Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

”Minä olen ponnistellut tämän omaelämäkerran kimpussa – tai biografian – hänen akateemista sanaansa käyttääkseni – kohta kolme vuotta. Näin pitkälle päästyäni tiedän, että osaan kirjoittaa ilman että hän häilyy niskani takana komentelemassa.”

Babba Andersson on ruma, lihava ja rääväsuinen nuori nainen, jonka suuri unelma on voittaa kuvalehden novellikilpailu. Tämä onnistuisi Babban mielestä helpommin, jos hänellä olisi sopiva ulkonäkö. Kirjallisuudenhistoriaa opiskeleva Lillemor Troj puolestaan on kaunis ja edustava, kuin luotu median lemmikiksi, joten naiset päättävät lähettää kilpailuun Babba Anderssonin novellin, mutta kuvassa kirjoittajana loistaa Lillemor Troj. Kahden naisen kirjallinen huijaus on saanut alkunsa.

Babba osaa todella kirjoittaa, ja niinpä tämä ovela kaksikko huijaa koko Ruotsin kirjallisia piirejä ja lukijoita vuosikymmenien ajan. Lillemor edustaa ja saa kirjallisuuspalkintoja ja lopulta hänet jopa valitaan Ruotsin akatemian jäseneksi. Babba seuraa sivusta juhlitun ”kirjailijattaren” voittokulkua, välillä huvittuneen kyynisesti välillä taas pientä kateutta tuntien. Häntä ei juuri julkisuus ja maine kiinnosta, eikä edes raha, näin ainakin Lillemor uskoo. Mutta Babba onkin saanut tarpeekseen ja uhkaa, kostoksi Lillemorin aiemmista yrityksistä lopettaa, paljastaa nyt koko huijauksen. Iäkäs Lillemor Troj istuu lukemassa Babban omalla nimellään kirjoittamaa käsikirjoitusta, jonka tarkoituksena on tuhota koko hänen maineikas uransa.

Kerstin Ekmanin kynä on edelleen loistavassa terässä tässä veijariromaanissa. Naisen elämä on usein teemana Ekmanin romaaneissa ja niin myös Huijareiden paraatissakin. Lillemor näyttää kärsivän ronskia Babbaa enemmän heidän huijauksestaan, ja myös yksityiselämässä tulee kolhuja toisensa jälkeen. Suojatussa porvariskodissa kasvanut tyttö menee naimisiin nuorena, eroaa, saa hermoromahduksen, ajelehtii 70-luvun poliittisissa aatteissa. Työläistaustainen Babba tuntuu porskuttavan eteenpäin ilman suuria tunnontuskia, vaikka varmaan välillä raivostuttaakin, kun joutuu koko ajan katsomaan, miten kunnian suosikkikirjoista saa Lillemor Troj. Tosin onhan Lillemorkin vaikuttanut tekstin syntymiseen kommentoimalla, korjaamalla ja oikolukemalla. Naiset käyvät keskenään kiihkeitä keskusteluja kirjallisuuden merkityksestä. Ekman riisuu kirjailijan ammatista kaiken hohdokkuuden, valaisemalla miten kirjailijan elanto koostuu pienistä tienesteistä kuten kansanopiston opetustehtävistä kirjoittajakurssien vetämiseen.

Huijareiden paraati kertoo eloisasti Ruotsin yhteiskunta- ja kulttuurielämästä ja sen muutoksista 1950-luvulta aina nykyaikaan asti. Tämä ajanjakso kattaa myös Kerstin Ekmanin pitkän kirjailijauran, joka alkoi dekkareista, kuten Babban ja Lillemorin tuotanto, jatkui laajoilla, 1900-luvun Ruotsia kuvaavilla romaaneilla ja huipentui 2000-luvulla loistavaan Sudentalja-trilogiaan. Kerstin Ekmanille on myönnetty kahdesti arvostettu August-palkinto ja Ruotsin akatemiaan hänet valittiin 1978. Tämä kaikki tapahtuu myös Lillemor Trojille Huijareiden paraatissa.

Mitä muuta kirjallisuus on kuin huijaamista, Babba tokaisee suutuksissaan Lillemorille, kun tämä omantunnontuskia potien uhkaa jälleen luopua leikistä. Kirjailijat saavat vaikutteita, he kopioivat, lainaavat, muuntelevat sanottavansa toiseen muotoon ja yrittävät miellyttää niin kustantajaa kuin yleisöäkin. Kirjailijan täytyy osata sekä kirjoittaa että markkinoida ja miellyttää. Babban ja Lillemorin sopimus hyödytti varmaan molempia, joten on mahdotonta sanoa, kumpi käytti hyväksi toista tai hyötyi enemmän. Ehkä mukanaan oli tullut vuosikymmenien kuluessa myös ystävyyttä tai ainakin yhteinen salaisuus kiehtoi ja yhdisti. Miksi siis lopettaa kun homma toimii! ”Heillähän on paljon töitä edessä.” (Sinikka L)

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Pyörätuoliin sidotun halvaantuneen nuoren tytön kohtalo sekä kuvaukset omaishoitajien karusta arjesta ovat teemoja, jotka vievät monet lukijat oman mukavuusalueen raja-alueille. Vielä voimakkaammin Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarinassa nousee kuitenkin pintaan kirjan kaikkein raastavin kysymys: onko vanhempien puhekyvyttömän tyttärensä kanssa vuosikausien ajan käymä ajatuksenvaihto ollut aitoa vuorovaikutusta vai pelkästään toisen osapuolen toivottomalta näyttänyttä tilannetta valheellisesti helpottanutta itsepetosta? Vastausta haetaan pääsääntöisesti perheen sisällä, mutta Yli-Juonikas on liittänyt mukaan juonenkäänteitä, jotka tuovat väistämättä mieleen vuosituhannen vaihteessa Tuomas Alatalon Olen ja saan sanoa -kirjan ympärillä velloneen julkisen kohun. Vanhan merimiehen tarina ei silti varsinaisesti ole kannanotto tuetun kommunikaation puolesta tai sitä vastaan. Sen voi aivan perustellusti lukea niin, että suurin osa kuusitoistavuotiaan Annika-tytön kertojaäänestä on hänen omaansa, mutta mukana on runsaasti vihjeitä, jotka ohjaavat kohti päinvastaista tulkintaa. Päällekäyvin lienee kirjan nimi, joka on johdettu kohtauksessa, jossa fasilitointi rinnastetaan viestintään haudantakaisten henkiolentojen kanssa.

