Anne Tyler: Jää hyvästi

Eräänä painostavan helteisenä päivänä kolmikymppinen Aaron Woolcott palaa flunssaisena kesken päivän töistä kotiin. Aaronin puolison Dorothyn saapuessa väsyneenä työpäivän jälkeen pariskunnan välille kehkeytyy mitätön riita Dorothyn lempikekseistä, tarkemmin sanoen lempikeksien puutteesta, ja Dorothy häipyy suutuspäissään kuistille omaan rauhaansa. Talon pihalla vuosikausia kasvanut valtava tammi kaatuu talon päälle ja murskaa kuistilla istuvan Dorothyn alleen. Aaron on järkyttynyt ja surusta suunniltaan, eikä aikakaan tunnu lieventävän tuskaa. Aaron ikävöi vaimoaan jopa niin voimakkaasti, että hän näkee Dorothyn kävelevän häntä vastaan kaupungilla.

Jää hyvästi on humoristinen kirja surullisesta aiheesta: puolison kuolemasta ja surutyöstä. Kirjan tarinaa kertoo Aaron, josta lukemisen myötä saa hyvin sympaattisen kuvan. Anne Tyler kuvaa arkipäiväisesti ja välillä huvittavasti Aaronin ja Dorothyn suhteen syntymistä ja lyhyttä avioliittoa. Aaron ja Dorothy eivät olleet mikään täydellinen pari, vaan pikemminkin hyvin epäsuhtainen pari. Dorothy on miestään kahdeksan vuotta vanhempi, lyhyt, pyylevä, hieman tylyntuntuinen nainen,  jolla on ”pandakarhun sosiaaliset taidot”. Aaron puolestaan on pitkä, laiha, käyttää kävelykeppiä ontumisensa vuoksi ja hämilleen mennessään alkaa änkyttää. Eikä heidän avioliittonsakaan ollut täydellinen amerikkalainen unelma, vaan jossakin vaiheessa vaimonsa kuoleman jälkeen Aaron uskaltaa tunnustaa itselleen, että heidän avioliittonsa oli onneton ”tai ainakin se oli hankala.”

Anne Tyler osaa kertoa todentuntuisesti läheisensä menettäneen henkilön tunteista ja ajatuksista itsesäälistä itsesyytöksiin. Surevaan Aaronin oli helppo samaistua ja tuntea samaa avuttomuutta kuoleman edessä, mutta Anne Tylerille ominaiseen tapaan kirjailija osaa esittää myös tapahtumien koomiset piirteet. Reppananoloista Aaronia yritetään väkisin hoivata monin tavoin, joista huvittavimpia ovat etuoven portailla odottavat naapurien ruokalahjat, ja tietenkin soveliaan ajan kuluttua vastahakoiselle Aaronille yritetään myös löytää uusi elämänkumppani, äskettäin leskeksi jäänyt nuorehko nainen tietysti. Tästä vakavuuden ja komiikan vuorottelusta Tylerin kirjassa pidin eniten, eikä Anne Tyler  myöskään sorru imelyyteen kertoessaan Aaronin rakkaudesta Dorothyyn.

Kirjan kansikuva voi olla monesti harhaanjohtava, ja näin se on Jää hyvästi -kirjassakin. Eteerisen näköinen vaalea nainen sifonkimekossaan ei juuri muistuta kirjan järkevää Dorothyä, eikä kansikuvan romantiikkaa henkivä tunnelma vastaa Tylerin kirjan sisältöä ja tyyliä. Jää hyvästi ei ollut mielestäni ihan parasta Anne Tyleria verrattuna vaikkapa omaan suosikkiini Pyhimys sattuman oikusta, mutta kirjaa oli kuitenkin mukava lukea, ja antoi se myös ajattelemisen aihetta. Jää hyvästi -kirjan ajatuksen voisi tiivistää lauseeseen, jonka Aaronin ystävä sanoo Aaronin kysyessä, tulevatko vainajat joskus käymään: ”…eivät ne tule käymään. Mutta minusta tuntuu, että jos ne tuntee tarpeeksi hyvin, jos niitä on kuunnellut tarkasti silloin kun ne vielä olivat hengissä, silloin ehkä pystyy kuvittelemaan, mitä ne sanoisivat vaikka nyt. Eli viisainta on kiinnittää ihmisiin huomiota niin kauan kuin he elävät.” (Sinikka L)

