökuvaus tuntuu häiritsevän etäiseltä ja tämän vuoksi Mediahuora ei tempaa samalla tapaa mukaansa kuin vaikka Tuomas Vimman työn uutta järjestystä luotaavat kirjat. Hiidensalon tekstistä jää liian usein tietoiskumaisen pakkovalistuksen maku ja toisaalta nykymenon tolkuttomuuden arvostelu lipsahtaa monesti nolostuttavan väkinäiseksi. Kirja on yksinkertaisesti liian ryppyotsainen ollakseen hauska ja liian hauska ollakseen vakavasti otettava. Sivuja on myös liikaa ja puolet ohuempana lukukokemus olisi ollut paljon virtaviivaisempi. Keskustelua avaavana aikalaiskuvauksena kirja ajaa kuitenkin asiansa ja mitä enemmän oman elämänsä tarttumapintoja lukija siitä löytää, sitä antoisampaa luettavaa se on. (Tuomo L)

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Unelias vaneritehtaan ympärille rakentunut Törmälän kaupunki sijaitsee jossain päin Keski-Suomea. Pysähtyneisyyden aikaan jämähtäneen paikkakunnan arki sähköistyy kertaheitolla, kun tehtaan omistava Metsäjätti päättää, että huipputulosta takovan laitoksen on toimittava vielä tehokkaammin. Globaalin markkinatalouden ilosanomaa levittämään lähetetään Pasi Kauppi, yhtiön nouseviin kykyihin kuuluva helsinkiläistynyt törmäläläisen duunariperheen kasvatti.

Pasi huomaa kuitenkin nopeasti, että tehostaminen ei käy käden käänteessä ja pörssikurssien nousu-uralla pitäminen vaatii aivan liian monta omantunnon vastaista päätöstä. Lisäksi kipeät muistot entisestä elämästä tulevat vastaan jokaisessa entisen kotikaupungin kadunkulmassa. Helsingissä taas odottavat viimeisillään raskaana oleva sisustukseen hurahtanut vaimo sekä maailman niljakkain pomo, joten pian tehtaan uudessa kuumapuristimessa prässätään jotain aivan muuta kuin kahdeksantoista millin vanerilevyä. Lohtua löytyy onneksi entisen parhaan kaverin Janne Lahtisen seurasta. Tehtaalla töitä paiskiva Janne on isoisä alle nelikymppisenä ja alkoholikin on välillä maistunut vähän liikaa. Tulevaisuus on kuitenkin alkanut näyttää valoisammalta, mutta sitten alkavat Pasin vetämät YT-neuvottelut.

Metsäjätti on kuvaus paitsi ahneuden kyllästämästä kvartaalitaloudesta, niin ennen kaikkea myös kahdesta samoista vaatimattomista lähtökohdista ponnistaneesta nuoresta miehestä ja siitä, kuinka kohtalokkaat seuraukset elämän alkuvaiheessa tehdyillä valinnoilla voi olla. Toinen pystyi lähtemään ja kouluttautumaan, toisen täytyi jäädä kotikaupungin pienten piirien pyöritykseen. Yhteinen menneisyys pitää silti otteessaan ja todelliseen ystävään voi luottaa vielä vuosien jälkeen. Kadonneen nuoruuden ja menneen maailman nostalginen muistelu sekä sen ja nykyhetken välinen ristiriita onkin Nousiaisen romaanin todellinen käyttövoima. Janne ja Pasi vuorottelevat kumpikin kertojina ja vaikka heidän elämäntilanteensa eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, niin pään sisällä ajatukset pyörivät hämmästyttävän samoja ratoja. Pohdintaa jatketaan usein siitä, mihin toinen jäi ja maailman myllerryksistä selvitään samalla törmäläläisellä asenteella.

Kahden kertojan käyttö auttaa myös tekemään päähenkilöistä moniulotteisempia, sillä aivan yhteneviä Jannen ja Pasin kuvaukset samoista tapahtumista eivät ole. Muutoin Nousiaisen henkilökuvauksessa on paikoin sorruttu liialliseen mustavalkoisuuteen ja esimerkiksi Pasin pomo on pelkkä karikatyyri. Nousiainen kirjoittaa kuitenkin erittäin mukaansatempaavasti ja sopivan hauskasti vaikeasta aiheesta, joten kovin suuri puute tämä ei ole. Kirjasta löytyy aivan riittämiin harmaan sävyjä ja optimistinen loppu onnistuu luomaan toivoa kaiken synkkyyden keskellä. (Tuomo L)