Karo Hämäläinen: Erottaja

Talousaiheita käsitteleviä kotimaisia kaunokirjoja on parin viime vuoden aikana putkahdellut kuin sieniä sateella ja mikäpäs siinä, koska laatu on poikkeuksetta ollut erinomaista. Karo Hämäläisen Erottaja edustaa silti tässäkin joukossa aivan äärimmilleen vietyä hardcore -versiota, mikä näkyy niin teoksen kielessä kuin sen tarjoilemassa rahan kyllästämässä maailmankuvassa. Yli neljäsataasivuinen kirja pursuaa finanssimaailman jargonia ja markkinoiden ahnas opportunismi tehdään lukijalle tutuksi sekä järjestelmän ominaisuutena että yksilötason toimijoiden tekojen kautta. Taloustrillerinä markkinoitu teos on intensiivinen kuvaus kuudesta päivästä suomalaisruotsalaisessa sijoitusyhtiössä vuoden 2011 lokakuussa, jolloin paria viikkoa aikaisemmin Yhdysvalloista alkanut pörssiromahdus sekoitti totaalisesti myös peräpohjolan rahamarkkinat. Fiktiiviseen tarinaan on ympätty runsaasti yhtymäkohtia kyseisten päivien todellisiin tapahtumiin ja hyvällä näköalapaikalla silloin itsekin ollut Hämäläinen tietää selvästi, mistä puhuu.

Kirjan tapahtumien keskipisteessä on kovaa tulosta tahkonnut suomalainen Erottaja-varainhoitotalo, jonka kolme perustajajäsentä ovat jo aikaisemmin ehtineet tyhjentämään pajatson myymällä nousukiidossa olevan yhtiönsä ruotsalaisomistukseen. Työpaikat kuitenkin säilyivät, mutta nyt jopa kruununjalokivenä kimaltelevan Altius-rahaston kurssi on vaarassa kääntyä pakkasen puolelle ja ruotsalaisen emoyhtiön päätös laittaa ulkomaan toiminnot myyntiin käynnistää pelin, jossa entiset ystävyyssuhteet ovat pian kuin muisto vain.

Shakkimaisten siirtojen tapaan etenevässä juonessa kuningasta edustaa Altiuksen salkunhoitajana toimiva häikäilemätön sijoittajalegenda Rainer Olavi ”Rotta” Oraspää, jonka liikkumavara käy virheliikkeiden kasautuessa yhä vähäisemmäksi. Urheiluhullu yhtiökumppani Anders Sundström viilettää lähetin tavoin suorittamassa yhtä jos toista epämääräistä tehtävää ja tarjoilee kirjan lopuksi vielä henkeäsalpaavan reissun Turusta Tukholmaan. Pelilaudan mustaksi kuningattareksi paljastuu Krista Saukkonen. Kolmikon koossapitävä voimasta tulee vähitellen vastapeluri, mille toisaalta löytyy aivan uskottavalta tuntuva selitys. Hupaisalla tavalla vähäisimmäksi pelinappulaksi on valikoitunut kolmikon esimiehenä toimiva Christer Hammarén. Ruotsalaispomon toilailu Hämeenlinnan ja Riihimäen välisen rataosuuden ryteiköissä on kuin parasta puskafarssia.

Hämäläisen kerronta tasapainottelee onnistuneesti tarun ja todellisuuden välimaastossa. Kirja säilyttää autenttisuuden tunteen aivan loppuun saakka, mutta mukaan on ympätty myös aavistuksen verran harmaan arjen yläpuolella kelluvia kidnappauksen kaltaisia jännityselementtejä. Yhdistelmä takaa kuitenkin sen, että talousaiheita vierastavat viihtyvät teoksen parissa. Ansioksi voi lukea lisäksi finanssimaailman ja normaalielämän välisen kuilun syväluotaamista ilman ylenpalttisia moraalisaarnoja. Lopun lyhyt kuvaus perheensä pariin haavojaan nuolemaan vetäytyneestä Rotasta tuntuu erinomaisen epätodelliselta. Vähemmän onnistuneisiin ratkaisuihin kuuluvat siellä täällä viljellyt puolen sivun mittaiset gladiaattorivertaukset, joiden lukumäärä on onneksi tajuttu pitää aivan minimissä. Muutoin Erottaja tarjoaa laadukkaan lukukokemuksen ja maailmantalouden turbulentit virtaukset pitänevät sen ajankohtaisena vielä pitkään. (Tuomo L)