Vanhan merimiehen tarinan pääosassa on kolmihenkinen Harjusten perhe. Niina ja Aarno hoivaavat vakavasta synnynnäisestä hermostollisesta sairaudesta kärsivää Annika-tytärtään. Koko ikänsä pyörätuolissa viettänyt Annika ei kykene liikkumaan tai puhumaan ja neliraajahalvauksen lisäksi hänet oli kaksitoistavuotiaaksi saakka diagnosoitu vaikeasti kehitysvammaiseksi. Vanhemmat saivat lopulta kontaktin tyttäreensä, kun Annikaa hoitava toimintaterapeutti tutustutti heidät fasilitoituun kommunikointiin. Siinä ajatusten vaihto tapahtuu ohjaamalla Annikan kättä pienten vihjeiden perusteella tietokoneen näppäimistöllä. Kirjan alussa yhteydenpitoa on kestänyt jo neljä vuotta ja perheen elämä on Annikan koettelemuksia täynnä olleiden lapsuusvuosien jälkeen asettunut vaativien, mutta lämminhenkisten rutiinien ympärille. Aarnolla on hyväpalkkainen työ valtion virkamiehenä, mikä on mahdollistanut Niinan jäämisen kotiin Annikan täyspäiväiseksi hoitajaksi. Fasilitoinnin käyttö Annikan ajatusten tulkkina on edennyt jopa niin pitkälle, että tyttö saanut valmiiksi ensimmäisen runokokoelmansa, jolle Niina ja Aarno ovat vielä löytäneet sen julkaisemisesta kiinnostuneen kustantajan.

Skorpionisinetiksi ristitty käsikirjoitus osoittautuu nimeltään valitettavan enteelliseksi ja kielteisestä kustannuspäätöksestä käynnistyy tapahtumasarja, joka suistaa perheen elämän vähitellen raiteeltaan. Kustantaja esittää epäilyjä runojen todellisesta kirjoittajasta ja ne palauttavat Niinan ja Aarnon mieleen ulkopuolisten fasilitointia kohtaan esittämän arvostelun. Tästä kuitenkin selvitään, kun Annikaa hoitava lääkäri kertoo pariskunnalle uudenlaisesta neuroproteesista, jonka avulla joidenkin halvaantuneiden potilaiden liikuntakykyä on saatu parannettua niin, että kommunikointi heidän kanssaan onnistuu ilman avustajaa. Toivon kipinä sammuu nopeasti, sillä Annikan tilassa ei kalliin leikkauksen jälkeen tapahdu muutosta kohti parempaa. Vaikutus on itse asiassa päinvastainen ja tyttö tuntuu vetäytyvän yhä enemmän kuoreensa. Samoin käy Niinalle ja Aarnolle. Aarnolla diagnosoidaan masennus, jonka parantelu tapahtuu alkoholi- ja lääketokkurassa. Niina taas menettää Annikan hoidossa apuna olleen Rauni-terapeutin tämän sairastuttua työuupumukseen. Samalla myös Annikan viestien sisältö alkaa muuttua ahdistavammaksi. Niihin ilmestyy vakavia syytöksiä, jotka koskevat erityisesti Aarnoa. Epäilyjen selvittely vie väistämättä kohti kaikkein äärimmäisimpiä tunnelmia ja loppu välkkyvine veitsineen on – ehkä hieman tarpeettomasti – jo melkein kauhukirjallisuutta.
 
Jaakko Yli-Juonikkaan edellisen tiiliskivimittaa lähestyneen Neuromaani-romaanin rakenne muistutti monivalintatehtävää, joten siihen verrattuna Vanhan merimiehen tarinan kerronta on huomattavan paljon perinteisempää. Kokonaisuus on silti yhtä tuoreen ja omaperäisen tuntuinen. Oli lukijan ennakkokäsitys fasilitoinnista mikä tahansa, niin sen käyttö kirjallisena tehokeinona tuo juoneen kutkuttavan sähköistä tunnelmaa. Yhtä lailla ansiokkaasi on kuvattu Annikan hoitoon liittyvien rutiinien ja apuvälineiden koko kirjo. Yli-Juonikas kirjoittaa vammaisuudesta kaunistelemattoman realistisesti, mutta inhimillisesti. Joillekin Annikan kertojaäänen kyseenalaistaminen saattaa silti olla liian kova pala. Toisaalta kirjan sivuilla tavataan myös lihaa ja verta oleva vanha merimies, joten tulkintoja voi tehdä suuntaan tai toiseen. Muutoinkin lopputulosta voi vain kehua ja tässä on varmasti yksi vuoden 2014 parhaista kotimaisista romaaneista. (Tuomo L)

Tommi Liimatta: Rautanaula

Tommi Liimatan Rautanaula tuo mieleen amerikkalaisten Coenin veljesten synkänhauskat elokuvat. Myös niiden omalaatuinen tunnelma syntyy usein siitä, kun tavallisten ihmisten vielä tavallisempaan elämään sekoittuu hetkeksi ripaus populaarifiktion lajityypeissä lukuisia kertoja toistettuja tragikoomisia juonenkäänteitä. Tosin Rautanaulassa minimalismi on viety vielä astetta pitemmälle. Kirjassa kuvataan keski-ikäistymisen iloja maistamaan päässeen Kai Malmirinteen lähipiirin ympärille nivoutuvaa salaperäistä katoamistapausta, mutta apuun ei kutsuta kaiken nähnyttä rikosetsivää, vaan kadonneen puolison jäljitys tapahtuu melkein loppuun saakka pelkästään perhepiirissä. Osittain jo tästä syystä tapahtumat eivät etene dekkareista tutun johtolangasta toiseen vievät loogisen päättelyn tahdissa. Vihjeet ovat paljon epämääräisempiä ja arjen lomaan sijoitellut pienimuotoiset jännityselementit tajuaa oikeastaan vasta jälkikäteen. Mukana on myös lyhyitä sadunomaisia katkelmia, mutta kaikkein railakkain irtiotto todellisuudesta tehdään kirjan turboahdetuissa seksikohtauksissa, joissa jaksava ja pystyvä Kai Malmirinne hoitelee peräkkäin niin tyttäret kuin äiditkin.

Tarina etenee verkkaisesti ja lähes pelkästään syvyyssuunnassa. Liimatta tarkentaa yksityiskohtiin, joissa mikään ei ole aivan sitä, miltä se aluksi näyttää. Aivan erityisesti tämä pätee Rautanaulan päähenkilöön Kai Malmirinteeseen. Menestyvän myyntitykin sliipattuun maailman alkaa ilmestyä säröjä, kun erään liikematkan jälkeen omakoti-idylliä ylläpitänyt Raisa-vaimo ei olekaan enää kotona odottamassa. Aluksi huolta tuntuu aiheuttavan pelkkä kulissien ylläpito, mutta vähitellen Raisan poissaolo alkaa järkyttää syvemmin Kain tunne-elämää. Tämä ei tosin estä naisseikkailuja harrastavaa miestä jatkamasta edelleen mielipuuhiensa parissa.

Katoamiseen saadaan jonkinlaista selvyyttä, kun Raisa lopulta ottaa kirjeitse yhteyttä Kaihin. Väljähtynyt parisuhde kelpaa selitykseksi myös Raisan Raili-siskolle, jonka kanssa Kai on alkanut selvittää tapahtunutta. Railin perhe-elämässä on omat kipukohtansa, joiden ansiota lienee se, että Raili alkaa vähitellen huomata aukkoja Kain kertomuksessa. Kirjan loppunäytöksessä Kain huomio kääntyy kuitenkin toisaalle, sillä Raisan katoaminen nostaa esiin vanhan lapsuuden tragedian, jonka jälkipyykin selvittely vie viimein niin Kain kuin lukijat lopullisten vastausten äärelle.

