Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Tuskin kukaan salapoliisiromaanien tai jännityksen ystävä on kyennyt täysin sivuuttamaan dekkariperinteen kulmakiven, Agatha Christien teoksia. Kuulun niihin vastarannankiiskiin, jotka ensi alkuun vierastavat kirjallisuuden kaanoneita, klassikoita ja suuria nimiä.

Aikataulukon arvoitus (The A.B.C. Murders) olikin kohdaltani ensikosketus tähän dekkarikirjallisuuden suureen nimeen. Christie sysää tapahtumat liikkeelle, kun belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot saa eräänä päivänä kirjeen, jossa murhaaja ilmoittaa joitakin yksityiskohtia ennakkoon tulevasta murhasta ja haastaa täten Poirotin salapoliisitaidot. Myöhemmin nimimerkkiä ABC käyttävä murhaaja jatkaa murhaa ennakoivien kirjeiden lähettämistä yksityisetsivälle ja seurailee kaameissa teoissaan aakkosjärjestystä. Näennäisesti keskenään irrallisen tuntuisia murhia yhdistää lisäksi myös jokaisen uhrin läheisyydestä löytyvä juna-aikataulukko (ABC Railway Guide).

Christien kerronta on hämmästyttävän koukuttavaa suoraviivaisuudessaan ja selkeydessään. Samalla hän kykenee johdattelemaan lukijan harhapoluille. Christie hyödyntää Aikataulukon arvoituksessa ensimmäisen persoonan kerrontaa Poirotin ystävän ja tavallaan tutkinnassa tarkkailijan roolissa toimivan kapteeni Hastingsin henkilöhahmon avulla. Hastingsin puhe vuorottelee kirjan luvuissa ulkopuolisen, kolmannen persoonan kertojan kanssa, joka keskittyy kuvailemaan erään henkilöhahmon toimintaa teoksessa. Näillä kerronnan tasojen vaihteluilla ja tiettyjen näkökulmien painottamisella Christie sekoittaa mysteeriin ratkaisua janoavan lukijan epäilykset murhaajaehdokkaista.

Henkilöhahmoista tarinan polttopisteessä ovat tietenkin Hercule Poirot ja tämän aisapari kapteeni Arthur Hastings. Parivaljakko täydentää toinen toistaan. Siinä missä Poirot tutkii tapahtumien kulkua tarkkanäköisesti, objektiivisesti ja äärimmäisen analyyttisesti, Hastingsin lähestymistapa on maanläheinen ja harrastelijasalapoliisin tavoin ajoittain yltiöpäisen innostunut. Kapteenin kuvaillaankin miltei palvovan Poirotin päättelykykyä.

CD-äänikirja formaattina tekee klassikostakin helposti lähestyttävän, kun kiireisen arjen keskellä kirjaa voi kuunnella vaikkapa työmatkojen aikana auton soittimessa. Äänikirjan hyvän, harjaantuneen lukijan ansiosta kirja ja sen henkilöhahmot heräävät eroon aivan uudella tavalla. (Anna-Mari K)

CMX: Seitsentahokas

Edellisellä levyllään popin ja iskelmän kanssa leikitellyt CMX palaa Seitsentahokas-levyllään jälleen haastavamman materiaalin pariin. Yhtyeen laajasta repertuaarista löytyy kaksi massiivista progressiivisen rockin merkkiteosta sekä liuta muuten vain vaikeina pidettyjä levyjä, mutta uutukaisen asemoiminen niiden jatkeeksi tuntuu aluksi hankalalta. CMX on monipuolistanut ilmaisuaan vuosien varrella siinä määrin, että Seitsentahokkaan raakaa betonia kuulijalle syöttävä tuotanto tuntuu aluksi pettymykseltä. Parempi silti, että bändi ei tee samaa levyä uudelleen ja turhan sliipatun edeltäjän toistaminen olisi ollut selvä virhe. Seitsentahokkaalle mahtuu toki myös Dinosaurus Stereophonicus- sekä Talvikuningas-levyiltä tuttua hämyistä progeilua. Soitinarsenaalia sen synnyttämiseen on tällä kertaa vain käytetty hämmästyttävän säästeliäästi.

AAA-luokan aloitus tekee kuitenkin ensivaikutelmista erittäin positiivisia. Heti kärkeen kuultavat Valoruumis, Etuvartio sekä En tahdo nähdä enää yhtään alastonta antavat vaikuttavan näytön myös sessiorumpaliksi värvätyn Olli-Matti Wahlströmin kyvyistä ja lopputulos on vertailukelpoinen Tuomas Peipon hurjalle ensiesiintymiselle Vainajala-levyllä. Yrjänän ärjymässä Valoruumissa ei liikoja herkistellä, vaan se asettuu linjaan Pirunnyrkin tai Iskusävelmän kaltaisten vahvojen alkurutistusten kanssa. Kakkosraitana kuultava Etuvartio on niin raivokasta paahtoa kuin keski-ikäistyneeltä CMX:ltä voi nolostumatta odottaa, ja kun melodinen En tahdo nähdä enää yhtään alastonta vielä putsaa pöydän, niin odotukset nousevat väkisin kattoon ja soittimessa voi helposti olettaa pyörivän CMX:n parhaan tuotoksen sitten vuoden 2003 legendaarisen Aion-levyn.

