Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

”Missä se viipyy? Hella paistaa epätasaisesti, reunimmaiset letut jäävät vaaleiksi. Sitä se taas sanoo, tummia pitää olla, mustankirjavia. Pesä on melkein loppuun palanut, mutta klapeja en lisää, hiki on muutenkin.” Tuula-Liisa Variksella on taito kirjoittaa arkista tekstiä vaikka rakkaudesta, josta kerrotaan hänen novellikokoelmassaan Että tuntisin eläväni. Variksen kirja koostuu kahdeksasta novellista, jotka kertovat saman suvun jäsenistä eri aikakausina. Jokainen tarina on oma kokonaisuutensa, mutta jokaisella kertomuksella on myös yhteyttä edellisiin, mikä saa kirjan muistuttamaan romaania. Sukulaisuussuhteet tosin vaativat lukijalta vähän päättelemistä, mutta melko pian kuitenkin selviää, kenen sukulainen on kulloinkin kyseessä.

Ensimmäisen novellin Ester hoitaa syöpää sairastavaa miestään reklaamissa kehutulla Samarin -terveysvedellä. Eletään vuotta 1926, ja pian Ester jää leskeksi huolehtimaan yksin pienestä pojastaan. Sylvi elää rakkauttaan välirauhan aikaan ja solmii pikaisesti avioliiton Aarren kanssa, joka palaa sodasta aivan eri miehenä. Teinityttö Paula ihastuu luokkatoveriinsa vain ihastumisen tunteen vuoksi ja kopio rakkausrunoja vihkoonsa. Ihmiset eroavat, toiset hautaavat puolisonsa, toiset lapsensa, vuosikymmenet vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta kaikki novellien henkilöt rakastavat tai ainakin kuvittelevat rakastavansa. Kirjan ihmisten elämä tuntuu niin tavalliselta, että vastaavia elämänkohtaloita voisi kuvitella löytyvän monen suomalaisen sukuhistoriasta.

Tuula-Liina Varis on parhaimmillaan naisten arkisen elämän kuvauksissa.  Kirjan naiset ovat vahvoja perheen voimahahmoja, jotka jaksavat pettymyksistään huolimatta pitää perheensä ja itsensä koossa. Monessa novellissa miehet ovat taustalla ja tarinaa kertovat naiset, jotka kokevat vahvasti iloa ja surua, katkeruutta ja intohimoa. Mutta kerrotaan kirjassa myös suomalaisen miehen kipupisteistä. Kun novellien naiset kärsivät rakkaudesta tai sen puutteesta, on miesten taakkana ollut sota. Variksen kirjassa sodanjälkeisessä Suomessa ei vietetty laatuaikaa yhdessä perheen kanssa, vaan perheen isä oli yleensä töissään, toinen taas hukuttamassa sodan traumoja viinan avulla tai isä oli kuollut. Lempilapsi -novellin yksinäinen tyttö Paula ihmettelee niitä koulutovereidensa perheitä, joissa molemmat vanhemmat ovat elossa. Kerronta on niin todellista, että jäin itsekin pohtimaan, kuinka paljon ja monen sukupolven ajan sotakokemukset jäivät vaikuttamaan ihmisten elämään.

Novellikokoelmasta saa enemmän irti, jos sen pystyisi lukemaan kerralla kokonaan tai monta novellia samalla kertaa, siten eri vuosikymmenet ja elämäntavan muutokset tulevat parhaiten esiin. Kielen vivahteet ja sanat kertoivat lukijalle hienosti, mitä aikaa novellissa elettiin. Tästä tyylistä todella nautin. Vaikka pidinkin enemmän kokoelman alkupuolen novelleista, täytyy ihailla taitoa ketoa pieniä sukutarinoita, jotka ulottuvat nykypäivään saakka. Tuula-Liina Variksen novellit osoittavat jälleen, etteivät ihmisten tunteet ja tarpeet ole juuri muuttuneet. Lettuja paistava 50-luvun uhrautuva kotiäiti Sylvi tunsi varmaan samaa kaipausta kuin miessuhteita metsästävä Militsa, joka rakastelee, jotta tuntisi elävänsä. (Sinikka L)