Rautanaula on haastava, mutta erittäin palkitseva lukukokemus. Liimatta kirjoittaa niille, jotka haluavat nauttia ja sulatella ajatuksella omaperäisiä kielikuvia sisältävää tekstiä. Tarinan annetaan ajoittain haarautua todella oudoille sivupoluille ja kirjan henkilökuvaus on hetkittäin kuin villiä tajunnanvirtaa. Kokonaisuus pysyy silti hyvin kasassa ja Liimatta pitää huolen siitä, että kirjan parissa myös viihtyy. Nykyään turhan moni kirja etenee aivan liian ennalta arvattavasti, joten tässäkin suhteessa Rautanaula erottuu joukosta edukseen. Täytyy vain toivoa, että monessa mukana olevalta Liimatalta riittää energiaa jatkaa kirjailijan uraansa. (Tuomo L)

Maija Muinonen: Mustat paperit

Maija Muinosen Mustat paperit etenee vahvan kertojaäänen kuljettamana ja käsittelee elämän ja kuoleman kaltaisia suuria teemoja. Sen johdosta pienenä yllätyksenä voi pitää sitä, että monet kirjan yksityiskohdista on jätetty pelkästään luonnosteluvaiheeseen ja suurin osa tapahtumista melkeinpä täydellisen spekulatiivisiksi. Kyse ei kuitenkaan ole hapuilusta, sillä kirjan vimmaisen kerronnan ansiosta epätietoisuus hälvenee nopeasti ja ajoittain tuntuu jopa siltä, että sisältö suorastaan paiskataan lukijan kasvoille. Seesteisyys on kaukana Muinosen kynäilemästä liian aikaisin kesken jääneen elämän tilinpäätöksestä ja vakavasti sairaan ihmisen mielen synkistä sopukoista kaivetaan esiin piirteitä, jotka herättävät vain harvassa lukijassa myötätuntoa.

Yhteen heinäkuiseen päivään tiivistetty romaani koostuu kirjeistä, joita parantumatonta syöpää sairastava Ann Miel kirjoittaa rannalle leikkimään lähteneelle pienelle Luc-pojalleen sekä ihmisille, joiden hän haluaa kuolemansa jälkeen huolehtivan Lucista. Kirjeissä Ann luonnostelee pikkutarkasti sen, kuinka Lucin tulee elämänsä elää sekä, kuinka etenkin Annin taloudenhoitajana työskentelevän Rosan tulee huolehtia Lucin kasvatuksesta. Luc varttuu, aloittaa koulun, sortuu muutamiin nuoruuden hairahduksiin, mutta ottaa opikseen, löytää ammatin, tapaa tulevan puolisonsa, saa tämän kanssa kuusi lasta ja kaiken täytyy tapahtua juuri niin kuin Ann kaavailee. Elämänohjeisiin on ladattu suuri määrä äidinrakkautta, mutta tekstien ohjaileva sävy tekee niistä lopulta pelkästään pitkän listan pakkomielteitä. Ann haluaa toki vain Lucin parasta, mutta ei näe mitään outoa siinä, että sanelee pojalleen jopa sen, millaisia muistoja hänellä pitää olla kuolleesta äidistään.

Paljon vähemmän hienotunteisemmin Ann kirjoittaa Rosalle. Annin taloudenhoitajalle on kirjeissä varattu sama määrä ohjeita kuin Lucille, mutta sävy on laskelmoivampi ja mukaan mahtuu myös ivaa ja vähättelyä. Rosa ei koskaan voi olla yhtä hyvä äiti kuin Ann eikä Ann katso soveliaaksi myöskään noudattaa minkäänlaista hienotunteisuutta mainitessaan Rosan muita puutteita. Vielä astetta pidemmälle manipulointi viedään kirjeissä, joihin Ann on kuvitellut minuutin tarkkuudella oman väkivaltaisen kuolemansa. Ne on osoitettu kasvottomaksi jäävälle salamurhaajalle, joka valikoinut tehtävään ilmeisen sattumanvaraisesti. Tuntematonta tappajaa teititellään juhlavasti ja tarjolla on rahaakin, mutta pienen merenrantakaupungin kesäpäivän idyllin särkevää kohtalokasta laukausta ei sitäkään koskaan tule.

Mustat paperit tuntuisi aivan liian raskaalta luettavalta, ellei Muinonen tekisi heti selväksi sitä, että kyse on tarinasta, jonka on tarkoitus tapahtua vain paperilla. Tekstin muotoilu ja rytmi menevät usein sisällön edelle ja jo pelkästään sivujen visuaalisuus saa juonen tuntumaan joltain aivan muulta kuin arkiselta lähiörealismilta. Etenkin nimien kohdalla kikkailu on välillä turhan teennäistä, vaikka sen tarkoituksena lienee auttaa löytämään kirjasta mustan lisäksi myös muita värejä. Pienen teatraalisuuden voi silti unohtaa, sillä muutoin tarjolla on kirja, jota voi suositella lämpimästi kaikille sanataiteesta ja ihmismielen sokkeloista kiinnostuneille. (Tuomo L)

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön uusimmassa romaanissa liikutaan jälleen Helsingissä, on vuosi 1938. Teoksen tapahtumat sijoittuvat lyhyeen ajanjaksoon maaliskuun 16. päivästä saman vuoden marraskuun 16. päivään, mutta Westö palaa takautumien kautta vuoden 1918 traumaattisiin tapahtumiin, joista kirjan henkilöt vielä muistoissaan ja painajaisissaan kärsivät. Kansalaissodan kauhut eivät ole unohtuneet varsinkaan rouva Wiikiltä, joka tarvitsee kolmijakoisen persoonaansa voidakseen jatkaa elämäänsä rankkojen kokemusten jälkeen.

Kangastus 38 -kirjan keskushahmo on tämä salaperäinen rouva Wiik, joka elää yksin töölöläisessä kaksiossaan. Rouva Wiik, Matilda, työskentelee konttoristina asianajaja Claes Thunen toimistossa ja vähäisen vapaa-aikansa Matilda viettää elokuvissa sekä seuraa 30-luvun filmitähtien elämää aikakauslehdistä. Rouva Wiik suorittaa tehtävänsä tunnollisesti ja moitteettomasti, mutta hänessä on jotain arvoituksellista ja etäistä. Claes Thune ei tiedä juuri mitään konttorististaan, mutta arvostaa hänen työpanostaan, mikä varmaan riittikin sen ajan esimiehen ja alaisen työsuhteeseen. Lukijalle Kjell Westö paljastaa Matildasta enemmän. Milja Matilda Ahlbäck on vain seitsemäntoista, kun hän joutuu valkoisten vankileirille, ja Matildalle eli hänen toiselle persoonalleen Miljalle jää paljon kostettavaa kansalaissodan ajoilta. Maaliskuisena iltapäivänä tuodessaan ruokatavaroita Thunen toimistoon rouva Wiik tunnistaa Thunen miesvieraiden joukosta äänen, joka on hänen häpäisijänsä Kapteenin ääni.
 