Hurjin nousukiito katkeaa valitettavasti nelosraitana kuultavaan Luotisuoraan. Kirkasotsaisella uholla ratsastava biisi ei istu kaikkein luontevimmin CMX:n käsittelyyn. Seuraava Nrsisti on parempi, mutta ei alun kaltainen täysosuma. Molemmat raidat ovatkin lähinnä pakollista odottelua ennen levyn merkkipaaluksi nousevaa Kusimyrskyä. Ensimmäiseksi singlejulkaisuksi valittu kahdeksanminuuttinen tarjoaa Seitsentahokkaan vaikuttavimmat hetket, vaikka täyteen vauhtiin päästään vasta utuisen väliosan ja sitä seuraavan loppunousun aikana. Rutiinilla vetäisty Rikkisuudeltu on Kusimyrskyä tyypillisempi singletäky. Auringon kultaisen kaupungin varjoista ei vain löydy tarpeeksi sisältöä Arkangelin tai Ruosteen kaltaisten CMX-balladien rinnalle. Jatko on myös epätasaista: Me tulemme kaikkialta jää jonnekin Nrsistin ja Luotisuoran välimaastoon. Jyrsijä taas on turhan kuuloista täytemateriaalia. Seitsentahokas päättyy Seitsentahokkaaseen, jonka intro on tehty kuin kiusaksi niille, jotka odottivat leijuvansa CMX:n kanssa kosmisten ulottuvuuksien tuolle puolen. Tyylikkäänä lopetuksena se kuitenkin ajaa asiansa.

Seitsentahokkaan voin tiivistää sanoilla hyvää, mutta ei parasta. Pitkän linjan yhtye haluaa olla ennalta arvaamaton, mutta samalla se on menneisyytensä vanki. Särmät ovat silti tallella ja CMX on edelleen omalla tasollaan suomalaisessa rock-universumissa. Kilpailu itsensä kanssa käy kuitenkin kokoa ajan vaikeammaksi ja monelle fanille yhtyeen kulta-aika alkaa huolestuttavasti ajoittua pääasiassa 1990-luvulle sekä 2000-luvun alkuun. Liikoja ei onneksi nytkään tarvitse pettyä ja paras levy voi yhä olla tekemättä. Ja saadaan Seitsentahokkaalla sentään nauttia CMX:n kaikkien aikojen hienoimmasta levynkannesta. (Tuomo L)

Arkhamin Kirjasto: Torches Ablaze

Mystiseltä kalskahtavan Arkhamin Kirjaston takaa ei valitettavasti löydy rokkaamaan innostuneita kirjastoihmisiä, vaan studio-olosuhteissa kahden hengen yhtyeenä operoiva kokoonpano koostuu poppareina paremmin tunnetuista Samae Koskisesta sekä Jussi Lehtisalosta. Metallimusiikilla on kuitenkin oma sijansa kummankin sydämessä ja lajityypin perinteitä kunnioittava Torches Ablaze -debyyttialbumi on pieteetillä ja huolellisella käsityömeiningillä kokoon runnottu paketti. Spinal Tapin henkeä on mukana jonkin verran, mutta kyse on silti tosi mielellä tehdystä tuotoksesta, josta osaavat kaikkein eniten nauttia ne, joiden soittimissa pyörivät aikoinaan taukoamatta Entombedin klassiset Left Hand Path- ja Clandestine -levyt. Junioreillekin on toki tarjolla rattoisa puolituntinen, mutta nykymetallin sieluttomaan mittatilaustuotantoon tai naurettavuuksiin menneeseen eeppisyyteen tottuneet voivat olla hetken ihmeissään Arkhamin Kirjaston vanhan koulukunnan rujon rappauksen parissa.

Suoraviivaisuudestaan huolimatta Torches Ablaze pitää sisällään harvinaisen vaihtelevaa biisimateriaalia. Rokkaavia iskusävelmiä ovat levyn avaava The Cult of No Return sekä Bitch from Hell, joista etenkin jälkimmäinen osoittaa, että pahimmistakin metallikliseistä saadaan edelleen osaavissa käsissä irti tuoreelta kuulostavaa tulkintaa. Sleeping Beauty puolestaan kierrättää hienosti 70-luvun brittiläistä hard rock -kitarariffiä ja vieläkin kokeellisempaa otetta tarjoavat Sea of Madness ja Speed, Yog Sothoth -biisit. Mukana on luonnollisesti myös perinteisen tylyä death metal -meininkiä Knights of Torment- ja Synthetic Death- kappaleiden muodossa. Ympyrän sulkee hienosti päätösraitana kuultava When the Light Is Dead and Gone, jonka pop- ja glam rock -koukkujen jälkeen levyn pistää mielellään soimaan vielä toisen kerran.

Hyvän musiikin lisäksi levy on tuotettu oikealla asenteella ja eläväinen äänimaailma paljastaa sävynsä etenkin paremmissa kuunteluympäristöissä. Erityinen kiitos täytyy antaa rumpuraidoille, joiden kristallinkirkkaat soundit on miksattu aivan piripintaan saakka. Samae Koskisen tykitys kannatteleekin kokonaisuutta parhaimmillaan kuin John Bonham -vainaan kunnian päivien kapulatyöskentely, vaikka teknisesti herrojen välillä on toki eroja. Rytmikitarat surraavat tukevassa Sunlight-rekisterissä, mutta sooloissa irrotellaan sitten ilmavammin. Lauluosuuksien L.G. Petrov -assosiaatiot eivät liene yllätä ketään. H.P. Lovecraftin tuotannosta inspiroituneita metallibändejä on maailmalla enemmän kuin tarpeeksi, mutta Arkhamin Kirjasto kiilaa onnistuneesti takavasemmalta aivan joukon kärkikahinoihin. (Tuomo L)