Eeva Rohas: Syvä pää

Mikäli Eeva Rohas tarjoaisi ensimmäisen pitkän romaaninsa aluksi välähdyksen sen loppunäytöksestä, olisi Syvän pään paikka melko varmasti jännityskirjojen joukossa. Viimeisille sivuille rakennettua dramaattista etelänmatkan päätöstä edeltää kuitenkin pitkä ja huolellinen pohjustus. Pienistä vihjeistä tihkuvaa pahaenteisyyttä ei silti voi olla vaistoamatta, vaikka tapahtumien yhteys toisiinsa alkaa valjeta lukijalle vasta reilusti yli puolenvälin jälkeen. Toisaalta ratkaisu tekee lopun paniikkitunnelmista entistä todellisempia ja saa samalla kriittisemmät lukijat hyväksymään helpommin yhteensattumien suman, joita kirjan loppuosa on täynnä. Vähitellen rakentuva tarina on silti normaalia viihdekirjaa moniulotteisempi, eikä Rohaksen tarjoama yllättävä juonenkäänne lopulta tunnu niin päälle liimatulta kuin se olisi monessa tusinajännärissä.

Hiomiseen ja sommitteluun viehättynyt Rohas kutoo juonta kolmen päähenkilön rinnakkaisesti etenevän tarinan kautta. Kolmekymppisen Susannen muistoissa kummittelee huonosti päättynyt yritys saada aikaan opinnäytetyö kahta P. Mustapään kultasuu-teeman runoa analysoimalla. Vanhempiensa kotiin asumaan jämähtänyt siivoushommilla itsensä elättävä nainen hakee uutta suuntaa elämälleen reborn-nukesta, jonka alkuperällä taas on traaginen kytkös kahden vuoden takaiseen kesätyöhön etelän lomakohteessa. Jonkinlaisena itsenäistymisyrityksenä toiminut matka saa vanhempien vastustuksesta huolimatta jatkoa, kun Kulta-Suehen ihastunut Stefan kutsuu hänet jälleen saaren hotellille töihin.

Matkaan ovat lähdössä myös vaimonsa vuosia sitten tapahtuneen itsemurhan yhä ahdistama Jan sekä hänen tyttärensä Fanny. Itseltään muistamisen kieltänyt Jan näkee painajaisia ja tekee konemaisesti eläinlääkärin töitään. Väriä harmauteen tuo teini-ikäisen tyttären menestyksekäs kilpauintiharrastus, mutta pinnalle pyrkivät kivuliaat muistot ei jätä rauhaan edes kilpailujen katsomossa. Fannyn muistikuvat kuolleesta äidistään ovat etäisempiä ja enemmän kuvitelman kaltaisia. Isänsä kertomia valkoisia valheita vesielementissä sovittavan tytön ruumis ilmoittaa muutoksistaan mahdollisimman epäsopivaan aikaan ja altaaseen meno käy sen jälkeen mahdottomaksi.

Triptyykkimäisen juonirakenteen keskiöön nousee Susannen tarina. Nukkeaan oikean lapsen lailla hellivän naisen todellisuuspakoisella ahdingolla on jo alusta saakka temaattisia yhteyksiä kahden muun päähenkilön tarinaan: Partakoneenterällä oman alapäänsä kanssa tiliä tekevästä Fannystä voisi hyvin kasvaa aikuisena ruumistaan riuduttava Susanne. Jan taas elää yhtä lailla rinnakkaisissa todellisuuksissa ja näkee unissaan itsensä samalla tavoin elävältä haudattuna kuin Susanne on pienessä kellarihuoneessaan. Lopun jännitysnäytelmässä kolmikon tarinat punoutuvat kuitenkin tiiviisti yhteen. Yhtymäkohtia paljastuu useampikin, mutta loppu jää tästä huolimatta edelleen avoimeksi.

Monitasoisen kirjan teksti on yllättävän pelkistettyä. Kerronnassa säilyy koko ajan ulkopuolisuuden tuntu ja Rohas käyttää säästeliäitä ja lyhyitä lauseitaan tapahtumien, ei tunnetilojen kuvaamiseen. Päähenkilöiden toiminnan motiivien arvailu jääkin usein pelkästään lukijan oman intuition varaan. Neutraali kerronta saa myös kirjassa runsaasti esiintyvien unenomaisten jaksojen sisällöt tuntumaan todellisuuteen itsestään selvästi kuuluvina ja siirtymiä niihin ei aina edes huomaa. Mukana on siis paljon selittämätöntä, eikä valmiita vastauksia kaipaava lukija välttämättä viihdy tämän kirjan parissa. Toisaalta niitä ei myöskään tunnu olevan tarjolla monille viime aikojen selitystä kaipaaville teoille, joten siinäkin mielessä Syvä pää voi olla mieltä avartava lukukokemus. (Tuomo L)