Asianajaja Claes Thune on romaanin toinen tärkeä henkilö. Hän on porvaristaustainen suomenruotsalainen herrasmies, hillitty, poliittisesti maltillinen, sivistynyt ja oikeudenmukainen. Eronnut Thune viettää melko yksinäistä elämää sen jälkeen kun Gabi-vaimo muutti asumaan rakastajansa luo, joka on Thunen hyvä ystävä. Kouluajoilta tuttu kaveriporukka pitää edelleen yhteyttä, ja tämä Keskiviikkokerhoksi nimetty piiri kokoontuu nyt asianajajan toimistossa väittelemässä politiikasta, josta vuonna 1938 keskustelua ja erilaisia mielipiteitä riittikin.

Keskiviikkokerhon jäsenissä Kjell Westö saa hyvin esiin 30-luvun Suomen poliittiset aatteet: maltillisen porvarismin ja äärioikeistolaisuuden. Euroopan jännittynyt tilanne ja suursodan uhka on jo selvästi aistittavissa. Kuitenkin kirjassa eletään toiveikasta aikaa, joka näkyy ihmisten halusta huvitella ja elää keveämmin vaikeiden aikojen jälkeen. Työllään kohtalaisen mukavasti toimeentuleva alempi keskiluokka alkaa vähitellen muodostua. Tosin Rouva Wiikin on täytynyt tehdä todella paljon päästäkseen punikkiorvosta siihen asemaan, missä hän nyt on. Tämä tulee Thunelle selväksi Matildan todetessa hänelle: ”Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus”. Matildalle oikeudenmukaisuus ei ollut missään vaiheessa itsestäänselvyys, kuten varakkaan suvun jälkeläiselle Claes Thunelle. Westön romaani on tarkkaa ajankuvausta, ja kirjassa vilahtelee autenttisia henkilöitä ja tapahtumia. Nousevan juutalaisvastaisuuden Westö nostaa esiin kertomalla vuoden 1938 Helsingin yleisurheilukilpailuista, jossa juoksun voittanut suomenjuutalainen tuomitaan vasta neljänneksi, vaikka yleisö ja maalikamera toisin todistivat. Tämä tapahtui todellisuudessakin, tosin Westön kirjassa juoksijan nimi oli muutettu.

Kirjan nimi Kangastus 38 on arvoituksellinen. ”Kangastuksia maailma täynnä”, sanoo Claes Thune. Kirjassa mainitaan suosittu iskelmä Kangastus, eletään viimeistä sotaa edeltävää rauhan vuotta -38 ja kirjan henkilöillä oli omat kangastuksensa, joista Matildan menneisyyden kangastukset lopulta olivat kaikkein tuhoisimmat. Lukija itse päättäköön, mihin kirjan nimi viittaa. (Sinikka L)

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Unelmansieppaaja alkaa kolkolla kohtauksella, jossa nuoren kirjallisuudenopiskelijan ohjastama metrojuna jyrää alleen kiskoille heittäytyneen kirjailijan. Asetelmasta ammennetaan kirjan sivuilla hitusen verran symboliikkaa, mutta vaikka kyse on osittain todellisista tapahtumista, niin Pasi Pekkolan esikoisromaani ei ole fiktion muotoon puettua kirjallisuustieteellistä ajatusleikkiä. Alku tosin antaa odottaa jotain vähän sinne päin viittaavaa, mutta loppuun palaneen Ville Siikalan kuvitteellisesta elämästä ja teoksista muodostuu lopulta tirkistysreikä suurempaan yleisöön helpommin uppoavaan kolmiodraamaan. Edesmenneen kirjailijan haamu on kuitenkin pidetty viisaasti mukana aivan tarinan loppumetreille saakka, sillä siihen vetoamalla saadaan kansien väliin mahdutettu aivan liian monen yhteensattuman suma lakaistua maton alle kuin itsestään. Kaikkein vahvimmin kirjaa kannattelee silti Pekkolan hämmästyttävän johdonmukainen pessimismi. Unelmansieppaaja nostaa nimensä mukaisesti keskiöön kirjan kolmen päähenkilön unelmat ja toiveet, mutta keskittyy pelkästään niistä koituviin murheellisiin seurauksiin. Pekkolalle arkipäiväisimmätkin haaveet ovat kaulaan ripustettuja myllynkiviä, jotka eivät tee muuta kuin upottavat kantajansa kohti synkkiä syvyyksiä.

Kaikkein eniten elämän suuntaviivat tuntuvat olevan hukassa Siikalan kuolemaa lähietäisyydeltä todistaneella Roosalla. Nuori nainen on muuttanut suurin odotuksin Kuopiosta Helsinkiin yhdessä lääkäriksi opiskelevan Janin kanssa, mutta pääkaupungin houkutukset ovat nopeasti muuttaneet pariskunnan suhdetta paljon yksipuolisempaan suuntaan. Myös opinnot kangertelevat ja vaivana on vielä syömishäiriökin. Roosan henkinen tyhjiö saa jonkinlaista täytettä kohtalokkaasta metro-onnettomuudesta, kun pyrkimys ymmärtää tapahtunutta sysää hänet pakkomielteen kaltaiseen suhteeseen Ville Siikalan tuotannon kanssa. Kiinnostus ei myöskään jää pelkästään bibliofilian asteelle. Roosa soluttautuu kirjailijan lähipiiriin ja tutustuu sitä kautta Tapaniin, joka on ollut kirjailijan paras ystävä lapsuudesta aina tämän kuolemaan saakka. Tapanin alavireinen polku taas on kulkenut juhlitusta urheilusankarista polvivaivaiseksi tuurijuopoksi. Koko aikuisikää on hallinnut koripallo, eikä sen tilalle ole uran päättymisen jälkeen tullut mitään. Onneton Tapani ihastuu Roosaan ja suhde voisi ehkä toimiakin, ellei Roosan perimmäisenä motiivina olisi vain herättää Janissa mustasukkaisuutta. Roosan tavoite myös onnistuu, mikä liittää kuvioon vielä Akin. Hänen kytköksensä Siikalaan on ammatillinen, sillä Aki työskentelee sairaanhoitajana mielisairaalassa, jossa Siikalaa hoidettiin. Penkkipunnerrukseen hurahtanut Aki haluaa olla kaikkein vahvin, mutta tavoitteeseen pääseminen vaati hämäräperäisten palvelusten tekemistä Roosaa menemisistä uudelleen kiinnostuneelle Janille. Hormonikuurin synnyttämä hirviö haluaa oman kaunottarenkin, mutta epäonnistuu tässä surkeasti.