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Jo käsikirjoitusvaiheessa napattu Pentti Saarikoski -kilpailun ykkössija tuskin jää Tua Harnon Ne jotka jäävät -romaanin kohdalla ainoaksi palkintoseremoniaksi ja kolmekymppinen esikoiskirjailija lienee vahvoilla, kun aletaan veikata syksyn Finlandia-ehdokkaiden nimiä. Kirjaa ympäröivä hype on silti ansaittua, sillä vaikka Harno käyttää moneen kertaan hyväksi havaittua sukuromaanien kaava, niin lopputulos on ihastuttavan persoonallinen ja ammattitaidolla kirjoitettu lukupaketti, joka monisärmäisestä rakenteestaan huolimatta kykenee puhuttelemaan laajaa lukijakuntaa. Teoksen viehätysvoimaa selittää pitkälti se, että Harno kirjoittaa ajan henkeen hyvin sopivasta sitoutumiskammosta nautittavan ihmisläheisesti. Teksti on suoraviivaista ja vie liikoja sievistelemättä perimmäisten kysymysten äärelle. Sivuja rikastaa sopiva määrä draamaa ja päähenkilöiden elämä on muutenkin kuin särkyvästä materiaalista rakennettua. Hernkilien suvussa verenperinnön lailla siirtyvä levottomuus on vaivannut kirjojen päähenkiöitä aikaisemminkin, mutta se että neljä sukupolvea toistaa samaa hyvien tarkoitusten ja vähemmän hyvien lopputulosten kehää, tuo tarinaan juuri niitä kohtalonomaisia sävyjä, joita suurta suosiota nauttivalta kaunokirjalta vaaditaan.

Kirjassa Harnoa itseään muistuttava Frida-Henrietta Hernkil tilittää samanaikaisesti sekä henkilökohtaista elämäntilannettaan että sukunsa noin sadan vuoden ajanjakson kattavaa lähihistoriaa. Aihe on tullut Fridalle ajankohtaiseksi, kun oma opiskelijaromanssista alkanut parisuhde vaatii suuria päätöksiä. Frida pelkää kulkevansa esivanhempiensa epäkelpoja polkuja, sillä Hernkilien avioliitot ovat olleet poikkeuksellisen onnettomia ja etenkin miesten kohtalona on ollut ajautua etäälle perheestään. Näin on käynyt, vaikka etukäteen on suunniteltu tehtäväksi jotain täysin päinvastaista. Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Frida tunnistaa itsessään vaaran merkit, mutta haluaa toisaalta ripustautua Emil-rakkaaseensa. Valinta jäämisen ja lähtemisen välillä on kuitenkin vaikeaa, koska niin lähtemisestä taiteenlajin tehnyt isoisä kuin paikalleen jäänyt isä rikkoivat suhteissaan paitsi itsensä, myös suuren joukoin läheisiä ihmisiä. Elämännälkäisellä isoisä Pojulla oli kuusi vaimoa kolmella eri mantereella, mieleltään hauraalla Raimo-isällä puolestaan yksi. Onnea kumpainenkaan ei silti löytänyt.