Riikka Ala-Harja: Reikä

Riikka Ala-Harjan ensimmäinen novellikokoelma on vaatinut pitkän kypsyttelyn. Lopputulos on kuitenkin varsin mallikelpoinen lukupaketti, joka pitää sisällään kahdentoista tarinan verran sulavalinjaista suomalaista lyhytproosaa. Kertomusten yhdistäväksi tekijäksi on ympätty reikä muodossa tai toisessa ja sen lisäksi tekstejä on jaoteltu neljän laajemman teemaluvun alle. Ratkaisu on toimiva, sillä valtaosa novelleista on vain muutaman sivun mittaisia ja näin sirpalemaisesta rakenteesta on saatu muodostettua paljon yhtenäisempi kokonaisuus. Reikä tuntuukin kiitettävän tasapainoiselta lukukokemukselta huolimatta siitä, että kokoelmasta löytyy yksi pitempi novelli, joka rohmuaa lähes puolet kirjan sivuista.

Tarinat etenevät lukuisissa novellikokoelmissa hyväksi havaittuja kaavoja käyttäen. Tunnelma on intensiivinen, vaikka aiheet ovat yllättävän tavanomaisia. Tapahtumista ja henkilöistä kerrotaan pääsääntöisesti sopivan säästeliäästi ja lataukset purkautuvat välähdyksenomaisissa hetkissä, joissa todellisuus hehkuu aavistuksen verran normaalia arkea kirkkaammin. Reikäisyys tunkee sivuille, paitsi haudan, avannon ja maan tasalle hakatun metsäaukean tapaisten miljöiden muodossa, niin myös rikkinäisissä ihmissuhteissa sekä novellien päähenkilöiden aukkoja täynnä olevissa mielenmaisemissa. Ala-Harja kirjoittaa pääsääntöisesti raskaista aiheista, mutta osaa keventää tunnelmaa piikikkäällä huumorilla. Sävypaletti onkin riittävän laaja, mistä hyvänä esimerkkinä toimii kirjan avaava Me olemme lumoava ihmispari -teemaluku. Ahdistava Hauta-novelli tilittää kuopan pohjalta kolmekymppisen pariskunnan hajoamispisteessä olevaa suhdetta, vainoharhainen Kaatopaikka puolestaan vie eron jälkeiseen tilanteeseen. Hän viikunapuuhun kiipesi -novellin lumoava pariskunta taas on nousukiidossa oleva nuoripari, jonka unelmissa siintävä pikkuporvariston hillitty charmi kestää juuri ja juuri parin sivun verran, kunnes lehmuksen ylimmälle oksalle kiivenneelle naiselle avautuu näkymä nuoren miehen aluillaan olevaan pälvikaljuun sekä muihin fyysisiin vajavaisuuksiin. Luvun päättää railakas Suomenlinna / Sveaborg, joka on maaotteluhengellä ladattu irrottelu, jossa suomalainen naispuolinen tykistö puolustautuu renttuilevaa ruotsalaismiestä vastaan. Tosin Hauta-novellin itsemurhateema on läsnä myös siinä.

Aivan oma lukunsa on lähes seitsemänkymmentäsivuinen Tarmo-novelli. Viisikymppisen kirjastovirkailijan olematon syntymäpäivä on melko tyypillistä tragikoomista suomalaista mieskuvaa, jossa reikä pyörii mielessä vähintään joka toisessa lauseessa. Siitä huolimatta Ala-Harja valottaa suorastaan äidillisen kärsivällisesti myös päähenkilön hellyttävän ritarillisia luonteenpiirteitä ja sallii äksyilystä kumpuavan jotain hyvääkin. Ikääntyvän miehen kipuilua käsitellään vielä toistamiseen Pehko-novellissa ja edelleen tunnelin päässä pilkottaa valoa. Kokoelman parhaissa novelleissa äänessä ovat kuitenkin onnettomat naiset. Jonain päivänä jäät lähtevät -teeman alta löytyvän Saari-novellin tarina nivoutuu petollisten jäiden ylityksen ympärille ja sen eristyneisyyttä huokuva miljöö tuo välittömästi mieleen Ulla-Lena Lundbergin Jään. Samaan osuuteen kuuluvan Avannon avioeron viilentämät tunteet taas ovat tuttuja Ala-Harjan omasta Maihinnousu-romaanista.