Moneen suuntaan haarautuva tarina etenee vuoroluvuin Roosan, Tapanin ja Akin kertomana. Pekkola on kyennyt tekemään päähenkilöistä ilahduttavan erilaisia, mikä lieventää kolmikon välille punotuista sotkuisista solmuista syntyvää väkinäistä vaikutelmaa. Täysin se ei silti ongelmaa poista ja lopputuloksesta olisi saanut omaperäisemmän jo pelkästään sillä, että kolmikon tarinat olisi maltettu pitää täysin erillä toisistaan. Hieman kypsyttelyä olisi vaatinut myös Ville Siikalan rooli kirjassa. Roosan näkökulmasta avatut päiväkirjamerkinnät ovat toimivia, mutta pidemmät kirjailijan tuotantoa kuvaavat sepustukset lipsuvat valitettavasti tahattoman komiikan puolelle. Onnistumisiksi taas voidaan laskea erityisesti Tapanista kertovat luvut. Itsekin koripalloa ammatikseen pelannut Pekkola on ladannut ne täyteen lajiin liittyviä yksityiskohtia ja kykenee kirjoittamaan niistä niin, että myös koripallosta vähemmän kiinnostuneet lukijat kykenevät aistimaan sekä menestyksen huuman että tappion karvaan kalkin. Kilpaurheilun varjopuolet kerrataan vielä toistamiseen Akin kohdalla, eivätkä Pekkolan jakamat piikitysohjeet liene kovin kaukana totuudesta.

Unelmansieppaaja on kohtuullisen vahva esikoisromaani, joka tuskin jää tekijänsä ainokaiseksi. Sivuja on ehkä hieman liikaa, mutta toisaalta Pekkolan teksti on sujuvaa ja turhista sivupoluista huolimatta kokonaisuus on eheä. Tässä tyylilajissa kirjoitettuja hyviä kirjoja on kuitenkin pilvin pimein, joten siksi sen olisi toivonut poikkeavan sekä rakenteeltaan että sisällöltään enemmän valtavirrasta, kuten Pekkolan ihaileman Harri Sirolan esikoisteos aikanaan teki. (Tuomo L)

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Helsinkiläisen korjausrakennusfirman nousujen ja laskujen tahdissa edennyt Raksa teki Tuomas Vimmasta kertaheitolla entistä aikuisempaan makuun sopivan kirjailijan. Runsaan suitsutuksen lisäksi teos toi yleiseen keskusteluun rakennusalan päivänvaloa kestämättömiä kipupisteitä ja Vimman oma työhistoria antoi puheille vielä aimo annoksen lisää puhtia. Kohun keskellä kannatti mainita myös se, että kyse oli vasta trilogian avausosasta ja jatkoa on tulossa. Kirjailijan tunnetuksi tehnyt Helsinki-trilogia liitettiin yhteen postmodernin ironian keinoin, mutta nyt käsillä oleva Ruutukymppi jatkaa Raksan tarinaa perinteistäkin perinteisemmin. Mukana on siis sekä paljon tuttua että sopivasti annosteltu määrä uusia juonenkäänteitä. Yleisilme on ykkösosaa kepeämpi, mikä miellyttänee osaa lukijoista, osaa taas ei. Rakennusalalla harjoitettu epämääräinen liiketoiminta ei enää ole keskeisessä roolissa, vaan pilkkakirves on suunnattu fuskaamisesta vielä hienostuneemman taiteenlajin tehneen televisioalan suuntaan.

Kirja alkaa noin viisi vuotta Raksan tapahtumien jälkeen. Alansa kärkinimeksi noussut Hyperborea takoo hyvää tulosta ja pitkää päivää painava Sami keikkuu edelleen firman projektipäälliköiden ykköspallilla. Ohjakset ovat silti yhä tiukasti yksinvaltaisen toimitusjohtaja Danika Stenhammarin käsissä. Parivaljakon suhde on vuosien saatossa tiivistynyt muuksikin kuin pelkäksi työtoveruudeksi ja yhteistyö näyttää jatkuvan saumattomasti, kun Hyperborea nappaa itselleen kaikkien aikojen diilin. Jo urakan alkuvaiheessa Samille iskevät kuitenkin burn out -oireet ja lopullinen märkä rätti mäjähtää naamalle projektin suunnittelijaksi ilmaantuvan arkkitehti Piet van der Dickin muodossa. Hollantilainen hurmuri sulattaa silmänräpäyksessä kivikovan Danikan, eikä maisemien vaihto tunnu mustankipeästä Samista enää laisinkaan huonolta idealta.

Pakotie tukalasta tilanteesta löytyy Hyperboreaa jo aikaisemmin kosiskelleen Selene Median työtarjouksesta. Sami pestataan tuotantoyhtiön Uskomaton urakka -realityn keulakuvaksi ja seuraksi saadaan vielä kuin viimeistä päivää bilettävä Lada-sihteerikkö sekä Hyperborean ex-työntekijöistä kasattu unelmatiimi. Nimet sopimuksessa eivät kuitenkaan ehdi edes kuivua, kun televisiomaailman todelliset pelisäännöt alkavat avautua Samille. Lipevä tuottaja Kaarlo Hellman pyörittää show’ta pitkälti Ilmaiseksi! I'll love it! -periaatteella ja työpariksikin valitaan vanha vihollinen sisustussuunnittelija Hanna Haider-Arkiniuho. Ammattiylpeys joutuu koville, kun tärkeintä on saada ruutuun yleisöön uppoavaa sosiaalipornoa sekä sponsoroitua tuotesijoittelua. Sähläystä ja sekoilua harrastetaan lopulta siihen malliin, että rentoa kesäduunia paiskitaan kuin parhaat stahanovilaiset konsanaan. Valmista tulee, mutta urakan oikea luonne paljastuu tekijöillekin vasta, kun kamerat ovat häipyneet paikalta.

Ruutukymppi ei petä, mutta toisaalta ei myöskään yllätä. Nasevia vertauskuvia vilisevä teksti on parhaimmillaan partaveitsen terävää ja tarinastakin on saatu varsin mukiinmenevä. Raksalle jäädään kuitenkin kakkoseksi muussakin kuin järjestysnumerossa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Vimma on liian usein turvautunut jatko-osille tyypillisiin kaavamaisiin ratkaisuihin. Erityisesti tunnelmaa haittaavat lukuisat paperinohueksi jäävät henkilöhahmot, joista paras esimerkki on nimensä veroinen arkkitehti van der Dick, joka onneksi katoaa kirjan sivuilta varsin vikkelään. Kirjan naiset taas on jaettu joko bimbohin tai hyviä jätkiin, mutta kukaan tuskin muuta odottikaan. Oudointa on sen sijaan huomata se, että teksti tuntuu monessa kohtaa liian kiltiltä ja sovinnaiselta. Tästä huolimatta liikoja ei sovi valittaa ja trilogian päätösosa ilmestynee aikanaan varmasti jokaisen Tuomas Vimmasta pitävän lukulistalle. (Tuomo L)

Anne Tyler: Jää hyvästi

Eräänä painostavan helteisenä päivänä kolmikymppinen Aaron Woolcott palaa flunssaisena kesken päivän töistä kotiin. Aaronin puolison Dorothyn saapuessa väsyneenä työpäivän jälkeen pariskunnan välille kehkeytyy mitätön riita Dorothyn lempikekseistä, tarkemmin sanoen lempikeksien puutteesta, ja Dorothy häipyy suutuspäissään kuistille omaan rauhaansa. Talon pihalla vuosikausia kasvanut valtava tammi kaatuu talon päälle ja murskaa kuistilla istuvan Dorothyn alleen. Aaron on järkyttynyt ja surusta suunniltaan, eikä aikakaan tunnu lieventävän tuskaa. Aaron ikävöi vaimoaan jopa niin voimakkaasti, että hän näkee Dorothyn kävelevän häntä vastaan kaupungilla.