Hyökyaallon lailla etenevästä Pojun tarinasta tulee Fridalle keino peilata omia ja isänsä kokemuksia. Poju on Juha Itkosen Hetken hohtava valo -romaanin Esko Vuoren sukulaissielu, mutta toimissaan vielä äärimmäisempi. Amerikka ei jää pelkäksi haaveeksi, vaan houkuttelee vastustamattomasti eteenpäin pyrkivää miestä luokseen. Vaimo ja lapset jäävät Suomeen ja lupaukset huolenpidosta haihtuvat nopeasti mielestä. Pojun rakkaudenkaipuuseen sisältyy kuitenkin myös aimo annos sotien jälkeistä naivia optimismia. Tarjolla on aina vain parempaa, vaikka jo ensimmäisen Amerikassa mönkään menneen avioliiton pitäisi soittaa varoituskelloja. Suomessa isättömänä kasvanut Raimokin pääsee nauttimaan menestyksestä työelämässä. Käytännönläheisestä Kerstistä löytyy vielä oiva vaimo ja Raimo vannoo uskollisuuden ja pysyvyyden nimeen. Vakaa perheidylli kuitenkin murtuu, kun Raimon mielenterveys alkaa järkkyä. Fridan ja hänen sisarensa nuoruuteen kuuluvat isän vainoharhaiset sekoilut sekä paheneva itsetuhoinen käytös. Fridalle lankeaa ensin perheen aviomiehen rooli ja kotoa muuton jälkeen matka kohti aikuisuutta jatkuu neuroottisena ja hikipinkona opiskelijatyttönä. Sitten kuvioihin tulee umpi-ihastunut Emil, jolle Frida on aluksi vain Leonard Cohenin haikean rakkauslaulun arvoituksellinen Suzanne.

Ne jotka jäävät välttää pahimmat kaavamaisuuden karikot ja tarina maistuu loppuun saakka kirpeältä ja elämänmakuiselta. Harno painottaa sitä, että kohtalo ei ole läheskään aina reilu niille jotka jäävät ja heidän taakkansa on lähes poikkeuksetta raskaampi kuin lähtijöillä. Toisaalta vielä hienompi oivallus kirjassa on se, että lähtijätkään eivät pääse täysin irti niistä jotka jäävät. Hyvä esimerkki tästä on, miten Raimon ja Pojun välille kertyy vähitellen yhteistä historiaa siinä määrin, että Raimo on lopulta ihminen, joka saattaa Pojun haudan lepoon ja tuo hänen tuhkansa takaisin Suomeen. Pojun seikkailujen rinnalla Fridan ja Emilin tarina tuntuu osittain vain jälleen yhdeltä nuorten menestyvien kaupunkilaisten ihmissuhdesopalta, mutta siihenkin saadaan lopulta puhallettua tarpeeksi jännitteitä. Loppu on sopiva yhdistelmä haikeutta ja Hernkilien uuden sukupolven myötä viriävää toiveikkuutta paremmasta. (Tuomo L)

Reidar Palmgren: Sudenmarja

Pala täysin villinä rehottavaa kaupunkiluontoa sekä sen kanssa symbioottisessa suhteessa elävä erakoitunut puistotyöntekijä ovat auttamatta törmäyskurssilla tehokkuusmittareita palvovan nykyajan kanssa. Kumpainenkin näyttäytyy ulkopuolisille helposti kokonaisuuteen huonosti sopivalta häiriötekijältä, joka on joko saatava mahdollisimman pikaisesti ruotuun tai josta on edes jollakin tapaa pystyttävä hyötymään. Näyttelijä-kirjailija Reidar Palmgrenin neljäs romaani pakottaa kuitenkin kurkistamaan petollisten ensivaikutelmien taakse. Sudenmarja avaa ikkunan toiseen maailmaan, jonka vuodesta toiseen toistuvissa sykleissä jokaisella putoavalla havunneulasella ja hyönteisen siiveniskulla on oma paikkansa. Salaiseen puutarhaan mahtuu myös pieni annos mystiikkaa, mutta tästä huolimatta Palmgren kirjoittaa luonnosta neutraalisti: pohjimmiltaan luonto on niin kuin se on, vailla mielikuvia hyvästä ja pahasta tai muuta päämäärää kuin itsensä. Toisaalta sivuilla esiintyy monta omasta mielestään selkeiden moraalikäsitysten mukaan toimivaa ihmistä. Kaikki ei silti ole aivan kohdallaan, koska hyvistä aikomuksista huolimatta kirjan moderni kaupunkiutopia alkaa loppua kohden muistuttaa puolifasistista poliisivaltiota.