Stefano Landi: Passacaglia della Vita (esit. vanhan musiikin yhtye L’Arpeggiata)

Päivittäisellä työmatkallani kuuntelen usein Yle Radio 1:n erinomaisia musiikki- ja muitakin ohjelmia, ja eräästä kotiinpaluumatkan aikana kuullusta ohjelmasta on peräisin tämäkin vaikuttava musiikkikokemus. Heti aluksi täytyy todeta, että minulla ei ole mitään asiantuntemusta, jolla voisin arvostella musiikkia tai puhua musiikista oikeilla termeillä: en soita, en laula enkä tunne edes nuotteja. Musiikki on siis minulle pelkkää aistinautintoa, jotain mikä yksinkertaisesti kuulostaa hyvältä, nostaa esiin tunteita ja mielikuvia.

Landin sävellys Passacaglia della vita (Homo fugit velut umbra…) pysähdytti. Pysähdytti kirjaimellisesti, koska jäin vielä hetkeksi autoon istumaan vain kuullakseni, mikä sävellys oli kyseessä. Sitten äkkiä googlaamaan, kuka oli Stefano Landi, ja mikä on tämä mystiseltä kuulostava kappale. Stefano Landista lyhyesti: italialainen barokkisäveltäjä, syntyi Roomassa 1587, kuoli 1639 Roomassa, jossa asui suurimman osan elämästään. Sävelsi pääasiassa madrigaaleja, messuja ja aarioita ja yhden oopperan. Landin sävellyksessä Homo fugit velut umbra… (suomeksi suunnilleen ”ihminen katoaa kuin varjo…”) lauletaan kuoleman väistämättömyydestä. Toistetaan, kuinka jokaisen täyttyy kuolla,”bisogna morire”. Italiankielisessä laulussa kuollaan laulaen, soittaen, tanssien, syöden, juoden, eikä lääkekään auta. Aiheestaan huolimatta ei tämä kappale ole mitään synkkää kuultavaa. Laulussa on tarttuva rytmi ja reipas meininki, vaikka vakavasta aiheesta lauletaankin.

Yhtye L’Arpeggiata soittaa levyllä historiallisilla soittimilla, joiden nimiä en edes yritä arvata, mutta vanhan musiikin soittoa on kiva kuunnella. Levyllä on myös lemmenlauluja suukkoineen ja muuta iloista kansanlauluntapaista rallatusta sekä muutama rauhallinen instrumentaalikappale. Stefano Landin sävelmät soivat välillä nykyaikaisen laulelman tapaa, mitään vaikeaa kuunneltavaa tämä levy ei ole. L’Arpeggiata –yhtyeen levy oli minulle todellinen kuunteluelämys. Leijailin vähän aikaa aivan huikeissa tunnelmissa, melkein kuin olisin nauttinut lasillisen kuohuviiniä hyvässä seurassa. (Sinikka L)

PS. Levyn voit lainata kirjastosta!

Peter Gabriel: New Blood

Peter Gabriel jatkaa pitkää ja menestyksellistä uraansa jo toisella peräkkäisellä sinfoniaorkesterille sovitettua rock- ja pop-musiikkia sisältävällä levyllä. Tällä kertaa vuorossa on miehen oman aikaisemman tuotannon käsittely, josta uudelle New Blood -levylle on valittu enemmän tai vähemmän kattavasti sekä tuttuja hittejä (Solsbury Hill, Mercy Street, Don't Give Up) että ei niin itsestään selviä kappaleita (esimerkiksi Up-levyn aloittava Darkness tai peräti kaksi raitaa OVO-levyltä). Rakkain inspiraation lähde tuntuu kuitenkin olleen vuoden 1986 So-levy, jolta ei silti (onneksi) kuulla Sledgehammer-hittiä.

Gabrielin soolotuotannossa pääosassa on lähes poikkeuksetta ollut hänen persoonallinen äänensä ja taustalla soiva musiikki on välillä ollut todella pelkistettyä ja vähäeleistä. New Blood -levyn aloittava The Rhythm of the Heat tuntuu aluksi jatkavan tätä linjaa jopa liian uskollisesti, mutta päästää onneksi lopulta orkesterin soitinarsenaalin irti kaikessa komeudessaan. Suurin osa levyn kappaleista toimiikin vähintään riittävän hyvinä vaihtoehtoina alkuperäisille.

Parhaiten onnistutaan Darkness-biisillä, jonka orkesteriversio paljastaa siitä alkuperäisessä esityksessä turhan vähälle huomiolle jääneitä sävyjä. Metsään taas menee Red Rain, joka kuulostaa hetkittäin Gabrielin nololta kilpalaulannalta ison orkesterin kanssa. Myös Digging in the Dirt on sovitettu aavistuksen verran liian kepeästi. Levyyn liian kriittisesti suhtautuvien kannattaa kuitenkin kuvitella mielessään, millainen olisi entisen bändikaveri Phil Collinsin soolotuotannosta koottu vastaavanlainen paketti. (Tuomo L)