Jää hyvästi on humoristinen kirja surullisesta aiheesta: puolison kuolemasta ja surutyöstä. Kirjan tarinaa kertoo Aaron, josta lukemisen myötä saa hyvin sympaattisen kuvan. Anne Tyler kuvaa arkipäiväisesti ja välillä huvittavasti Aaronin ja Dorothyn suhteen syntymistä ja lyhyttä avioliittoa. Aaron ja Dorothy eivät olleet mikään täydellinen pari, vaan pikemminkin hyvin epäsuhtainen pari. Dorothy on miestään kahdeksan vuotta vanhempi, lyhyt, pyylevä, hieman tylyntuntuinen nainen,  jolla on ”pandakarhun sosiaaliset taidot”. Aaron puolestaan on pitkä, laiha, käyttää kävelykeppiä ontumisensa vuoksi ja hämilleen mennessään alkaa änkyttää. Eikä heidän avioliittonsakaan ollut täydellinen amerikkalainen unelma, vaan jossakin vaiheessa vaimonsa kuoleman jälkeen Aaron uskaltaa tunnustaa itselleen, että heidän avioliittonsa oli onneton ”tai ainakin se oli hankala.”

Anne Tyler osaa kertoa todentuntuisesti läheisensä menettäneen henkilön tunteista ja ajatuksista itsesäälistä itsesyytöksiin. Surevaan Aaronin oli helppo samaistua ja tuntea samaa avuttomuutta kuoleman edessä, mutta Anne Tylerille ominaiseen tapaan kirjailija osaa esittää myös tapahtumien koomiset piirteet. Reppananoloista Aaronia yritetään väkisin hoivata monin tavoin, joista huvittavimpia ovat etuoven portailla odottavat naapurien ruokalahjat, ja tietenkin soveliaan ajan kuluttua vastahakoiselle Aaronille yritetään myös löytää uusi elämänkumppani, äskettäin leskeksi jäänyt nuorehko nainen tietysti. Tästä vakavuuden ja komiikan vuorottelusta Tylerin kirjassa pidin eniten, eikä Anne Tyler  myöskään sorru imelyyteen kertoessaan Aaronin rakkaudesta Dorothyyn.

Kirjan kansikuva voi olla monesti harhaanjohtava, ja näin se on Jää hyvästi -kirjassakin. Eteerisen näköinen vaalea nainen sifonkimekossaan ei juuri muistuta kirjan järkevää Dorothyä, eikä kansikuvan romantiikkaa henkivä tunnelma vastaa Tylerin kirjan sisältöä ja tyyliä. Jää hyvästi ei ollut mielestäni ihan parasta Anne Tyleria verrattuna vaikkapa omaan suosikkiini Pyhimys sattuman oikusta, mutta kirjaa oli kuitenkin mukava lukea, ja antoi se myös ajattelemisen aihetta. Jää hyvästi -kirjan ajatuksen voisi tiivistää lauseeseen, jonka Aaronin ystävä sanoo Aaronin kysyessä, tulevatko vainajat joskus käymään: ”…eivät ne tule käymään. Mutta minusta tuntuu, että jos ne tuntee tarpeeksi hyvin, jos niitä on kuunnellut tarkasti silloin kun ne vielä olivat hengissä, silloin ehkä pystyy kuvittelemaan, mitä ne sanoisivat vaikka nyt. Eli viisainta on kiinnittää ihmisiin huomiota niin kauan kuin he elävät.” (Sinikka L)

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Neuvostoliiton alkuajoista on kirjoitettu kasapäin romaaneja, ja samaa aihetta käsittelee myös Riikka Pelo koskettavassa romaanissaan Jokapäiväinen elämämme, joka on myös kertomus venäläisestä runoilijasta Maria Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista. Marina, hänen puolisonsa Sergei Efron ja pieni Alja-tytär joutuvat pakenemaan Neuvostoliiton sekasortoisia oloja heti vallankumouksen jälkeen eri puolille Eurooppaa. Perhe siirtyy 1925 Pariisiin, jossa isä ja tytär ryhtyvät Neuvostoliiton salaisen poliisin tiedustelijoiksi ja raportoivat neuvostovastaisista asenteista emigrantteja kotiuttavan järjestön piirissä. Palkinnoksi tunnollisuudestaan Alja saa luvan palata Neuvostoliittoon 1930-luvun lopulla ja vähän myöhemmin Moskovaan voivat palata myös Sergei ja Marina perheen pojan Grigorin kanssa. Samaan aikaan Stalin aloittaa kansanvihollisten metsästämisen, ja monet kirjailijat sekä suuri joukko älymystöä joutuu vankileireille tai pahimmassa tapauksessa teloitetuksi. Stalinin terrorin kohteeksi joutuu myös Marinan perhe. Runoilija Marinaa eivät kiinnosta aatteet ja politiikka, eikä hän kiinnosta valtaapitäviä, mutta Sergei Efron entisenä valkoisen armeijan upseerina on tietysti jatkuvan epäilyksen alaisena. Varsinaisen vainon kohteeksi joutuu kuitenkin Alja-tytär.

Riika Pelo kuvaa kirjassaan välillä äidin ja tyttären kaksistaan Prahan maaseudulla viettämää aikaa 1920-luvulla, jolloin Alja on vielä lapsi, välillä ollaan jo 1939 - 1941-lukujen Neuvostoliitossa, jossa kertojana on aikuinen Alja. Varsinkin Prahan aika kertoo hienosti herkän Aljan ja vaativan Marinan suhteesta. Marina Tsvetajevasta on sanottu, että hän oli 1900-luvun intohimoisin runoilija. Tämän piirteen Riikka Pelo tuo kirjassaan selvästi esiin. Marina halusi olla ennen kaikkea taiteilija, ja samaa hän odotti tyttäreltään jo tämän lapsuudessa. Runoilija ei voinut sietää keskinkertaisuutta, joten Aljastakin äiti yritti kasvattaa kirjailijan vaikka väkisin. ”Minä tahdon olla tavallinen lapsi”, sanoo kouluun menevä Alja äidin kysyessä tyttären kirjallisuusharjoituksista. Kirjaa lukiessa tuntui välillä kuin Alja ja aviomies olisivat olleet runoilijalle välttämätön paha, este hänen halulleen olla rakastettu ja rakastua, sekä miehiin että naisiin. Tavallinen lapsi ei kelpaa Marinalle, joten äidin ja tyttären välit muuttuvat etäisiksi, eivätkä he pääse enää koskaan lähelle toisiaan. Olisivatko äiti ja tytär voineet vielä korjata suhteensa, jos aika olisi ollut toinen? Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta, sillä elokuussa 1939 toveri Ariadna Efron pidätetään ja viedään kuulusteltavaksi Lubjankan kellareihin, joissa häneltä kiristetään tunnustus isänmaanpetturuudesta. Aljan kohtalon määräsi Stalinin terrori, joka lopulta tuhosi myös koko perheen.