Sudenmarjan päähenkilö on kaupungin puutarhaosastolla työskentelevä täydellisen luonnonlapsen perikuva Tuula. Sosiaalisesti kömpelö ja ulkoisesti hidasälyiseltä vaikuttava nainen on rakentanut hoitamastaan kaupunginpuiston pohjoissektorista oman valtakuntansa, joka kasvaa sotkuisen rehevänä naapuruston asukkaiden harmiksi. Tuulan suojelijana toimii kaupunginpuutarhuri Holopainen, jolla on kyky nähdä kaaoksen keskellä Tuulan hienovaraisen työn jälki. Samalla kyse on silti myös vanhan miehen ja huomattavasti nuoremman naisen välisestä seksisuhteesta, johon liittyy petosta ja valheita. Tilanne muuttuu oleellisesti Holopaisen eläkkeelle jäämisen ja sitä seuraavien dramaattisten tapahtumien myötä. Uusi kaupunginpuutarhuri Grönberg haluaisi periaatteessa nauttia samanlaisista luontaiseduista kuin edeltäjänsä, mutta ei pysty enää ulkoisten paineiden vuoksi tarjoamaan Tuulalle samanlaista vapautta pohjoissektorin suhteen. Tuulan elämään tulee lisäksi toinen mies, kun tämä pelastaa itsemurhaa yrittävän epätoivoisen vartijan hengen. Yllättävän onnen tielle tulevat kuitenkin Antin hämärät huumekaupat, jotka vetävät miehen Tuulan suojista takaisin katujen kylmään maailmaan.

Palmgren kertoo suurista tunteista vähäeleisesti ja hillitysti. Yliluonnollisista elementeistä sekä jännäriaineksista huolimatta kirjan juonirakenne pitäytyy tiukasti pienten ja realististen tapahtumien mittakaavassa. Jännite pysyy silti yllä loppuun saakka ja toisaalta harvinaisen elävä ja yksityiskohtainen luonnonkierron kuvaus saa vähäisetkin tapahtumat tuntumaan suurilta. Sivujuonia on mukana runsaasti, mutta niillä kaiketi on tarkoituksensa. Jotkut tuntuvat silti hieman kaavamaisilta, vaikka esimerkiksi öykkärimäinen hyvä veli -verkostoja rakastava Karl-Gustaf Sirén on muuten varsin herkullinen henkilöhahmo. Oleellisinta on kuitenkin se, että lopussa naarassuden sallitaan paljastaa kyntensä ja hampaansa. Samalla selviää, että Tuulan siihenastinen elämä on sittenkin kulkenut enemmän pitkin Terence Malickin Tree of Life -elokuvan alussa maalailemaa nöyryyttä rakastavaa armon polkua. Päinvastaisia reittejä seuraavilla todellisilla luonnonlapsilla on lopulta aina oma tahtonsa, eikä muun maailman pyörittäminen sen tahdissa sille ole heille mitenkään erityisen vierasta. (Tuomo L)

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani

Yhden kaikkein kliseisimmän parisuhdeongelman pukeminen sadun muotoon vie ajatukset helposti vaaleanpunaisiin viihdeunelmiin. Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani osoittaa kuitenkin, että taitavan tekstinkäyttäjän on edelleen mahdollista kertoa jotain aivan keskeisen oleellista omasta ajastaan tarinalla, jonka juuret kurkottavat jonnekin unen ja valveen väliseen maailmaan. Liiallisen realismin tai ylenmääräisen yhteiskunnallistamisen välttäminen ei silti ole luonut tarvetta turhalle silottelulle, vaan Lähteen käsittelemät teemat kumpuavat yksinäisyyden, masennuksen ja ahdistavien pätkätöiden kaltaisista synkistä pohjavesistä. Jatkuvasti esillä oleviin aiheisiin luodaan kuitenkin hienolla tapaa kepeän unenomainen näkökulma ja poikkeuksellinen omaperäinen kirja pysäyttää lukijan hämmästyttävän tehokkaasti pohtimaan sekä omaa elämää että ihmisiä sen ympärillä.