Jess and the Ancient Ones: Jess and the Ancient Ones

Kuopiolaisen Jess and the Ancient Onesin jäsenten viehtymys synkemmän puoleisiin salatieteisiin on epäilemättä täysin aitoa, mutta yhtyeen omaa nimeä kantava debyyttilevy avautuu ongelmitta myös niille, joille esoteerisiin oppeihin vihkiytyminen edustaa EVVK-osastoa. Turhat rituaalit on viisaasti jätetty levyltä pois ja tarjolla on reilut viisikymmentä minuuttia tiukalla asenteella ja ammattitaidolla tulkittua retrohenkistä rokkia, jonka juuret ovat kultaisessa menneisyydessä, jolloin heavy metal ja hard rock tarkoittivat vielä suurin piirtein yhtä ja samaa asiaa. Yhtyeen suurimpana innoittajana on toiminut 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa okkultistisella imagollaan närkästystä herättänyt obskuuri jenkkibändi Coven, mutta vaikutteita on toki otettu myös paljon tunnetuimmilta kyseisen aikakauden särmikkään musiikin suuruuksilta. Deathchain-kitaristi Thomas Corpse kumppaneineen onkin onnistunut jalostamaan pimeämmästä hippipsykedeliasta tähän päivään sopivan ja omalta kuulostavan paketin, joka lisäksi toimii ilman joidenkin retroilijoiden harrastamaa kieli poskessa -parodiaa.

Levyn jykevästi käynnistävä suoraviivainen Prayer for Death and Fire on itse asiassa mahdollisimman kaukana hämyisen magian maailmasta ja biisistä välittyvät fiilikset liittyvät enemmän hehkuvan kuumina käyvien moottorien ja katuun kiinni poltetun kumin maailmaan. Progemaisempi Twilight Witchcraft johdattelee jo syvempien salojen pariin, mutta varsinainen tajunnanräjäyttäjä on kolmosraitana kuultava kaksitoistaminuuttinen Sulfur Giants (Red King). Uskomattoman taidokkaasti rakennettu opus jää soimaan pitkäksi aikaa korvien väliin jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. Ghost Riders ei sentään ole Impaled Nazarenenkin muinoin versioima vanha kunnon Aaveratsastajat, mutta laukkaa silti varsin mukiinmenevästi eteenpäin. Uusintakäsittelyyn otettu 13th Breath of the Zodiac soi viime vuonna julkaistua 7”-versiota tiukemmin. Ilmavampi ja tunnelmallisemmin kaiutettu alkuperäinen vetää silti niukasti pitemmän korren. Devil (In G Minor) vaihtaa tyylilajin onnistuneesti pianovetoisen bluesin pariin ja levyn päättävän Come Crimson Deathin kohdalla alkaa ylistävistä sanoista olla jo pulaa. Biisi on puhdasta täydellisyyttä ensiminuuteistaan saakka ja tarjoaa hyvän esimerkin siitä, mitä tapahtuu kun kaikki palaset loksahtavat studiossa kohdalleen. Samalla tulee toistamiseen todistettua se, että Jess and the Ancient Ones on omimmillaan yli kymmenen minuuttia kellottavan materiaalin parissa.

Seitsenhenkisen yhtyeen sisäinen kemia tuntuu ainakin levyllä pelaavan erinomaisesti. Laulaja Jessin palkeista eivät vielä täysin luontevasti irtoa aivan kaikki Jinx Dawsonin parhaiden päivien maneerit, mutta äänestä löytyy kevyesti rockbändin johtamiseen tarvittava määrä auktoriteettia. Kitaristit Thomas Corpse ja Thomas Fiend ovat hakeneet työskentelyynsä oppia myös 1980-luvun Murray/Smith-akselilta ja tontit on jaettu varsin tasaisesti. Yhtyeessä soittaa lisäksi kolmas kitaristi Von Stroh, joka kuitenkin päässee paremmin esiin live-esiintymisissä. Koskettimet, basso ja rummut ovat yhtä lailla luotettavien osaajien käsissä. Kaikki kuulostaa siltä kuin pitääkin ja levyn äänimaailma on lämmin ilman, että se puuroutuu epämääräiseksi lo-fi-mössöksi. Jess and the Ancient Ones on ehdottomasti yksi vuoden parhaista levyistä, joten toivottavasti savolaisten projekti saa mahdollisimman pikaisesti jatkoa. (Tuomo L)

Huoratron: Cryptocracy

Huoratron on painanut hommia jo 2000-luvun alkuvuosista saakka, mutta ensimmäistä pitkää levyä jouduttiin odottamaan tämän vuoden kevääseen. Aku Raskin luotsaaman yhden miehen ihmeen suosio on silti ollut kohtuullisen vakaassa nousukiidossa ja Raskin ympäri maailmaa tekemät energiset live-esiintymiset ovat purreet elektrofanien lisäksi sekä rock- että metallipiireihin. Yhtyeen tavaramerkiksi on muodostunut äärimmäisen epäorgaaninen ja konemainen äänimaisema, joka tarjoillaan kuitenkin ihmisjoukot festareiden bailuteltoissa liikkeelle saavan hypnoottisen ja tarttuvan tanssimusiikin muodossa. Biisien melodiaosuudet ovat lähes aina vain yksinkertaisista perusaaltomuodoista rakennettua toistoa, mutta soundien kekseliään muuntelun ansioista meno ei koskaan muutu liian yksitoikkoiseksi. Nykyajalle tyypillisestä efektitykityksestä riisuttujen simppelien sävelkulkujen takaa löytyy Raskin viehtymys kasibittisten tietokoneiden niukkoihin ääniominaisuuksiin. Niiden kiertäminen oli oma taiteenlajinsa ja synnytti kaikessa rajoittuneisuudessaan monia hienoja hengentuotteita. Rytmipuolen ohjelmoinnissa suurena esikuvana on taas toiminut brittiläinen industrial-ikoni Godflesh, jonka sarjatulta muistuttavat tuimat rumpukuviot ovat siirtyneet päivitettyinä versioina tahdittamaan myös Huoratronin biisejä.

