Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia

Tuhon jälkeiseen maailmaan pystyyn jäänyt Hotel Sapiens on kuin loppusijoituspaikka itselleen ja ympäristölleen liian vaaralliseksi käyneelle ihmislajille. Kovin tarkkaa määritelmää Leena Krohn ei luomukselleen kuitenkaan anna, mutta ajallisesti sijainniksi paikantuu lähitulevaisuus, jossa joukko toisiaan seuranneita katastrofeja on muuttanut maapallon ihmiselle asuinkelvottomaksi. Myöskään onnettomuuksien alkuperää ei liikoja selitellä, mutta oma osuutensa niihin on ollut itsestään tietoiseksi tulleiden tietoverkkojen toimilla. Kaitsijoiksi kutsuttu keinoäly – paitsi edesauttoi romahdusta – niin vangitsi joukon siitä selvinneitä outojen sumujen keskellä sijaitsevaan Hotel Sapiensiksi nimettyyn hoitolaitokseen. Sen eläintarhaa muistuttavissa olosuhteissa asukkaista pidetään hyvää huolta, mutta samalla kyse on kokeesta, jonka avulla Kaitsijat pyrkivät joko tulemaan enemmän ihmisen kaltaisiksi tai sitten muuttamaan ihmiset itsensä kaltaisiksi. Krohn ei näe vaihtoehtojen välillä suurta ristiriitaa, sillä suljettua ja kontrolloitua ympäristöä käytetään kirjassa osuvana vertauskuvana sille, kuinka ihmisen toimissa syiden ja seurausten väliin mahtuu aina harmaa alue, jossa vapaasta tahdosta tulee ennalta määrättyä ja yksilöllisinä pidetyt ajatukset muuttuvat joukkoja ohjaaviksi ideologioiksi.

Kirjan voi lukea sekä yhtenäisenä romaanina että kokoelmana saman kattoteeman alle koottua lyhytproosaa. Näkökulmat ja miljööt vaihtelevat, mutta suurimman osan ajasta tapahtumien tulkkina toimii Varastettu taivas -luvussa esitelty Väinö K-nen, joka havaitsi taivaalta tuhon merkit jo hyvissä ajoin ennen Kaitsijoiden valtaannousua. Valtaapitäville lähetetty varoitus kaikui kuitenkin kuuroille korville ja Väinö K:sta tuli yksi Kaitsijoiden ja heidän apulaistensa hoidokeista. Muita samaan laitokseen päätyneitä ovat muun muassa erilaisia fobioita liiankin hyvin tunteva diplomiterapeutti, kuolleen tyttärensä kanssa kirjeenvaihtoa käyvä Parapsykologisen seuran kirjastonhoitaja, sokea silmälääkäri, luonnonfilosofiaan perehtynyt kukkakauppias sekä varjonsa kanssa paikkaa vaihtanut onneton nuori mies. Heidän tarinoissaan liikutaan niin ajassa ennen Hotel Sapiensia kuin sen nukkekotimaisessa todellisuudessa. Yhtymäkohdat aikatasojen välillä ovat usein hienovaraisia, mutta tuovat silti osuvasti esiin inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvan paradoksin: joillekin asukkaista Hotel Sapiens on vankila, johon he ovat tekojensa seurauksena joutuneet, osa taas kokee olevansa etuoikeutettujen turvapaikassa.

Samalla tapaa satiirisella otteella Krohn kirjoittaa Kaitsijoista. Hotel Sapiensin sähköiset valtiaat ovat kaukana täydellisestä, mikä näkyy jo alussa pieninä rappion merkkeinä rakennuksen julkisivussa. Lisäksi Kaitsijoiden valvontakoneiston katvealueilla tapahtuu monia varsin kyseenalaisia asioita. Vielä astetta yksinkertaisimmilta tuntuvat laitoksessa kuria ja järjestystä ylläpitävät ihmisen ja koneen välimaastoon sijoitetut nunnat, joiden huolenpito on korostetun mekaanista. Kaitsijat ovat myös ennallistaneet laitokseen monia historian merkkihenkilöitä, mutta nämä hologrammit jäävät pelkiksi esikuviensa haamuiksi. Loppua kohden Kaitsijoiden ote suorastaan herpaantuu. Keinotekoista todellisuutta ylläpitävä tekniikka reistailee ja riehakkaat tunnelmat kuplan alkavat muistuttaa monia tälläkin hetkellä käynnissä olevia kansannousuja.
 