Reikä on tyylipuhdas nappisuoritus, josta on vaikea hakea muita heikkouksia kuin se, että se suhahtaa lävitse yhdellä lukukerralla. Tarinat on valittu mukaan ajatuksella ja pitäen huolta siitä, että kattoteeman alle koottu sisältö pysyy riittävän vaihtelevana. Joihinkin kohtiin ehkä kaipaisi muutaman lisäsivun, mutta toisaalta novellien ystävät ovat ennenkin tottuneet jatkamaan omatoimisesti kertomusten irrallisia juonenpätkiä. Riikka Ala-Harjan aikaisemmasta tuotannosta pitävien kannattaa siis katsastaa myös novellikokoelmadebyytti, sillä se kipuaa kirjailijan parhaiden romaanien tasolle, ellei jopa ylitä niitä.  (Tuomo L)

Katja Kettu: Piippuhylly

Katja Ketun Piippuhylly-novellikokoelma palauttaa lukijat takaisin Kuolleen Miehen vuonon hyisille rannoille. Kyse ei silti ole perinteisestä jatko-osasta megasuosiota nauttineelle Kätilö-romaanille, vaan Pietari "Palonaama" Kutilan haltuunsa saamaan kymmeneen piippuun kietoutuvat tarinat voi hyvin kuvitella tapahtuvaksi erillisessä rinnakkaistodellisuudessa, johon on valunut edeltäjästä tuttuja henkilöitä ja teemoja. Novellimuodossa kertomukset ovat tosin saaneet enemmän ilmaa siipiensä alle ja mukaan on sotkettu paljon unenomaista fantasiaa. Maanläheisempää elementtiä puolestaan edustaa Kätilöstä tuttu kursailematon seksuaalisuus ja Kettu on jalostanut teemaa niin, että herkkänahkaisempien sietokyvyn rajat tulevat varmasti nopeasti vastaan. Vähemmän herkilläkin on paikoin kestämistä, sillä aihe ei ole aivan niin kutkuttava kuin Kettu olettaa.

Pohjoisen jyrkkää mielenlaatua luotaavien tarinoiden kertomisen Kettu silti hallitsee ja tallella on myös taito sommitella kokonaisuuksia sinne tänne ripotelluista pienistä yksityiskohdista. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii avausnovelli Kristalliyö, joka vaikuttaa aluksi tavanomaiselta kurkistukselta Kätilöä edeltäneisiin tapahtumiin. Juutalaisen kauppiaspariskunnan tragedian alkujuuret löytyvät kuitenkin niin vallankumousajan Venäjältä kuin orjakaupan riivaamasta Länsi-Afrikasta. Kollovien petollisen palvelustytön motiiveihin päästäänkin käsiksi jo seuraavassa Grisha-novellissa. Grigorj Rasputinin pauloihin joutuneen tyttökaksikon kertomuksesta taas käynnistyy vyyhti, joka tuo myöhemmin kuvioihin yhden Kätilön herkullisimmista henkilöhahmoista. Kettu tosin raottaa tämän menneisyyttä tavalla, joka jättää edelleen ilmaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Piippuhyllyn tarinoissa matkataan lopulta aina Kuun pimeälle puolelle saakka, mutta outoutta on ripoteltu myös lukijoille entuudestaan tuttuihin ympäristöihin. Hiekkanaisessa etelän ja pohjoisen mystiikka kohtaavat Salmijärven Shanghaissa. Oppaana toimii Suuri Kummajaisten Kirija, johon löytyy viittaus myös paheellisessa Rio-novellissa. Mulukukka-novelli on kaikkein lähimpänä Kätilöä ja vie kuolemaa tekevän Aune Näkkälän viimeiseen uneen, joka on kuin vaihtoehtoinen loppu Kätilölle. Stalingradin valkea lilja taas tarjoilee sisarteoksen kolmiodraaman Homo Sovieticus -sovituksena. Suurinta osaa lukijoista viehättänee kuitenkin kaikkein eniten Lapinkoira-novelli. Pohjoisen koirarodun kiintymyssuhde isäntäänsä ja sitä ympäröivät dramaattiset tapahtumat ovat kaikin puolin osuva kiteytys Villisilmän ja Johanneksen rakkaustarinasta.

