Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Ensimmäinen kirja

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kolossaalisesta miten minusta tuli minä -projektista seurasi paljon julkista porua, mutta samalla se nosti tekijänsä yhdeksi Pohjoismaiden puhutuimmaksi kirjailijaksi. Kuusiosaisessa Taisteluni-romaanisarjassa henkilökohtaisesta avautumisesta onkin tehty suorastaan taiteenlaji, vaikka kerrontaan on sovitettu mukaan myös fiktiivisiä elementtejä. Romaanisarjan päähenkilönä on kirjailija itse, mutta henkilökohtaisten ongelmien lisäksi myös läheisten ihmisten elämänkriiseistä kirjoitetaan varsin avoimesti. Tästä huolimatta Taisteluni-sarjassa ei ole kysymys viihteellisestä tirkistelystä tai kauheuksilla mässäilystä, vaan kirjat ovat yhdistelmä filosofissävytteistä pohdintaa sekä jokapäiväisten tapahtumien pikkutarkkaa dokumentointia. Silloin tällöin tyylilaji vaihtuu kokonaan esseetyyppiseksi ja esimerkiksi aloitusosan sivuilla käsitellään runsaasti populaari- ja korkeakulttuurin välillä tapahtuvaa rajanvetoa. Toisaalta eletyn elämän maku on vahvasti läsnä ja aiheesta kirjoitetaan tavalla, johon monien on helppo samaistua. Ei siis ole ihme, että monet ovat ahmineet peräjälkeen useammankin sarjan kirjoista.

Taisteluni-sarjan ensimmäistä osaa voi pitää jonkinlaisena johdantoteoksena, joka esittelee pääpiirteittäin niin projektin keskeisiä teemoja kuin suursarjan syntyä selittäviä motiiveita. Ajallisesti kirja kattaa vuonna 1968 syntyneen Karl Ove Knausgårdin Kristiansandin teinivuodet sekä vuonna 1998 tapahtuneen isän kuoleman. Painostava aloitus tarjoaa kuitenkin välähdyksen kolmannessa osassa pääosaan nousevista lapsuusvuosista, vaikka muutoin ensimmäisen kirjan isähahmo on pelottavan sijasta enemmän etäinen ja poissaoleva. Kirjan alkupuoliskon keskeisemmäksi aiheeksi nousevatkin nuoruuttaa elävän Knausgårdin mielen täyttävät tytöt, alkoholi ja rockmusiikki, mikä summataan hienosti melkein liian pitkäksi venytetyn Odysseian piirteitä saavalla matkalla kaljanhuuruisiin uuden vuoden juhliin. Elämän tulevien suuntaviivojen etsimisen lisäksi esiin nousevat vanhempien keskinäisen suhteen ongelmat ja niistä seuraava avioero. Aiheesta ei kirjoiteta kovin yksityiskohtaisesti ja syyt siihen, miksi Knausgårdin isä jättää perheensä jäävät hieman avoimiksi.

Vahvimmat tunnelataukset on säästetty kirjan jälkimmäiselle puoliskolle. Bergeniin muuttanut kolmekymppinen Knausgård saa tiedon isänsä kuolemasta ja matkaa yhdessä Yngve-veljensä kanssa järjestämään tämän hautajaisia Kristiansandiin. Hengiltä itsensä juoneen isän muistomerkiksi jäi isovanhempien kotitalo, joka on muuttunut painajaismaiseksi eritteitä ja likaa täynnä olevaksi kaatopaikaksi. Vertauskuvallisilla piirteillä ladatusta siivousurakasta tulee etenkin Karl Ovelle keino muistella isää ja käsitellä tämän poismenoon liittyviä tunteita. Kyyneleet valuvat ja kertovat siitä, että isässä oli ehkä jotain hyvääkin. Isäsuhteen kipukohtien lisäksi myös veljesten keskinäisiä välejä valotetaan runsaasti ja suhteella on selvästi suuri merkitys kirjailijalle. Sen sijaan jälleennäkeminen nuoruusvuosien Kristiansandin kanssa tuntuu vaivautuneelta, eikä esimerkiksi Knausgårdin nuoruusvuosien hyvästä ystävästä Jan Vidarista kuulla yllättäen mitään.