Jokapäiväinen elämämme on erinomaisesti kirjoitettu elämäkertaromaani, jossa Riikka Pelo on käyttänyt lähteinä päiväkirjoja ja kuulustelupöytäkirjoja. Ariadna Efronin kuulustelut ja päätyminen ”kukkaishuoneeseen” kidutettavaksi ja raiskattavaksi tuntuivat jo inhorealismilta, mutta miten muuten voisi kirjoittaa näistä teoista ja tuosta kauhun ajasta. Toisaalta Pelon kirjoitustyyli on runollisen kaunista, mikä tietysti sopi hyvin runoilijasta kertovaan kirjaan. Isän ja Alja-tyttären välistä rakkautta ja yhteisymmärrystä Riikka Pelo osaa kuvata liikuttavasti. Pieni Alja odottaa joka aamu kirjettä isältään Prahan maaseudulla ja kastelee isältään saamaa pelakuuta uskollisesti. Ja vuosia myöhemmin elokuussa 1939, viimeisenä yhdessäolon päivänä, isä puristaa tytärtään hartioista sanoen ”…mutta onneksi minulla on sinut, Hipposeni…”. Teoksesta nousevat esiin monien tunnettujen Tsvetajevan aikalaisten nimet kuten Anna Ahmatova, Osip Mandelstam ja Boris Pasternak, johon Marina oli eräässä vaiheessa rakastunut.

En pysty sanomaan, mikä romaanissa oli totta ja mikä mielikuvitusta, eikä se tuntunut lukiessa haittaavan. Jokapäiväinen elämämme on joka tapauksessa hieno ja mieleenpainuva kirja elämän kauneudesta kauheuksien keskellä, kirja kirjoittamisen välttämättömyydestä. (Sinikka L)

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Jo käsikirjoitusvaiheessa napattu Pentti Saarikoski -kilpailun ykkössija tuskin jää Tua Harnon Ne jotka jäävät -romaanin kohdalla ainoaksi palkintoseremoniaksi ja kolmekymppinen esikoiskirjailija lienee vahvoilla, kun aletaan veikata syksyn Finlandia-ehdokkaiden nimiä. Kirjaa ympäröivä hype on silti ansaittua, sillä vaikka Harno käyttää moneen kertaan hyväksi havaittua sukuromaanien kaava, niin lopputulos on ihastuttavan persoonallinen ja ammattitaidolla kirjoitettu lukupaketti, joka monisärmäisestä rakenteestaan huolimatta kykenee puhuttelemaan laajaa lukijakuntaa. Teoksen viehätysvoimaa selittää pitkälti se, että Harno kirjoittaa ajan henkeen hyvin sopivasta sitoutumiskammosta nautittavan ihmisläheisesti. Teksti on suoraviivaista ja vie liikoja sievistelemättä perimmäisten kysymysten äärelle. Sivuja rikastaa sopiva määrä draamaa ja päähenkilöiden elämä on muutenkin kuin särkyvästä materiaalista rakennettua. Hernkilien suvussa verenperinnön lailla siirtyvä levottomuus on vaivannut kirjojen päähenkiöitä aikaisemminkin, mutta se että neljä sukupolvea toistaa samaa hyvien tarkoitusten ja vähemmän hyvien lopputulosten kehää, tuo tarinaan juuri niitä kohtalonomaisia sävyjä, joita suurta suosiota nauttivalta kaunokirjalta vaaditaan.

Kirjassa Harnoa itseään muistuttava Frida-Henrietta Hernkil tilittää samanaikaisesti sekä henkilökohtaista elämäntilannettaan että sukunsa noin sadan vuoden ajanjakson kattavaa lähihistoriaa. Aihe on tullut Fridalle ajankohtaiseksi, kun oma opiskelijaromanssista alkanut parisuhde vaatii suuria päätöksiä. Frida pelkää kulkevansa esivanhempiensa epäkelpoja polkuja, sillä Hernkilien avioliitot ovat olleet poikkeuksellisen onnettomia ja etenkin miesten kohtalona on ollut ajautua etäälle perheestään. Näin on käynyt, vaikka etukäteen on suunniteltu tehtäväksi jotain täysin päinvastaista. Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Frida tunnistaa itsessään vaaran merkit, mutta haluaa toisaalta ripustautua Emil-rakkaaseensa. Valinta jäämisen ja lähtemisen välillä on kuitenkin vaikeaa, koska niin lähtemisestä taiteenlajin tehnyt isoisä kuin paikalleen jäänyt isä rikkoivat suhteissaan paitsi itsensä, myös suuren joukoin läheisiä ihmisiä. Elämännälkäisellä isoisä Pojulla oli kuusi vaimoa kolmella eri mantereella, mieleltään hauraalla Raimo-isällä puolestaan yksi. Onnea kumpainenkaan ei silti löytänyt.

Hyökyaallon lailla etenevästä Pojun tarinasta tulee Fridalle keino peilata omia ja isänsä kokemuksia. Poju on Juha Itkosen Hetken hohtava valo -romaanin Esko Vuoren sukulaissielu, mutta toimissaan vielä äärimmäisempi. Amerikka ei jää pelkäksi haaveeksi, vaan houkuttelee vastustamattomasti eteenpäin pyrkivää miestä luokseen. Vaimo ja lapset jäävät Suomeen ja lupaukset huolenpidosta haihtuvat nopeasti mielestä. Pojun rakkaudenkaipuuseen sisältyy kuitenkin myös aimo annos sotien jälkeistä naivia optimismia. Tarjolla on aina vain parempaa, vaikka jo ensimmäisen Amerikassa mönkään menneen avioliiton pitäisi soittaa varoituskelloja. Suomessa isättömänä kasvanut Raimokin pääsee nauttimaan menestyksestä työelämässä. Käytännönläheisestä Kerstistä löytyy vielä oiva vaimo ja Raimo vannoo uskollisuuden ja pysyvyyden nimeen. Vakaa perheidylli kuitenkin murtuu, kun Raimon mielenterveys alkaa järkkyä. Fridan ja hänen sisarensa nuoruuteen kuuluvat isän vainoharhaiset sekoilut sekä paheneva itsetuhoinen käytös. Fridalle lankeaa ensin perheen aviomiehen rooli ja kotoa muuton jälkeen matka kohti aikuisuutta jatkuu neuroottisena ja hikipinkona opiskelijatyttönä. Sitten kuvioihin tulee umpi-ihastunut Emil, jolle Frida on aluksi vain Leonard Cohenin haikean rakkauslaulun arvoituksellinen Suzanne.