Reidar Palmgren: Sudenmarja

Pala täysin villinä rehottavaa kaupunkiluontoa sekä sen kanssa symbioottisessa suhteessa elävä erakoitunut puistotyöntekijä ovat auttamatta törmäyskurssilla tehokkuusmittareita palvovan nykyajan kanssa. Kumpainenkin näyttäytyy ulkopuolisille helposti kokonaisuuteen huonosti sopivalta häiriötekijältä, joka on joko saatava mahdollisimman pikaisesti ruotuun tai josta on edes jollakin tapaa pystyttävä hyötymään. Näyttelijä-kirjailija Reidar Palmgrenin neljäs romaani pakottaa kuitenkin kurkistamaan petollisten ensivaikutelmien taakse. Sudenmarja avaa ikkunan toiseen maailmaan, jonka vuodesta toiseen toistuvissa sykleissä jokaisella putoavalla havunneulasella ja hyönteisen siiveniskulla on oma paikkansa. Salaiseen puutarhaan mahtuu myös pieni annos mystiikkaa, mutta tästä huolimatta Palmgren kirjoittaa luonnosta neutraalisti: pohjimmiltaan luonto on niin kuin se on, vailla mielikuvia hyvästä ja pahasta tai muuta päämäärää kuin itsensä. Toisaalta sivuilla esiintyy monta omasta mielestään selkeiden moraalikäsitysten mukaan toimivaa ihmistä. Kaikki ei silti ole aivan kohdallaan, koska hyvistä aikomuksista huolimatta kirjan moderni kaupunkiutopia alkaa loppua kohden muistuttaa puolifasistista poliisivaltiota.

Sudenmarjan päähenkilö on kaupungin puutarhaosastolla työskentelevä täydellisen luonnonlapsen perikuva Tuula. Sosiaalisesti kömpelö ja ulkoisesti hidasälyiseltä vaikuttava nainen on rakentanut hoitamastaan kaupunginpuiston pohjoissektorista oman valtakuntansa, joka kasvaa sotkuisen rehevänä naapuruston asukkaiden harmiksi. Tuulan suojelijana toimii kaupunginpuutarhuri Holopainen, jolla on kyky nähdä kaaoksen keskellä Tuulan hienovaraisen työn jälki. Samalla kyse on silti myös vanhan miehen ja huomattavasti nuoremman naisen välisestä seksisuhteesta, johon liittyy petosta ja valheita. Tilanne muuttuu oleellisesti Holopaisen eläkkeelle jäämisen ja sitä seuraavien dramaattisten tapahtumien myötä. Uusi kaupunginpuutarhuri Grönberg haluaisi periaatteessa nauttia samanlaisista luontaiseduista kuin edeltäjänsä, mutta ei pysty enää ulkoisten paineiden vuoksi tarjoamaan Tuulalle samanlaista vapautta pohjoissektorin suhteen. Tuulan elämään tulee lisäksi toinen mies, kun tämä pelastaa itsemurhaa yrittävän epätoivoisen vartijan hengen. Yllättävän onnen tielle tulevat kuitenkin Antin hämärät huumekaupat, jotka vetävät miehen Tuulan suojista takaisin katujen kylmään maailmaan.

Palmgren kertoo suurista tunteista vähäeleisesti ja hillitysti. Yliluonnollisista elementeistä sekä jännäriaineksista huolimatta kirjan juonirakenne pitäytyy tiukasti pienten ja realististen tapahtumien mittakaavassa. Jännite pysyy silti yllä loppuun saakka ja toisaalta harvinaisen elävä ja yksityiskohtainen luonnonkierron kuvaus saa vähäisetkin tapahtumat tuntumaan suurilta. Sivujuonia on mukana runsaasti, mutta niillä kaiketi on tarkoituksensa. Jotkut tuntuvat silti hieman kaavamaisilta, vaikka esimerkiksi öykkärimäinen hyvä veli -verkostoja rakastava Karl-Gustaf Sirén on muuten varsin herkullinen henkilöhahmo. Oleellisinta on kuitenkin se, että lopussa naarassuden sallitaan paljastaa kyntensä ja hampaansa. Samalla selviää, että Tuulan siihenastinen elämä on sittenkin kulkenut enemmän pitkin Terence Malickin Tree of Life -elokuvan alussa maalailemaa nöyryyttä rakastavaa armon polkua. Päinvastaisia reittejä seuraavilla todellisilla luonnonlapsilla on lopulta aina oma tahtonsa, eikä muun maailman pyörittäminen sen tahdissa sille ole heille mitenkään erityisen vierasta. (Tuomo L)