Krohnin dystopia on synteettinen romaani synteettisestä maailmasta. Nyky-yhteiskuntaa ja sen mahdollista tulevaisuutta pohditaan harkiten, mutta lopputulos maistuu steriililtä laboratoriokokeelta. Vertauskuvien käyttö on turhan oppikirjamaista, mikä on johtanut paikoitellen lähes lastenkirjamaiseen naivismiin. Ajoittain se kuitenkin sopii tunnelmaan, sillä tekstin lomaan on sijoiteltu muitakin oudonoloisia fantasiaelementtejä ja yhdessä ne välittävät kirjan sanoman paljon tehokkaammin rasittavuuksiin asti viety älyllistäminen. Tunnetta on mukana myös henkilökuvauksessa, joten lukija tuntee liikkuvansa muuallakin kuin pelkästään teoreettisissa ajatusrakennelmissa. Silti, jos maailmanlopun näyt haluaa kokea paljon autenttisemman tuntuisena, niin kannattaa tarttua Cormac McCarthyn Tie-romaaniin. (Tuomo L)

Hanna Kuusela & Matti Ylönen: Konsulttidemokratia : miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton

Miksi teetättää tehtävät vakituisilla työntekijöillä, kun samat asiat voi ulkoistaa puolet kalliimmalla konsulttien hoidettavaksi? Vastaus hölmöltä vaikuttavaan kysymykseen löytyy Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjoittamasta Konsulttidemokratia-kirjasta, jossa luodaan katsaus valtionhallinnon – ja osittain koko julkisen sektorin – työtavoissa viimeisen parin vuosikymmenen aikana tapahtuneisiin muutoksiin. Luottamus organisaatioiden omaan asiantuntemukseen on horjunut sitä mukaa, kun osaavaa väkeä on vähennetty ja jo pelkästään olosuhteiden pakosta virkamiehille kuuluvan työn joutuu yhä useammin tekemään oman talon ulkopuolelta palkattu konsultti. Yhteiskunnan tasolta tarkasteltaessa ilmiö synnyttää vakavaa demokratiavajetta, mutta käytännössä on myös niin, että monia aikaisemmin jouhevasti sujuneita työtehtäviä hoidetaan nyt tyhmemmin ja tehottomammin. Todelliset säästöt jäävät syntymättä, vakituinen henkilökunta turhautuu ja kansalaiset ihmettelevä otsikoissa jatkuvasti pyöriviä uutisia pieleen menneistä hankkeista.

Kirjan ensimmäinen luku käsittelee sitä, kuinka konsulttivallan aatteellisena kivijalkana toimiva markkinoita ihannoiva uusi julkisjohtaminen rantautui suomalaiselle julkiselle sektorille. Kehitys alkoi 1980-luvun lopulla, mutta todelliseen vauhtiin uusien päästiin seuraavan vuosikymmenen lamatunnelmissa. Virkamieskunnan lukumäärää alettiin karsia rajusti, vaikka työmäärä pysyi ennallaan tai vielä todennäköisemmin kasvoi. Kirjassa haastateltu Stakesin entinen pääjohtaja Vappu Taipale tiivistää hyvin 1990-luvun lopun tunnelmat: lokaa niskaansa saaneet virkamiehet tunsivat itsekin syyllisyyttä, mikä omalta osaltaan teki töiden ulkoistamisen helpommaksi. Palveluitaan julkiselle sektorille kauppaavat konsulttitoimistot aistivat nopeasti ajan hengen, vaikka niiden painoarvo ei Suomessa kasvanut aivan niin rajusti kuin esimerkiksi angloamerikkalaisissa maissa. Kärjistäen voi silti sanoa, että myös meillä uuteen managerialistiseen ajattelutapaan sopi paremmin se, että valmistelutyötä tekee kallispalkkainen win-win-win-puhetta suoltava konsultti kuin byrokratian jäykistämä valtion virkamies.