Piippuhylly ei tuo juuri mitään uutta Kätilön tarinaan, mutta toisaalta sen lukeminen on mahdotonta, jos aikaisempi kirja ei ole tuttu. Uutukaisesta tuskin silti tulee samalla tapaa massoja sykähdyttävää kirjallista ilmiötä. Se on kokeellisempi ja monella tapaa uskaliaampi, mutta valitettavasti myös pykälää heikompi teos. Ketun novelleissa on liikaa tyhjäkäyntiä ja taitavalta kirjailijalta toivoisi parempaa kykyä keskittyä olennaiseen. Höpsön piippusymboliikan olisi senkin voinut jättää vähemmälle, erityisesti kun sen esittelevä kehyskertomus tuntuu hätäisesti kyhätyltä. Parhaimmillaan tarinoissa päästään silti aivan Kätilön tasolle, mikä varmasti riittää suurimmalle osalle lukijoista (Tuomo L)

Saija Nissinen: Sitomisen taito

Saija Nissisen Sitomisen taidon kymmentä tarinaa voisi hyvin kutsua leikkaa ja liimaa -novelleiksi. Kertomusten henkilöhahmot ovat kuin sivuilta irrotettuja paperinukkeja, joita liikutetaan vastakohdilla raflaavasti leikittelevissä tarinoissa asetelmasta toiseen. Välillä miljöö vaihtuu kuin veitsellä leikaten ja lukijasta tuntuu siltä, että kaikki alkaa uudelleen, vaikka pysytäänkin saman novellin rajojen sisäpuolella. Etäännyttävää outouden tuntua täydentää lisäksi Nissisen tapa esittää tilanteet suttuisina hahmotelmina, mutta tästä huolimatta tekstistä löytyy riittävästi osasia yhteen liittäviä vihjeitä, jotta kokonaisuus ei riistäydy täysin irrallisten katkelmien kakofoniaksi. Nissinen on hakenut vaikutteita monesta kirjallisuuden eri tyylilajista, mutta novellit ovat silti hyvin samankaltaisia ja sopivat yhteen ja samaan kokoelmaan. Joitakin aiheita toistetaan useammankin kerran: Naisten kesä ja Sisko käy oopperassa taas herättävät molemmat menneisyyden haamut sekoittamaan suomalaisen suviyön viettoa. Kylvettäjä, Odottajat, sekä niminovelli Sitomisen taito puolestaan kytkeytyvät viimeisiä veteleviin parisuhteisiin.

Kokoelman onnistuneimmaksi novelliksi nousee Francesin hirviö. Kertomus tekee upean loikan koleista EU-byrokratian sokkeloista poikarakkauden ja pienten rötösten merkeissä vierähtäneeseen nuoruuden kesään. Vallankäytön julkisivun taakse kurkistetaan onnistuneesti myös aloitustarinassa Kättes suojaan. Väkivaltaista ampumavälikohtausta todistamaan joutunut naispresidentti valmistautuu itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin ja yrittää samalla turhaan saada jotain tolkkua järjettömään tapahtumasarjaan. Kolmas mieleenpainuva tarina on niminovelli Sitomisen taito, jossa lentokone kuljettaa suomalaisen pariskunnan pelastamaan hiipunutta parisuhdettaan Tokion humuun, kunhan mies on ensin viettänyt oman unelmalomansa kuvitelmissaan. Hutina taas voi pitää lapsellista Faarao-novellia. Sekavassa tarinassa pelataan julkisuuden ja politiikan pelejä ja päädytään sitten yrittämään sensaatiomaista katoamistemppua keskelle korpea. Väljähtäneen oloiseksi jää myös dekkaria muistuttava Ihmeperhe, joka epäonnistuu luomaan todellista jännitettä henkirikosta tutkivan poliisin ja syylliseksi epäillyn kavalan naisen välille.

Tunnelmallisten novellien ystäville Sitomisen taito on takuuvarma valinta. Nissinen kykenee kirjoittamaan mukaansatempaavia tarinoita lyhyessä mitassa sekä yhdistelemään niissä hyvin tuoretta ja perinteisempää novelli-ilmaisua. Teksteissä matkataan sujuvasti niin lähelle kuin kauas sekä kiidetään vinhasti aikatasojen ja vaihtoehtoisten todellisuuksien läpi. Kaikki juonenkäänteet eivät sentään ole aivan niin yllätyksellisiä kuin Nissinen on mielessään suunnitellut ja muutenkin pieni epätasaisuus vaivaa siellä täällä. Laatukirjassa vähäiset töyssyt eivät kuitenkaan menoa haittaa. (Tuomo L)

