Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Pyörätuoliin sidotun halvaantuneen nuoren tytön kohtalo sekä kuvaukset omaishoitajien karusta arjesta ovat teemoja, jotka vievät monet lukijat oman mukavuusalueen raja-alueille. Vielä voimakkaammin Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarinassa nousee kuitenkin pintaan kirjan kaikkein raastavin kysymys: onko vanhempien puhekyvyttömän tyttärensä kanssa vuosikausien ajan käymä ajatuksenvaihto ollut aitoa vuorovaikutusta vai pelkästään toisen osapuolen toivottomalta näyttänyttä tilannetta valheellisesti helpottanutta itsepetosta? Vastausta haetaan pääsääntöisesti perheen sisällä, mutta Yli-Juonikas on liittänyt mukaan juonenkäänteitä, jotka tuovat väistämättä mieleen vuosituhannen vaihteessa Tuomas Alatalon Olen ja saan sanoa -kirjan ympärillä velloneen julkisen kohun. Vanhan merimiehen tarina ei silti varsinaisesti ole kannanotto tuetun kommunikaation puolesta tai sitä vastaan. Sen voi aivan perustellusti lukea niin, että suurin osa kuusitoistavuotiaan Annika-tytön kertojaäänestä on hänen omaansa, mutta mukana on runsaasti vihjeitä, jotka ohjaavat kohti päinvastaista tulkintaa. Päällekäyvin lienee kirjan nimi, joka on johdettu kohtauksessa, jossa fasilitointi rinnastetaan viestintään haudantakaisten henkiolentojen kanssa.

Vanhan merimiehen tarinan pääosassa on kolmihenkinen Harjusten perhe. Niina ja Aarno hoivaavat vakavasta synnynnäisestä hermostollisesta sairaudesta kärsivää Annika-tytärtään. Koko ikänsä pyörätuolissa viettänyt Annika ei kykene liikkumaan tai puhumaan ja neliraajahalvauksen lisäksi hänet oli kaksitoistavuotiaaksi saakka diagnosoitu vaikeasti kehitysvammaiseksi. Vanhemmat saivat lopulta kontaktin tyttäreensä, kun Annikaa hoitava toimintaterapeutti tutustutti heidät fasilitoituun kommunikointiin. Siinä ajatusten vaihto tapahtuu ohjaamalla Annikan kättä pienten vihjeiden perusteella tietokoneen näppäimistöllä. Kirjan alussa yhteydenpitoa on kestänyt jo neljä vuotta ja perheen elämä on Annikan koettelemuksia täynnä olleiden lapsuusvuosien jälkeen asettunut vaativien, mutta lämminhenkisten rutiinien ympärille. Aarnolla on hyväpalkkainen työ valtion virkamiehenä, mikä on mahdollistanut Niinan jäämisen kotiin Annikan täyspäiväiseksi hoitajaksi. Fasilitoinnin käyttö Annikan ajatusten tulkkina on edennyt jopa niin pitkälle, että tyttö saanut valmiiksi ensimmäisen runokokoelmansa, jolle Niina ja Aarno ovat vielä löytäneet sen julkaisemisesta kiinnostuneen kustantajan.

Skorpionisinetiksi ristitty käsikirjoitus osoittautuu nimeltään valitettavan enteelliseksi ja kielteisestä kustannuspäätöksestä käynnistyy tapahtumasarja, joka suistaa perheen elämän vähitellen raiteeltaan. Kustantaja esittää epäilyjä runojen todellisesta kirjoittajasta ja ne palauttavat Niinan ja Aarnon mieleen ulkopuolisten fasilitointia kohtaan esittämän arvostelun. Tästä kuitenkin selvitään, kun Annikaa hoitava lääkäri kertoo pariskunnalle uudenlaisesta neuroproteesista, jonka avulla joidenkin halvaantuneiden potilaiden liikuntakykyä on saatu parannettua niin, että kommunikointi heidän kanssaan onnistuu ilman avustajaa. Toivon kipinä sammuu nopeasti, sillä Annikan tilassa ei kalliin leikkauksen jälkeen tapahdu muutosta kohti parempaa. Vaikutus on itse asiassa päinvastainen ja tyttö tuntuu vetäytyvän yhä enemmän kuoreensa. Samoin käy Niinalle ja Aarnolle. Aarnolla diagnosoidaan masennus, jonka parantelu tapahtuu alkoholi- ja lääketokkurassa. Niina taas menettää Annikan hoidossa apuna olleen Rauni-terapeutin tämän sairastuttua työuupumukseen. Samalla myös Annikan viestien sisältö alkaa muuttua ahdistavammaksi. Niihin ilmestyy vakavia syytöksiä, jotka koskevat erityisesti Aarnoa. Epäilyjen selvittely vie väistämättä kohti kaikkein äärimmäisimpiä tunnelmia ja loppu välkkyvine veitsineen on – ehkä hieman tarpeettomasti – jo melkein kauhukirjallisuutta.
 