Tarinavyyhti lähtee purkautumaan aamusta, jolloin kirjan päähenkilö Rosa havahtuu siihen, että sängyssä hänen vierellään nukkuu täysin outo mies. Taloksi asettuva vieras tuntuu jollakin kummalla tapaa olevan luontevaa jatkoa nelikymppisen naisen sekavalle elämälle ja niinpä ensireaktiona ei ole näyttää ovea uudelle perheenjäsenelle. Tilanne tuntuu silti vähintään kiusalliselta ja sen selvittämiseksi ärtynyt Rosa turvautuu lopulta niin lääkärin, poliisin kuin höpsön yksityisetsivänkin apuun. Asiantuntijoiden ohjeet ja opastukset eivät tunnu osuvan aivan kohdalleen, mutta omat neuvot auttavat niin, että yhteiselo Onniksi esitellyn miehen alkaa vähitellen sujua edes jotenkin. Ensin käydään ulkoiluttamassa yhdessä koiraa ja sitten peuhataankin jo petissä. Yhteys miehen kanssa tuntuu silti jäävän vajaaksi ja Rosan menneisyydestä muhii vielä syvät haavat jättänyt veljen itsemurha sekä traumaattinen suhde dementoituvaan isään.

Onni taas elää alusta saakka Rosan luona kuin kotonaan. Säntillinen TV-meteorologi on tyypillinen puurtajasuorittaja, joka rakastaa selkeitä muotoja ja jonka erinomaisen hyvässä päivässä sekä työ- että kotiasiat sujuvat valmiin esityslistan mukaan. Mukaan kuvioihin tulee myös Laura, jonka oma aviomies puolestaan on kadonnut ensin henkisesti, sitten fyysisesti. Elämään kuuluu myös suhde pelkästään kuvitelmissa telmivään lapseen. Kytköstä kolmen päähenkilön välillä ei ole kovin vaikea arvata, mutta Lähde onnistuu silti pitämään jännitettä yllä niin Rosan ja Lauran välisen peilikuvamaisen suhteen kuin heidän kanssaan aivan toiselta planeetalta olevan Ollin välillä. Yritykset oikuttelevan Rosan lepyttämiseksi vievät Ollin lopulta lähelle kuoleman portteja. Pahimmasta sentään selvitään, mutta kirjan loppu on tästä huolimatta viiltävän surumielinen.

Runoilijataustaisen Lähteen teksti on huikaisevan kaunista luettavaa. Lauseet ovat rakenteeltaan naivistisen funktionaalisia, mutta sanojen rikas polveilu ei lakkaa hämmästyttämästä. Lukukokemus tuntuu kiireettömältä ja ajan kulun unohtamaan saava kirja on sopivaa lääkettä kaikelle sille, mikä nykyhetkessä tuntuu vieraalta. On täysin tulkinnan varaista, löytyykö Lähteen sukupuolten väliin pystyttämän muurin takaa epärealistiset vaatimukset, putkiaivojen riittämättömyys vai onko kyseessä kenties peltimies ilman sydäntä. Tämän kaltaisten kirjojen avulla mikä tahansa vastaus tuntuu kuitenkin paljon inhimillisemmiltä. Kannattaa siis ehdottomasti lukea. (Tuomo L)

Katja Kettu: Kätilö

Toisen maailmansodan aikaiset suomalaisten ja saksalaisten väliset rakkaussuhteet tai jälkimmäisten Suomenkin lähialueilla toimeenpanemat hirmuteot tuskin ovat enää samanlainen valkoinen läiskä historian kartalla kuin on Katja Ketun Kätilö-romaanin salaperäinen Kuolleen miehen vuono. Jotain on silti edelleen hämärän peitossa, sillä Ketun kuvaama sodan sekoittama syrjäinen maailmankolkka tuntuu aluksi äärimmäisen vieraalta. Tarvitaan vilkaisu karttoihin sekä pieni historian pikakertaus, jotta vihdoin pystyy hahmottamaan, että aikakausi ja maa todella on sama, jota esimerkiksi Väinö Linna on kuvannut Tuntemattomassa sotilaassa. Hakaristilipun varjossa edennyt jatkosodan pohjoinen ulottuvuus sekä sitä seurannut Lapin sota on selvästi ollut vaietumpi pala suomalaista sotahistoriaa, jota itsenäisyyspäivien paraatipuheissa ei juuri ole muisteltu.