Cryptocracy-levy jatkaa saumattomasti Huoratronin muutaman vuoden takaisten $$ Troopers- ja Corporate Occult -pikkulevyjen linjoilla. Musiikkiin on vuosihuollon yhteydessä tarttunut aavistuksen verran enemmän kylmiä industrial-vaikutteita ja tuotanto on muutenkin muuttunut aggressiivisemman oloiseksi. Toisaalta tämä vain lisää levyn toimivuutta kotikuuntelussa. Cryptocracyn avaava tyly nimikkokappale osoittaa heti kättelyssä mistä Huoratronin musiikissa on kyse, mutta vieläkin äärimmäisemmäksi väänneltyjä konerytmejä nakuttaa kolmosraitana kuultava A699F-biisi. Melodisempaa tanssi-Huoratronia taas edustavat onnistuneesti levyn loppupäästä löytyvä Transcendence sekä The Chemical Brothersin mieleen tuova pirtsakka Bug Party. Retrofiiliksiä etsiville mannaa on primitiivisten Commodore 64-arpeggioiden ja efektien värittämä Top 1% ja dubstep-faneillekin levyltä löytyy huojuvan säröäänen varaan vängätty Sea of Meat -biisi.

Old Skool minimalismia moderniin muottiin puristavan kokonaisuuden jokainen yksityiskohta on silti alistettu palvelemaan Huoratronin näkemyksellistä kone-estetiikkaa ja ensilevy toimii ällistyttävän tehokkaasti yhtyeen laajempaa "ekosysteemiä" isommille kuulijajoukoille esittelevänä ohjelmajulistuksena. Musiikilliset eväät riittävät myös enemmän kuin hyvin kansallisiksi ylpeyden aiheiksi nousseiden Lordin tai Nightwishin tasolle, mutta keikoilla mielipuolisesti pomppivan Raskin salonkikelpoisuus tuskin kantaa aivan Euroviisuihin saakka. Taannoinen Corporate Occult -biisin härski K18-video osoitti sen, että kaupalliset näkökohdat eivät ole tekemisissä se kaikkein tärkein motivaation lähde. Maailmalla herännyt kiinnostus sekä tähdille leipätyönä tehdyt remiksaukset pitänevät kuitenkin Huoratronin kotimaassakin suuren yleisön tietoisuudessa. Jos siis Jukka Pojan Siideripissis-renkutus tuntuu jo tässä vaiheessa maistuvan auringossa väljähtyneelle limonadille, niin tästä saattaa löytyä hieman erilainen vaihtoehto uhkaavasti lämpenevän loppukesän viilennykseksi. (Tuomo L)

Suvi Koivu: Matkalla uuteen kaupunkiin

Hämeenlinnalaissyntyisen Suvi Koivun sävykkäässä äänessä on herkkyyden lisäksi aimo annos vahvaa rock-särmää. Onkin erinomaisen hienoa, että nuoren naislaulajan molemmat puolet pääsevät tasapuolisesti esiin Matkalla uuteen kaupunkiin -debyyttilevyllä. Tarjolla ei siis onneksi ole bulkki-iskelmää tai kertakäyttöisiä kesähittejä, vaan perusasioihin luottavaa kaihoisaa kitarapoppia. Naisten esittämää laadukasta kotimaista poprokkia löytyy toki nykyään enemmän kuin tarpeeksi, mutta Koivun pirteys ja tuoreus saavat hänet silti erottumaan edukseen monesta asemansa jo vakiinnuttaneesta nimestä. Levyn samalla aikaa sekä raikas että perinnetietoinen soundi kuulostaa itse asiassa varsin epäsuomalaiselta ja tämän kaltaista jälkeä on totuttu odottamaan enemmän rakkaasta länsinaapuristamme.

Lähin vertailukohta Koivun debyytille löytyy silti entisen kotikaupungin toiseksi tunnetuimmasta yhtyeestä. Yhdistävien verisiteiden lisäksi levyn tekoon on Ultramariinista osallistunut myös kitaristi Ville Aalto ja taitavan muusikon kädenjälki kuuluu levyllä. Eroja isoveljen luotsaaman yhtyeen tuotantoon on kuitenkin riittävästi, sillä Suvi Koivu pysyttelee paljon etäämmällä taiderokkiin kallellaan olevasta ilmaisusta ja keskittyy enemmän muodikkaamman retrotunnelman luomiseen. Päätöksen ansiosta musiikki saavuttanee suuremman kuulijakunnan kuin hieman turhaankin pelkästään älykköpiirien kosiskeluun panostaneen Ultramariinin kohdalla on käynyt. Liian innokkaasti uutta Ultramariinia odottaville levy on silti pieni pettymys, sillä ansioistaan huolimatta Matkalla uuteen kaupunkiin ei sisällä esimerkiksi Elohopeaa-biisin kaltaisia täysin aseista riisuvia hetkiä.