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit -novellikokoelman käynnistävässä nimikkotarinassa hämmentynyt nuorukainen piirtää terapiasessiossa sielunmaisemaansa puolivahingossa käteen sattuneella keltaisella väriliidulla. Lopputuloksena on valkoisesta taustasta vaivoin erottuvia hahmoja, joita edes klovnimainen terapeutti ei tahdo nähdä. Tilanteeseen tiivistyvä surkuhupaisuus siivilöityy myös Rohaksen hienon esikoisteoksen kahdeksan muun tarinan juonenkäänteisiin ja teemoihin. Niiden päähenkilöissä on toisaalta kyse ihmisistä, joiden ääriviivat ovat monella tapaa häilyviä ja vaikeasti hahmotettavia. Samalla heitä ympäröivissä tilanteissa on kuitenkin sävyjä hetkistä, jolloin kaikkein voimakkaimpien värien kohdalla paletissa on vain ammottavaa tyhjyyttä. Keltaisia tyyppejä piirtänyt epämääräisiin tilanteisiin ajelehtiva Pekka esimerkiksi tapaa Maaretin, kenties ihastuu, mutta tulee sitten hyväksikäytetyksi ja hakatuksi Maaretin pauloihinsa saaneen häikäilemättömän herra S:n toimessa. Rohaksen rakentaman tiivistahtisen kasvutarinan lopussa nuori mies on valintatilanteessa, joka tavanomaisuudestaan huolimatta saattaa hyvin määrittää Pekan koko loppuelämän suunnan.

Omistamisen, antautumisen ja oman tahdon löytämisen problematiikka on vahvasti esillä myös kokoelman toisessa ja kaikkein onnistuneimmassa Mustalaisen päiväkirja -novellissa. Siiri dumppaa tylsän runopoikansa salskean Karimin astuttua kuvioihin, mutta joutuu samalla vedetyksi Karimia edelleen otteessaan pitävän Marin synkkään maailmaan. Sykähdyttävässä kertomuksessa pienetkin asiat tuntuvat suurilta ja Rohas onnistuu sivuilla pukemaan sanoiksi pahojen poikien ja tyttöjen vaarallisen viehätysvoiman. Asetelma toistetaan myöhemmin vielä kerran nuorten kesäistä kolmiodraamaa pyörittävässä Jäätelökehässä, mikä tuntuu jo aavistuksen liian alleviivaavalta. Ehkä Rohaksen mielestä nuorten naisten kohtalona on sitten vain ainakin kerran elämässään retkahtaa renttuihin. 

Lonkerot vie laivamatkalle Tallinnaan sekä sen jälkeiseen krapula-aamun huojuntaan espoolaisasunnossa. Aprikoosit taas Kreikan aurinkorannoille, jossa hedelmiä ostava suomalaismies haikailee tavallisen hyvän elämän perään samalla kun viinirypäleet pursuavat mehuna raivosta sulkeutuvien nyrkkien sisältä. Tyttö ja varis perkaa nuoren ylioppilastytön sekä tätä vanhemman muusikon pelimäistä suhdetta. Posliinikanassa opinto-ohjaajan ja oppilaan välinen yhteys syntyy väärinymmärryksistä ja tukahdutetuista tunteista. Kokoelman päättävä Kaikki mitä tarvitsen -novelli muistuttaa hieman Veikko Aaltosen Rakkaudella, Maire -elokuvaa ja on samalla sekä miljööltään että henkilöhahmoiltaan kaikkein käsin kosketeltavin tarina.

Rohaksen teksti soljuu eteenpäin välillä unen tavoin ja tunnetilojen synnyttäminen on asetettu realistisen kuvauksen edelle. Novellien päähenkilöiden perimmäiset motiivit jäävät monesti hämärän peittoon, mutta toisaalta näin on myös Rohaksen tänä vuonna ilmestyneessä Syvä pää -romaanissa. Kokoelmaan on haettu rakennetta kolmen novelleja teemoihin ryhmittävän lyhyen tekstikatkelman kautta ja omalla tavallaan ne avaavatkin monia muuten pelkän arvauksen varaan jääviä yksityiskohtia. Huolellisesti kokoon parsituista osasista muodostuu mieleenpainuvan eheä kokonaisuus ja Keltaiset tyypit tuntuu edelleen yhtä syksyisen raikkaalta kuin ilmestyessään pari vuotta sitten. Tällä voi hyvin virittäytyä  vaikka juuri alkaneeseen Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -teemavuoteen. (Tuomo L)