Ketun mestarillinen sanataide nappaa kuitenkin nopeasti mukaansa ja Villiä Pohjolaakin villimpi sodanaikainen Petsamo avautuu lukijan eteen elävänä värikkäiden kuvien ja aistimusten valtakuntana, jota ympärillä roihuava maailmanpalo ei silti voi olla turmelematta. Samaa tahtia myrkyttyy myös Kätilössä kuvattu suomalaisen Villisilmäksi ristityn kätilön ja saksalaisen upseerin Johann Angelhurstin rakkaustarina. Romaani rakentuu näiden kahden kertojan päiväkirjamaisten merkintöjen varaan ja ääneen pääsevät toisensa välittömästi tunnistavat sukulaissielut, joiden lyhyiksi jäävät onnen hetket ovat lopulta kuin pieniä välähdyksiä pimeyden ytimessä. Titovkan vankileirillä sodan mielipuolisuus saa lopulta otteen kummankin elämästä ja kovin onnellista loppua tarinalle on tämän jälkeen turha odottaa.

Kauheudet, joita Titovkaan sairaanhoitajaksi pestautuva Villisilmä on Johanneksensa vuoksi valmis tekemään ja joiden kohteeksi hän lopulta itse joutuu, tuodaan esiin kaunistelemattoman yksityiskohtaisesti. Kettu myös osaa ottaa kaiken irti Villisilmän himon ja itseinhon täyttämistä lihallisuutta tihkuvista rakkaudentunnustuksista. Rakas Johann puolestaan hoipertelee helvetin läpi Adolfiiniksi(!) nimettyä lääkettä siemaillen. Aikaisempia painajaismaisia sotamuistojaan tukahduttava voyeristinen taiteilijasielu menettää vähitellen otteensa ympäröivästä maailmasta ja uppoutuu lopulta täysin omaan sotapropagandan värittämään todellisuuteensa. Omatunto kuitenkin kolkuttelee aika ajoin ja on selvää, että Johann ei pohjimmiltaan ole leirin johtajana toimivan Herman Gödelin kaltainen ihmishirviö.

Romaanin useiden aikatasojen välillä liikkuva rakenne toimii oivana vertauskuvana ympäröivälle kaaokselle, mutta muutaman kerran tuntuu, että jopa Kettu sekoilee joidenkin yksityiskohtien kanssa. Toinen erikoinen piirre on Ketun tapa kytkeä sekä päähenkilöiden että romaanin lukuisten verevien sivuhenkilöiden kohtalot yhteen tavalla, joka tuo tarinaan ripauksen Lapin mystiikka. Taianomaisuutta lisää myös pohjoisilta kartoilta puuttuva Kuolleen miehen vuono, jonne moni kirjan henkilöistä lopulta päätyy tekemään tiliä menneisyytensä kanssa. Mukana on lisäksi aluksi irralliselta tuntuva sivujuoni, joka rakentuu sodan eri osapuolille Kuolleen miehen mökiltä lähetetystä tiedustelutiedosta. Sekin kuitenkin liittyy lopulta luontevaksi osaksi kokonaisuutta.

Kieliä, murteita ja tyylilajeja keskenään sekoittava Kätilö on ollut poikkeuksellisen hankala sovittaa äänikirjaksi. Lukijana toimiva Eija Ahvo onnistuu tehtävästä niin hyvin kuin ylipäätään on mahdollista ja kokeneelta näyttelijältä luonnistuvat niin eläytyminen pohjoisen murteella puhuvien ihmisten rooliin kuin neutraalia yleiskieltä vaativat osuudet. Ketun käyttämän kielen rikkaus välittyy kuitenkin parhaiten tekstimuodossa joko perinteisesti paperilta tai sitten lukulaitteen näytöltä. Kuunteluhetkien aikana eteen tuli liian monta lauseenpartta, joiden oikea muoto oli yksinkertaisesti pakko nähdä omin silmin. Kätilö on siis tehty luettavaksi, mutta toiselle kierrokselle laadukkaasti toteutettu äänikirja on erinomainen vaihtoehto. (Tuomo L)