Muut musiikilliset vaikutteet tuntuvat paikantuneen erityisesti 80-luvun Britanniaan. The Cure tulee mieleen enemmän kuin kerran ja Kun lähdin pois -biisi käynnistyy Olli Sillanpään bassokitaran kuljettamana parhaaseen Bauhaus-tyyliin. Parempaa aikaa on juuri sopiva valinta tarttuvaksi aloitusbiisiksi ja myös muut suurimman hittipotentiaalin omaavat kappaleet on sijoitettu viisaasti levyn alkupuolelle. Koivu on uskaltanut antanut yhtyeelleen tilaa soittaa taitojensa mukaisesti ja hoitaa oman osuutensa enemmän bändin keulakuvan asenteella kuin sooloilevana diivana. Levyltä löytyy kuitenkin valitettavasi yksi isompi moka. Viimeiseksi sijoitettu nimikkobiisi olisi tarjonnut eväitä huikeisiin sfääreihin nouseville loppufiilistelyille, mutta niistä saadaan vain pienet maistiaiset, sillä yhtyeen soitto katkeaa kolmen minuutin kohdalla kuin kanan lento. Tyrmistykseltä ei voi välttyä useamman kuuntelukerran jälkeenkään. (Tuomo L)

Paradise Lost: Tragic Idol

Vuosituhannen vaihteessa pahimmanlaatuisesta identiteettikriisistä kärsinyt Paradise Lost on tehnyt onnistunutta paluuta musiikillisille juurilleen kohta kymmenen vuoden ajan. Brittiyhtyeen kaikkein kirkkaimmat loiston päivät ovat melko varmasti historiaa, mutta viimeistään uuden Tragic Idol-levyn myötä bändiin edelleen kyynisesti suhtautuvat voivat unohtaa Host ja Believe in Nothing -floppien aiheuttamat traumat. Biisinikkarina toimiva Gregor Mackintosh käväisi hiljattain Vallenfyre-sivuprojektinsa kanssa siellä, mistä kaikki alkoi, mutta emoyhtyeen kohdalla matka on nousun uudelleen käynnistäneen Paradise Lost -levyn myötä vienyt kohti vuoden 1993 Icon- sekä sitä pari vuotta myöhemmin seurannutta Draconian Times -levyä. Ratkaisu on ymmärrettävä, koska juuri niiden aikoihin Paradise Lost oli ehdoton edelläkävijä, joka yhdisti onnistuneesti ensilevyjensä death/doom-jyräykseen sävyjä melodisemmasta Sisters of Mercy -tyylisestä goottirockista.

Ensikosketus uutukaiseen herättää silti hieman ristiriitaisia tuntemuksia, sillä erot edeltäneeseen Faith Divides Us – Death Unites Us -levyyn tuntuvat aluksi korkeintaan kosmeettisilta. Tarkempi kuuntelu paljastaa kuitenkin sen, että tarkoituksena ei ole ollut pelkästään toistaa toimivaksi havaittua reseptiä. Tragic Idol on kasattu vielä pelkistetyn raskaasti soinutta edeltäjäänsäkin niukemmista eväistä ja esimerkiksi elektrosävyjä yhtyeen soundiin pitkään tuoneet koskettimet on riisuttu lähes täysin sen äänimaailmasta. Biiseissä ei edes yritetä poiketa klassisesta Paradise Lost -peruskaavasta ja varsinkin Mackintoshin melankolinen kitarajuoksutus saa lukuisia kertoja aikaa olen kuullut tämän joskus ennenkin -tuntemuksia. Vanhakantaisella konseptilla olisi siis voinut hyvin mennä täysin metsään, mutta lopputuloksesta paistaa tästä huolimatta läpi tuoreus ja täysillä mukana oleminen. Kohta neljännesvuosisadan kasassa ollut yhtye soittaa tiukasti yhteen, biisit ovat täynnä tarttuvia kertosäkeitä ja erityisen liekeissä tuntuu olevan jälleen tuimempaan äänirekisteriinsä luottava laulaja Nick Holmes. Rumpalin paikalle kiinnitetty ruotsalaislegenda Adrian Erlandsson hoitaa myös osuutensa kunnialla ja pestin jatkuminen on enemmän kuin toivottavaa.

Perinteitä kunnioittavaan materiaaliin on myös osattu hakea riittävästi vaihtelua ja jo pienillä sävyeroilla on saatu aikaan paljon. Esimerkiksi rauhallisempia lauluosuuksia sisältävä Fear of Impending Hell tuntuu olevan juuri oikeassa paikassa alun kahden ärhäkämmän biisin jälkeen.  Metallimaisempaa Paradise Lostia esittelevän Theories from Another World -rynttäyksen vastapainoksi taas soi hetkeä myöhemmin letkeän goottipoljennon tahdissa etenevä nimibiisi. Täytemateriaalia mukana ei ole laisinkaan ja juuri tasaisuus saa Tragic Idolin tuntumaan vähintään paremmanpuoleiselta työvoitolta. Etsivä toki löytää helposti trendikkäämpää musiikkia, mutta yhtyeen kanssa samaa ikäluokkaa olevat fanit kuuntelevat todennäköisesti mieluummin tätä kuin puolta nuorempien siloposkien tuotoksia. Seuraavalla levyllä bändin soisi silti jälleen kokeilevan jotain uutta, sillä etsikkovuodet käynnistänyt monumentaalinen One Second on edelleen sen paras levy. (Tuomo L)