Hirviövanhempien ja ankeiden lapsuusvuosien esittely on aihe, joka kiinnostaa lukijoita vuodesta toiseen ja tuo jo itsessään kirjalle paljon mediajulkisuutta – ainakin jos jokin osapuolista sattuu olemaan julkisuuden henkilö. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Felicia Feldtin Näkymätön tytär, jossa on aistittavissa vahvoja Knausgård-vaikutteita. Taisteluni-romaanisarjan avaus tarjoaa kuitenkin enemmän kuin pelkästään kokoelman synkkiä perhesalaisuuksia. Kulissit kyllä murtuvat, mutta suurimmaksi osaksi kyse on niistä, joita kirjailija on ylläpitänyt niin itseään kuin ulkopuolisia varten. Kaikki tapahtuu silti ilman, että lukijoiden tarvitsee tuntea vaivautuneisuutta ja myötähäpeää, joten kokemus on varsin terapeuttinen molemmille osapuolille. Toisaalta Taisteluni toimii puhtaasti kaunokirjallisena tuotoksena ja ajatuksella kirjoitettu teksti sekä mielenkiintoinen tarina koukuttavat jo ensimmäisessä osassa. Näin pitää ollakin, sillä muutoin kukaan ei jaksaisi jatkaa 3500 sivun mittaisen romaanisarjan läpi kahlaamista. (Tuomo L)

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kaikki tapahtui ihan tavallisena päivä. Kolmevuotias tyttö katoaa telttaretkeltä perheen omalta pihalta, eikä häntä etsinnöistä huolimatta koskaan löydetty. Nuori perheenisä tapetaan kotonaan kirveellä, ja teosta tuomittu vaimo katoaa vankilasta päästyään jäljettömiin. Nuori opiskelunsa alkua odottava tyttö puukotetaan kylmäverisesti keskellä päivää isänsä lakiasiantoimistossa. Tapon syytä ei saatu selville eikä puukottajaa voitu tunnistaa. Näitä selvittämättömiä tapauksia ryhtyy tutkimaan persoonallinen yksityisetsivä Jackson Brodie.

Jackson Brodie on entinen poliisi ja hänellä itselläänkin on kannettavanaan oma lapsuudenaikainen traumansa, jota hän ei ole voinut unohtaa.  Eikä Jacksonin nykyinenkään elämäntilanne vaikuta kovin seesteiseltä. Vaimo Josie on lähtenyt yhteisestä kodista ja muuttanut asumaan uuden miesystävänsä luo. Tähän uuteen idylliin on muuttanut myös Jacksonin ja Josien 8-vuotias Marlee-tytär. Atkinson kuvaa muutamalla lauseella nykytilannetta aika herkullisesti. ”Uudestisyntynyt vaimo, hilloa keittävä talonpoikaisäiti, tuli keittiöstä nuoleskellen jotain sormistaan. Nainen, joka oli ennen ollut liian kiireinen kokatakseen – pakastemaailman kuningatar – ja joka nykyään laittoi kaiket illat kotoisia pataruokia ja loihti huolettomasti salaatteja uudelle, uudistetulle perheelleen.” Tätä kiiltokuvaelämää sivusta seuraava, yksinäistä poikamieselämää viettävä Jackson on vähemmästäkin katkera. Mutta löytyy karusta Jacksonista myös hellyyttä ja pehmeyttä, joka nousee usein pintaan hänen kuunnellessaan cd-soittimestaan jotakin haikeaäänistä naislaulajaa tai viettäessä aikaa nokkelan, pikkuvanhan tyttärensä seurassa. 

Kate Atkinsonin luoma Jackson Brodie on aika tyypillinen yksityisetsivähahmo, mutta Ihan tavallisena päivänä ei ole kuitenkaan ihan tavallinen dekkari. Kirjassa lukijalle esitellään jokainen selvittämättä jäänyt tapaus, joista vähitellen tulee esiin uusia asioita, ja ihmisistä paljastuu kertomusten edetessä todella karmaisevia piirteitä. Tarinaa kertovat vuoroin eri henkilöt, jolloin oli mielenkiintoista katsella tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta. Parasta kirjassa oli mielestäni Atkinsonin vetävä kirjoitustyyli. Atkinsonin muista romaaneista tuttu sarkasmi ja humoristinen kieli tekivät kirjasta nautinnollista luettavaa. Vakavasta aiheesta huolimatta en voinut olla nauramatta muutamille meheville sutkauksille. Myös Kate Atkinsonin luomat henkilöt olivat varsinaisia persoonallisuuksia, vaikka jotkut heistä myös varsin epämiellyttäviä.

Perinteisistä murhakirjoista pitäville Atkinsonin kirjan juoni saattaa tuntua vähän turhan monimutkaiselta ja ihmissuhteiden kuvaukseen keskittyvältä, mutta kyllä kirjailija antaa Jackson Brodien saattaa kaikki nämä selvittämättömät tapaukset lopulta päätökseen. Ainakin ennakkoluulottomia dekkareiden lukijoita tämä kirja varmasti miellyttää. Suosittelen tutustumaan! (Sinikka L)