Konsulttivallan seuraukset eivät Kuuselan ja Ylösen mukaan olekaan olleet kovin ruusuisia. Kirjan toisessa luvussa käydään läpi ulkoistusten vaikutuksia moniin työelämän käytäntöihin. Ääneen pääsevät esimiesten ja työntekijöiden lisäksi itse konsultit ja myös heiltä kuullaan varsin kriittisiä äänenpainoja. Itseoikeutettuna aloituksena toimivat valtion IT-hankkeet, joiden surullisen kuuluisan listan kärkipaikkaa pitävät VR:n lipunmyyntiuudistus sekä nippu erilaisia terveydenhuollon valtakunnallisia tietojärjestelmäpalveluita. Valtio ajoi oman IT-osaamisensa alas 1990-luvun puolivälissä ja tilalle tulivat Tiedon ja Accenturen kaltaiset kaupalliset toimijat. Vastuukysymyksiä onkin sen jälkeen jouduttu setvimään useampaan otteeseen, eikä säästöistäkään oikein voi puhua. Muita kirjoittajien esiin nostamia negatiivisia seuraamuksia ovat esimerkiksi kokeneiden työntekijöiden mukana työpaikoilta katoava hiljainen tieto, etenkin julkista sektoria rassaavat näennäiskilpailutukset sekä moniin konsulttisopimuksiin liittyvä salailun kulttuuri. Huutia saa ansaitusti myös valtion tuottavuusohjelma, joka ei ole tuonut mukanaan muuta kuin väenvähennyksiä sekä niiden paikkaamista kalliimmalla konsulttityövoimalla.

Kirjassa esitettyä kritiikkiä täydentävässä päätösluvussa itsetuntovajeen riivaama pelkurivaltio korvataan jälleen omiin kykyihinsä luottavalla rohkealla valtiolla. Rohkeassa valtiossa virkamiesten asiantuntemukseen voi jälleen luottaa ja sen seurauksena kansalaisyhteiskuntakin voi paremmin. Ylösen ja Kuuselan luonnostelema vaihtoehto painottaa tutun ja turvallisen edustuksellisen demokratian tärkeyttä. Suoraan vaikuttamiseen kyllä kannustetaan, mutta jotta kaikki kansalaiset pysyisivät menossa mukana, tarvitaan lisäksi pitkäjänteisempään toimintaan kykeneviä päättäjiä, joilta löytyy tarvittaessa kykyä kompromisseihin. Julkisen sektorin taas tulee toimia niin, että demokratian tukeminen on sen kaikkein tärkein arvo. Järkeistämistä voi harrastaa, mutta sitä ei saavuteta mekaanisten vähennysautomaattien avulla. Konsulttien asiantuntemukselle on myös tarvetta, mutta heidän ei tule toimia julkista valtaa käyttävien sijaisina.

Konsulttidemokratia on ajankohtainen ja mielenkiintoinen lukukokemus. Kuusela ja Ylönen ovat tarkoituksella välttäneet liiallista teoretisointia ja pitäytyneet suurelle yleisölle helposti avautuvassa kirjoitustyylissä. Tästä johtuen aiheen käsittely muistuttaa monilta osin MOT-televisio-ohjelmaa. Haastatteluja on paljon ja niiden välissä esitetään välillä vähän liiankin uskaliailta vaikuttavia johtopäätöksiä. Taustatyö on silti tehty perusteellisesti, joten teoksessa on aivan riittävästi punnittua sisältöä käynnistämään aiheesta käytävää keskustelua. Kaikki konsulttien tekemä työ ei varmastikaan ole aivan näin kelvotonta, mutta hyvä että epäkohtia nostetaan päivänvaloon. Parasta taustatukea tekijät ovatkin ehdottomasti saaneet myös kirjassa ruoditusta filosofi Pekka Himasen kohututkimuksesta, joka tähänastisen tiedon valossa on kuin malliesimerkki konsulttidemokratian kielteisistä puolista. (Tuomo L)