Killing Joke: MMXII

Brittiläinen Killing Joke on niitä harvoja 1980-luvulla pinnalle nousseita yhtyeitä, joiden fanittamisen voi laadun kärsimättä aloittaa myös tuoreemmista 2000-luvun levytyksistä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen linjaansa piirun verran suoraviivaisemmaksi muuttaneelta oman tien kulkijalta onkin edelleen lupa odottaa hyvää materiaalia ja vuoden 2006 ärhäkkää Hosannas from the Basements of Hell -levyä voi pitää jopa klassikkona. Liiallista nostalgiaa ja paikalleen jämähtämistä karttava yhtye on silti sinut menneisyytensä kanssa ja tuore MMXII-albumi on monella tapaa varsin perinteiseltä kuulostavaa Killing Jokea. Maailmanloppuun joskus liiankin vakavasti suhtautunut yhtye on jälleen kerran lempiaiheensa parissa ja tarjoilee levyllä lähes kaikki vaihtoehtoiset skenaariot vuoden 2012 lopussa mitä epätodennäköisimmin odottavalle suurelle pamaukselle. Mihinkään äärimmäiseen synkistelyyn ei kuitenkaan sorruta, vaan keski-ikäiset sedät rokkaavat edelleen vapaamman maailman puolesta.

Tiukkoja genreluokituksia vastustavan Killing Joken rock-keitoksessa on aineksia niin punkista, metallista, popista kuin sekalaisista elektronisen musiikin tyylilajeista. MMXII-levyn äänimaailmassa konemusiikkivaikutteet kuuluvat alusta saakka jopa korostetun selkeästi, mutta kokonaisuus nojaa silti edelleen laulun, kitaroiden ja yhtyeen tiukan rytmisektion varaan. Biisit ovat myös tutun oloinen kokoelma toistoa sekä riisuttuja riffejä ja pääosassa on laulaja Jaz Colemanin huhuileva ärjyntä. Simppeleistä osasista rakennettu kokonaisuus kuitenkin toimii ja MMXII on hyvä esimerkki siitä, kuinka hyvin yhtye hallitsee eri tyylilajien yhdistelyn.

Tunnelmallinen avausraita Pole Shift ja sitä seuraava Fema Camp ovat vielä melko lailla keskitien Killing Jokea. Kierroksia kuitenkin lisätään tämän jälkeen sopivasti ja Rapture-biisi sekä etenkin myöhemmin vastaan tuleva Glitch esittelevät onnistuneesti yhtyeen rankempaa puolta. Hieman yllättäen Killing Joke tuntuu kuitenkin tällä kertaa olleen eniten kotonaan herkemmän materiaalin parissa, sillä levyn kohokohdiksi nousevat lopulta ilmavissa pop-tunnelmissa liikkuva In Cythera sekä balladimainen päätösraita On All Hallow's Eve.

Tasaisen hyvästä materiaalista huolimatta MMXII ei ole valitettavasti aivan niin hyvä kuin kaksi edeltäjäänsä. Hosannas from the Basements of Hell ja Absolute Dissent -levyjen rujompi äänimaailma on korvautunut huomattavasti steriilimmän oloisella tuotannolla, joka toki kuulostaa sivistyneemmältä, mutta karsii paikoin liikaa Killing Joken musiikkiin ehdottomasti kuuluvaa räkäisyyttä. Erityisen häiritsevää tämä on levyn tasapaksuilta tuntuvien kitarasoundien kohdalla, mutta samasta ongelmasta kärsivät myös Colemanin lauluosuudet. Tyhjää tilaa äänivallissa ei kuitenkaan ole ja basisti Youth sekä rumpali Paul Ferguson hoitelevat osuutensa studiosäätämisestä huolimatta erinomaisesti. Killing Joken vuosikertakone käy siis edelleen kuumana. (Tuomo L)

Katja Kettu: Kätilö

Toisen maailmansodan aikaiset suomalaisten ja saksalaisten väliset rakkaussuhteet tai jälkimmäisten Suomenkin lähialueilla toimeenpanemat hirmuteot tuskin ovat enää samanlainen valkoinen läiskä historian kartalla kuin on Katja Ketun Kätilö-romaanin salaperäinen Kuolleen miehen vuono. Jotain on silti edelleen hämärän peitossa, sillä Ketun kuvaama sodan sekoittama syrjäinen maailmankolkka tuntuu aluksi äärimmäisen vieraalta. Tarvitaan vilkaisu karttoihin sekä pieni historian pikakertaus, jotta vihdoin pystyy hahmottamaan, että aikakausi ja maa todella on sama, jota esimerkiksi Väinö Linna on kuvannut Tuntemattomassa sotilaassa. Hakaristilipun varjossa edennyt jatkosodan pohjoinen ulottuvuus sekä sitä seurannut Lapin sota on selvästi ollut vaietumpi pala suomalaista sotahistoriaa, jota itsenäisyyspäivien paraatipuheissa ei juuri ole muisteltu.

Ketun mestarillinen sanataide nappaa kuitenkin nopeasti mukaansa ja Villiä Pohjolaakin villimpi sodanaikainen Petsamo avautuu lukijan eteen elävänä värikkäiden kuvien ja aistimusten valtakuntana, jota ympärillä roihuava maailmanpalo ei silti voi olla turmelematta. Samaa tahtia myrkyttyy myös Kätilössä kuvattu suomalaisen Villisilmäksi ristityn kätilön ja saksalaisen upseerin Johann Angelhurstin rakkaustarina. Romaani rakentuu näiden kahden kertojan päiväkirjamaisten merkintöjen varaan ja ääneen pääsevät toisensa välittömästi tunnistavat sukulaissielut, joiden lyhyiksi jäävät onnen hetket ovat lopulta kuin pieniä välähdyksiä pimeyden ytimessä. Titovkan vankileirillä sodan mielipuolisuus saa lopulta otteen kummankin elämästä ja kovin onnellista loppua tarinalle on tämän jälkeen turha odottaa.