Jaakko Yli-Juonikkaan edellisen tiiliskivimittaa lähestyneen Neuromaani-romaanin rakenne muistutti monivalintatehtävää, joten siihen verrattuna Vanhan merimiehen tarinan kerronta on huomattavan paljon perinteisempää. Kokonaisuus on silti yhtä tuoreen ja omaperäisen tuntuinen. Oli lukijan ennakkokäsitys fasilitoinnista mikä tahansa, niin sen käyttö kirjallisena tehokeinona tuo juoneen kutkuttavan sähköistä tunnelmaa. Yhtä lailla ansiokkaasi on kuvattu Annikan hoitoon liittyvien rutiinien ja apuvälineiden koko kirjo. Yli-Juonikas kirjoittaa vammaisuudesta kaunistelemattoman realistisesti, mutta inhimillisesti. Joillekin Annikan kertojaäänen kyseenalaistaminen saattaa silti olla liian kova pala. Toisaalta kirjan sivuilla tavataan myös lihaa ja verta oleva vanha merimies, joten tulkintoja voi tehdä suuntaan tai toiseen. Muutoinkin lopputulosta voi vain kehua ja tässä on varmasti yksi vuoden 2014 parhaista kotimaisista romaaneista. (Tuomo L)

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Unelmansieppaaja alkaa kolkolla kohtauksella, jossa nuoren kirjallisuudenopiskelijan ohjastama metrojuna jyrää alleen kiskoille heittäytyneen kirjailijan. Asetelmasta ammennetaan kirjan sivuilla hitusen verran symboliikkaa, mutta vaikka kyse on osittain todellisista tapahtumista, niin Pasi Pekkolan esikoisromaani ei ole fiktion muotoon puettua kirjallisuustieteellistä ajatusleikkiä. Alku tosin antaa odottaa jotain vähän sinne päin viittaavaa, mutta loppuun palaneen Ville Siikalan kuvitteellisesta elämästä ja teoksista muodostuu lopulta tirkistysreikä suurempaan yleisöön helpommin uppoavaan kolmiodraamaan. Edesmenneen kirjailijan haamu on kuitenkin pidetty viisaasti mukana aivan tarinan loppumetreille saakka, sillä siihen vetoamalla saadaan kansien väliin mahdutettu aivan liian monen yhteensattuman suma lakaistua maton alle kuin itsestään. Kaikkein vahvimmin kirjaa kannattelee silti Pekkolan hämmästyttävän johdonmukainen pessimismi. Unelmansieppaaja nostaa nimensä mukaisesti keskiöön kirjan kolmen päähenkilön unelmat ja toiveet, mutta keskittyy pelkästään niistä koituviin murheellisiin seurauksiin. Pekkolalle arkipäiväisimmätkin haaveet ovat kaulaan ripustettuja myllynkiviä, jotka eivät tee muuta kuin upottavat kantajansa kohti synkkiä syvyyksiä.