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkosen Hetken hohtava valo -romaanin kansien väliin mahtuu puoli vuosisataa hämäläistyneen savolaisperheen elämänmakuisia vaiheita. Yli viisisataa sivuinen sukukronikka avautuu verkkaisesti ja täydellistä kokonaiskuvaa tapahtumista kaipaavat joutuvat odottamaan aina viimeisille sivuille saakka. Silloinkin käsiin jää lopulta vain useamman eri kertojan moniäänisesti tulkitsema tarina toisilleen läheisistä ihmisistä, joiden yhteenkuuluvuuden tunne on kuitenkin koetuksella yhtä aikaa ympärillä muuttuvan maailman myllerrysten tahtiin. Tutun ajattomat teemat toimivat silti yhdistävinä tekijöinä ja toistuvat kerta toisensa jälkeen kunkin päähenkilön elämänkaaressa. Vuosien kuluessa myös oman olemassaolon rajallisuus alkaa olla yhä selvempää, kirkkaammin loistaneiden hetkien erottuessa kaiken vähemmän merkityksellisen keskeltä.

Kirja etenee kahdessa eri aikatasossa. Kodinkonekauppias Esko Vuoren ja tämän Liisa-vaimon maailma avautuu tapahtumahetkien näkökulmasta käsin, vaikka muistot usein vievätkin menneeseen. Pari tapaa toisensa 1950-luvun lopun Kuopiossa ja alku enteilee kaikessa vaatimattomuudessaan vuosisadan rakkaustarinaa. Amerikkaan ja tekniseen edistykseen fanaatikon lailla uskova Esko tekee tulosta siihen malliin, että nousee palkollisesta itsenäiseksi yrittäjäksi ja tuore aviopari muuttaa käymään kauppaa hitaiden ja hiljaisten ihmisten Hämeenlinnaan.

Oman liikkeen avaamista seuraa pitkä liuta lihavia vuosia, joiden aikana maallisen vaurauden kertyminen näkyy lähes kaikessa: perhe kasvaa viisihenkiseksi ja liiketilat sekä asunto vaihtuvat aina vain parempaan. Yhteiselossa on omat jännitteensä, mutta toisaalta myös Liisa saa nauttia kodin ulkopuolisesta menestyksestä sairaanhoitajan työssään. Onni ei kuitenkaan ole ikuista. Rikastuminen koettelee rakkautta ja 1990-luvun lamavuosina perheen nousukiito alkaa osoittaa muutenkin hyytymisen merkkejä. Ero merkitsee sekä Eskolle että Liisalle etsikkoaikaa ja huolena ovat vielä aikuiseksi kasvaneiden lasten ongelmat.

Kirjan toisena kertojaäänenä toimii perheen esikoispoika Esa, joka kirjoittaa takautuvasti Berliiniin muuttaneelle tyttärelleen omasta ja vanhempiensa perhe-elämästä. Esan turvattua lapsuutta seuraa irtiotto Eskon maailmasta ja Tampereen opiskelijapiireissä ilakoiva nuori mies huomaa kaiken lisäksi olevansa vielä tuore isä. Marjaanan ja Esan suhteessa ei ole samanlaista kohtalonomaisuutta kuin Liisan ja Eskon, mutta avioon astutaan silti ja asuinpaikkakin löytyy Hämeenlinnasta. Esa toteuttaa unelmansa perustamalla kaupunkiin uuden paikallislehden ja vasemmistolaisella Marjaanalla on päivätyönsä lisäksi kunnianhimoa myös politiikan areenoilla. Esankin parisuhde karahtaa lopulta kiville ja lama merkitsee tylyä loppua lehtikustantajan uralle. Seurauksena on itsemurhayritys ja masennus, mutta läheisten avulla toipuminen käynnistyy vähitellen.

Itkosen humaani ja asioita ymmärtämään pyrkivä kerronta ammentaa voimansa inhimillisten eroavaisuuksien rikkaudesta ja toisaalta toden ja sepitteen välisestä jännitteestä. Näkökulma kannattelee hienolla tavalla samanaikaisesti sekä kirjan sisäistä maailmaa että tekstin suhdetta ulkopuoliseen todellisuuteen ja saa aiheen tuntumaan poikkeuksellisen henkilökohtaiselta, vaikka kirja lienee suurimmaksi osaksi puhdasta fiktiota. Henkilökuvauksen lisäksi esimerkiksi paikkoja, tavaroita ja ulkomaanmatkoja käytetään onnistuneesti suomalaisen yhteiskunnan muutosten vertauskuvana. Itkonen on taipuvainen nostalgiaan, eikä lukijakaan oikein voi välttyä samankaltaisilta tuntemuksilta. Kirjailijan synnyinkaupunki on korostuneesti esillä ja osittain nimettömyydestään johtuen Hämeenlinna kasvaa kirjassa lähes myyttisiin mittoihin. Lopussa matkataan aina avaruuden rajoille saakka, mutta onni löytyy silti Kaupunginpuiston rantapolulta ensimmäisenä lämpimänä kesäpäivänä. (Tuomo L)