Kauheudet, joita Titovkaan sairaanhoitajaksi pestautuva Villisilmä on Johanneksensa vuoksi valmis tekemään ja joiden kohteeksi hän lopulta itse joutuu, tuodaan esiin kaunistelemattoman yksityiskohtaisesti. Kettu myös osaa ottaa kaiken irti Villisilmän himon ja itseinhon täyttämistä lihallisuutta tihkuvista rakkaudentunnustuksista. Rakas Johann puolestaan hoipertelee helvetin läpi Adolfiiniksi(!) nimettyä lääkettä siemaillen. Aikaisempia painajaismaisia sotamuistojaan tukahduttava voyeristinen taiteilijasielu menettää vähitellen otteensa ympäröivästä maailmasta ja uppoutuu lopulta täysin omaan sotapropagandan värittämään todellisuuteensa. Omatunto kuitenkin kolkuttelee aika ajoin ja on selvää, että Johann ei pohjimmiltaan ole leirin johtajana toimivan Herman Gödelin kaltainen ihmishirviö.

Romaanin useiden aikatasojen välillä liikkuva rakenne toimii oivana vertauskuvana ympäröivälle kaaokselle, mutta muutaman kerran tuntuu, että jopa Kettu sekoilee joidenkin yksityiskohtien kanssa. Toinen erikoinen piirre on Ketun tapa kytkeä sekä päähenkilöiden että romaanin lukuisten verevien sivuhenkilöiden kohtalot yhteen tavalla, joka tuo tarinaan ripauksen Lapin mystiikka. Taianomaisuutta lisää myös pohjoisilta kartoilta puuttuva Kuolleen miehen vuono, jonne moni kirjan henkilöistä lopulta päätyy tekemään tiliä menneisyytensä kanssa. Mukana on lisäksi aluksi irralliselta tuntuva sivujuoni, joka rakentuu sodan eri osapuolille Kuolleen miehen mökiltä lähetetystä tiedustelutiedosta. Sekin kuitenkin liittyy lopulta luontevaksi osaksi kokonaisuutta.

Kieliä, murteita ja tyylilajeja keskenään sekoittava Kätilö on ollut poikkeuksellisen hankala sovittaa äänikirjaksi. Lukijana toimiva Eija Ahvo onnistuu tehtävästä niin hyvin kuin ylipäätään on mahdollista ja kokeneelta näyttelijältä luonnistuvat niin eläytyminen pohjoisen murteella puhuvien ihmisten rooliin kuin neutraalia yleiskieltä vaativat osuudet. Ketun käyttämän kielen rikkaus välittyy kuitenkin parhaiten tekstimuodossa joko perinteisesti paperilta tai sitten lukulaitteen näytöltä. Kuunteluhetkien aikana eteen tuli liian monta lauseenpartta, joiden oikea muoto oli yksinkertaisesti pakko nähdä omin silmin. Kätilö on siis tehty luettavaksi, mutta toiselle kierrokselle laadukkaasti toteutettu äänikirja on erinomainen vaihtoehto. (Tuomo L)

Tenhi: Saivo

Saivo kimaltelee Tenhin odotetun uutukaisen avausraidalla niin puoleensavetävästi, että kuulija uppoutuu pakosti koko 70-minuuttisen levyn ajaksi elävien ja kuolleiden maailmoja sekoittavalle merkilliselle matkalle. Yhtye tulkitsee omaperäistä näkemystään suomalaisesta melankoliasta ammentamalla syvältä kansanmusiikin ja -runouden lähteistä. Mukana on sopiva ripaus rock- ja pop-elementtejä sekä myös muiden musiikkilajien ennakkoluulotonta yhdistelyä.

Saivon voikin nähdä jonkinlaisena kiteytymänä siitä, mitä Tenhi on tähänastisilla levyillään halunnut kuulijoilleen viestittää. Levyllä seesteiset äänimaisemat sekä mahtipontisemmat nousut seuraavat luontevasti toisiaan ja yhtyeen alkupään julkaisuja haitannutta pientä teennäisyyttä ei Saivolla ole jäljellä enää ripaustakaan. Jokainen yksityiskohta on hiottu loppuun saakka ja Tyko Saarikon ja Ilmari Issakaisen ulosanti on paikoin hämmästyttävän tiukkaa ja tinkimätöntä. Levy on myös siinä mielessä poikkeuksellinen kuuntelukokemus, että sillä ei ole mitään turhaa.

Yksittäisistä kappaleista hienoimpia ovat villisti sykkivä Vuoksi, mystinen rock-balladi Savoie ja päätösraitana toimiva kymmenminuuttinen Siniset runot. Tenhi on kuitenkin selvästi ymmärtänyt sen, että palavien järvien pohjan alle ei ole oikotietä. Siksi yhtenäisten teemojen varaan rakennettu levy on parhaimmillaan silloin, kun sen kuuntelee kaikessa rauhassa alusta loppuun saakka. Levylle kannattaa kuitenkin antaa aikaa, sillä Tenhin maalailemaa mystistä tuonpuoleista ei formaattiradioiden soittolistoilta yleensä löydä. (Tuomo L)