Kaikkein eniten elämän suuntaviivat tuntuvat olevan hukassa Siikalan kuolemaa lähietäisyydeltä todistaneella Roosalla. Nuori nainen on muuttanut suurin odotuksin Kuopiosta Helsinkiin yhdessä lääkäriksi opiskelevan Janin kanssa, mutta pääkaupungin houkutukset ovat nopeasti muuttaneet pariskunnan suhdetta paljon yksipuolisempaan suuntaan. Myös opinnot kangertelevat ja vaivana on vielä syömishäiriökin. Roosan henkinen tyhjiö saa jonkinlaista täytettä kohtalokkaasta metro-onnettomuudesta, kun pyrkimys ymmärtää tapahtunutta sysää hänet pakkomielteen kaltaiseen suhteeseen Ville Siikalan tuotannon kanssa. Kiinnostus ei myöskään jää pelkästään bibliofilian asteelle. Roosa soluttautuu kirjailijan lähipiiriin ja tutustuu sitä kautta Tapaniin, joka on ollut kirjailijan paras ystävä lapsuudesta aina tämän kuolemaan saakka. Tapanin alavireinen polku taas on kulkenut juhlitusta urheilusankarista polvivaivaiseksi tuurijuopoksi. Koko aikuisikää on hallinnut koripallo, eikä sen tilalle ole uran päättymisen jälkeen tullut mitään. Onneton Tapani ihastuu Roosaan ja suhde voisi ehkä toimiakin, ellei Roosan perimmäisenä motiivina olisi vain herättää Janissa mustasukkaisuutta. Roosan tavoite myös onnistuu, mikä liittää kuvioon vielä Akin. Hänen kytköksensä Siikalaan on ammatillinen, sillä Aki työskentelee sairaanhoitajana mielisairaalassa, jossa Siikalaa hoidettiin. Penkkipunnerrukseen hurahtanut Aki haluaa olla kaikkein vahvin, mutta tavoitteeseen pääseminen vaati hämäräperäisten palvelusten tekemistä Roosaa menemisistä uudelleen kiinnostuneelle Janille. Hormonikuurin synnyttämä hirviö haluaa oman kaunottarenkin, mutta epäonnistuu tässä surkeasti.

Moneen suuntaan haarautuva tarina etenee vuoroluvuin Roosan, Tapanin ja Akin kertomana. Pekkola on kyennyt tekemään päähenkilöistä ilahduttavan erilaisia, mikä lieventää kolmikon välille punotuista sotkuisista solmuista syntyvää väkinäistä vaikutelmaa. Täysin se ei silti ongelmaa poista ja lopputuloksesta olisi saanut omaperäisemmän jo pelkästään sillä, että kolmikon tarinat olisi maltettu pitää täysin erillä toisistaan. Hieman kypsyttelyä olisi vaatinut myös Ville Siikalan rooli kirjassa. Roosan näkökulmasta avatut päiväkirjamerkinnät ovat toimivia, mutta pidemmät kirjailijan tuotantoa kuvaavat sepustukset lipsuvat valitettavasti tahattoman komiikan puolelle. Onnistumisiksi taas voidaan laskea erityisesti Tapanista kertovat luvut. Itsekin koripalloa ammatikseen pelannut Pekkola on ladannut ne täyteen lajiin liittyviä yksityiskohtia ja kykenee kirjoittamaan niistä niin, että myös koripallosta vähemmän kiinnostuneet lukijat kykenevät aistimaan sekä menestyksen huuman että tappion karvaan kalkin. Kilpaurheilun varjopuolet kerrataan vielä toistamiseen Akin kohdalla, eivätkä Pekkolan jakamat piikitysohjeet liene kovin kaukana totuudesta.

Unelmansieppaaja on kohtuullisen vahva esikoisromaani, joka tuskin jää tekijänsä ainokaiseksi. Sivuja on ehkä hieman liikaa, mutta toisaalta Pekkolan teksti on sujuvaa ja turhista sivupoluista huolimatta kokonaisuus on eheä. Tässä tyylilajissa kirjoitettuja hyviä kirjoja on kuitenkin pilvin pimein, joten siksi sen olisi toivonut poikkeavan sekä rakenteeltaan että sisällöltään enemmän valtavirrasta, kuten Pekkolan ihaileman Harri Sirolan esikoisteos aikanaan teki. (Tuomo L)