Tuuve Aro: Himokone : välähdyksiä pimeässä

Tuuve Aron Himokone-novellikokoelman perusasetelma on tuttu jokaiselle, joka on nähnyt joskus suosikkielokuvaansa mukailevaa unta. Alkuperäinen tarina saa siinä hyvin nopeasti täysin odottamattomia käänteitä ja unimaailman kieroutunut logiikka muovaa juonesta ja henkilöhahmoista usein vain etäisesti esikuviansa muistuttavia. Unet, muistot ja sepite sekoittuvat ja fiktiosta tulee osa omia kokemuksia ja kokemuksista osa fiktiota. Toisaalta taru ja todellisuus ovat lyöneet kättä jo valveillaolon maailmassa, sillä muutenhan elokuvat eivät olisi uniin päässeet. Eteen heijastetuissa kuvissa on siis näkynyt ainakin pieni pala itseämme.

Himokoneen kolmessatoista pienoisnovellissa Aro leikittelee juuri näillä ajatuksilla. Jokainen kokoelman kertomuksista on saanut nimensä tunnetulta elokuvalta, mutta sisällöltään ne ovat läheisimmilläänkin kuin unennäköä alkuperäisteoksista. Jonkinlainen yhteys tarinoiden välillä on silti aina olemassa ja Himokoneen projisoimista välähdyksistä on huomattavasti hankalampi nauttia, ellei ole tietoinen vähintään nimikkofilmien ikonisesta asemasta omassa genressään. Kokoelman tarinat ovat kuitenkin täysin Aron omia, eivät siis minkäänlaisia muunnelmia tai sovituksia nimikkoelokuvistaan. Suhteessa on myös vahva parodian maku ja yksi Aron monitasoisen ilkeilyn kohteista onkin elokuvien keskeinen asema populaarikulttuurissa sekä niiden muotokielen akateeminen ylianalysointi.

Esikuvilleen kaikkein uskollisimpia kertomuksia ovat versioinnit Kubrickin Full Metal Jacketista sekä ties kuinka monta kertaa filmatisoidusta Invasion of the Body Snatchers -tieteispätkästä. Ensimmäinen siirtää R. Lee Ermeyn esittämän sekopääkersantin pikkupoikien partioleirille, jossa pedofiilinen Iso-Jaakko saa onneksi lopulta ansaitsemansa rangaistuksen. Jälkimmäisessä vauvoja ja äitejä täynnä oleville kutsuille eksynyt sinkkunainen huomaa vähitellen, että seurueessa ei ole kaikki kohdallaan. Vapaamuotoisempia taas ovat esimerkiksi Facebook-riippuvuudesta kertova Fight Club ja kokoelman tunnelmallisin kertomus Kuolleiden runoilijoiden seura, joka vääntää jo pelkästä alkuperäisteoksen nimestä huomattavan kalmankylmiä lukemia.

Tyylitajuinen Aro kirjoittaa persoonallisesti ja kykenee niukan sivumäärän puitteissa luomaan varsin moniulotteisia henkilöhahmoja ja tilanteita. Pienenä kauneusvirheenä voi pitää kliseistä aloitusta, jossa Alien-elokuvien hirviö irvistelee naiselle miehen jalkojenvälistä. Asetelma kääntyy kuitenkin hienosti päälaelleen, sillä todellinen muukalainen saapuu paikalle vasta sitten, kun oliota lihaveitsellä typistellyt nainen unohtaa voivottelevan miehen ja alkaa suunnitella uudelleen kamppailun tuoksinassa vaurioituneen huoneensa sisustusta. Muutoinkin tekstin rytmitys on erinomaisen tiukkaa ja kertomusten tunteita patoavat rakennelmat murtuvat pala palalta ennen portit aukaisevaa loppulausetta. Tarinoista siirrytään nopeasti toiseen ja suvantovaiheita kirjasta ei juuri löydy. Tämä tarkoittaa valitettavasti sitä, että lysti loppuu aivan liian nopeasti. Kaikin puolin suositeltavaa luettavaa siis, mutta tosikoita täytyy varoittaa. (Tuomo L)