Ne jotka jäävät välttää pahimmat kaavamaisuuden karikot ja tarina maistuu loppuun saakka kirpeältä ja elämänmakuiselta. Harno painottaa sitä, että kohtalo ei ole läheskään aina reilu niille jotka jäävät ja heidän taakkansa on lähes poikkeuksetta raskaampi kuin lähtijöillä. Toisaalta vielä hienompi oivallus kirjassa on se, että lähtijätkään eivät pääse täysin irti niistä jotka jäävät. Hyvä esimerkki tästä on, miten Raimon ja Pojun välille kertyy vähitellen yhteistä historiaa siinä määrin, että Raimo on lopulta ihminen, joka saattaa Pojun haudan lepoon ja tuo hänen tuhkansa takaisin Suomeen. Pojun seikkailujen rinnalla Fridan ja Emilin tarina tuntuu osittain vain jälleen yhdeltä nuorten menestyvien kaupunkilaisten ihmissuhdesopalta, mutta siihenkin saadaan lopulta puhallettua tarpeeksi jännitteitä. Loppu on sopiva yhdistelmä haikeutta ja Hernkilien uuden sukupolven myötä viriävää toiveikkuutta paremmasta. (Tuomo L)

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Valkoinen valo jatkaa Hanna-Riikka Kuisman tummansävyisten misery lit -romaanien sarjaa. Porilainen kirjailija on profiloitunut ansiokkaana synkistelijänä ja uutukainen ei tästä linjasta poikkea. Kuismalle valkoinen valo onkin kivun symboli ja kirja on tarkoitettu paitsi päähenkilöidensä, niin osittain myös koko suomalaisen yhteiskunnan sairaskertomukseksi. Sivuilla esitellään monenlaisten oireiden kirjo ja lääkkeet vaivoihin ovat enemmän tai vähemmän kyseenalaisia. Kirjan rakenne on tuttu jo Kuisman aikaisemmista romaaneista eli ristiin rastiin hyppivää tarinaa kerrotaan useamman päähenkilön näkökulmasta käsin. Valkoisessa valossa toisiinsa liittyvistä palasista koottu mosaiikki on rakennettu jo niin todennäköisyyden lakeja uhmaten, että tapahtumia ei edes kannata yrittää laittaa sattuman piikkiin. Mukaan ei kuitenkaan ole sotkettu yliluonnolliselta maistuvia elementtejä samalla tapaa kuin Kuisman esikoisteoksessa. Muutoin teksti on aikaisempaa henkevämpää ja ylenpalttinen kärsimyksellä hehkutus tuo useammankin kerran mieleen Riikka Pulkkisen Vieras-romaanin.

Verkkomaisen ihmissuhdedraaman seitinkutojaksi on valittu erakoitunut runoilija Maria. Krooniseksi muuttunut kipusairaus on sulkenut Marian neljän seinän sisälle äidiltä perittyyn asuntoon ja henkisenä suojamuurina toimii vielä julkisuutta varten luotu alter ego Magda Leenantytär. Muuhun maailmaan yhteyttä pidetään bloggaamalla ja ainoan fyysisen ihmiskontaktin virkaa on pitkään hoitanut kipulääkityksen turvin ylläpidetty salasuhde Luukakseen. Paniikkihäiriöstä kärsivä mainosmies on ollut Marian nuoruuden ihastus ja pari löysi jälleen toisensa Luukkaan Lyydia-vaimon hurahdettua Marian runouteen. Lyydian ja Luukkaan lapseton suhde taas hohkaa keskiluokkaisen kalseaa kylmyyttä ja Lyydian päivissä vuorottelevat alkoholi sekä juopottelun jälkeiset new age -rituaaleilla kyllästetyt katumusharjoitukset. Lisäksi Lyydiaa kiusaa paha polvivamma, mikä yhdessä ylipainon kanssa rajoittaa hänenkin liikkumistaan.

Lyydialla on ollut myös oma kaihoisa nuoruuden rakkautensa. Johannes saapuu mukaan tarinaan, mutta entisestä hurmurista on jäljellä enää haudan partaalla hoippuva rappioalkoholisti. Elämässä pitävät kiinni ainoastaan kaksi naista, joista kumpainenkaan ei ole Lyydia. Menneisyydessä elävä dementoitunut Elisabet-äiti paapoo poikaansa yhä kuin pikkulasta, mutta vankimmin Johannesta kannattelee Maria. Marian ja Johanneksen välillä ei ole suojamuureja, vaikkakaan kaksikkoa yhdistävä side ei ole rakkaussuhde. Tympääntynyt Luukas viettää yhä enemmän aikaa poissa kotoa ja hänen lisäkseen paikkaa Marian hämyisessä asunnossa kärkkyy kuolemaa tekevä Johannes. Myös Magdaa ihaileva Lyydia hakeutuu Marian seuraan ja joutuu kissa ja hiiri -leikkiä muistuttavaan peliin, jossa käydään kauppaa Johannekseen liittyvillä tiedonmurusilla. Pelin käynnistänyt Maria ei kuitenkaan itsekään tiedä lopullista totuutta Johanneksen taustoista.

Raflaavasti raotettujen salaisuuksien rinnalla Kuisma keskittyy kuvaamaan kunkin päähenkilön kamppailua kipujensa kanssa. Marian kokonaisvaltaisille kipukokemuksille ei löydy syytä, mutta niiden kurissa pitäminen onnistuu vain mittavan lääkecocktailin avulla. Työelämässä oleva Luukas koettaa peitellä oireitaan viimeiseen saakka ja hieman samanlaista tosiasioiden kieltämistä harrastaa Lyydia. Johanneksen lääkkeet ovat kuin suoraan vanhan juopon päiväkirjasta ja höperö Elisabet tanssii tokkurassa kuviteltuja muistojaan todeksi. Loppu on odotettua rankkaa välienselvittelyä ja Kuisma onnistuu vielä aivan kalkkiviivoilla palkitsemaan lukijansa varsin kekseliäällä yllätyksellä.

Valkoinen valo ei ole aivan parasta Hanna-Riikka Kuismaa. Kirjailijan ystävien kaipaamaa tunnelmallista ahdistusta on sivuilla riittämiin, mutta ikävä tulee etenkin upean Sydänvarjon askeettisempaa tyyliä, joka teki kirjan tapahtumista paljon uskottavampia. Valkoisen valon juonenkäänteistä monet taas tuntuvat joko useampaan kertaan käytetyiltä tai sitten muuten vain liian itsestään selviltä ja ovat kirjassa enemmänkin pelkästään viihdyttämistarkoituksessa. Yhtään ei myöskään auta se, että tekstille on haettu syvyyttä käyttämällä kornia Raamatusta johdettua nimistöä, vaikka kirja olisi toiminut hyvin ilman Johannes Kastanjoita. Pääsääntöisesti lukukokemus tuntuu kuitenkin nautinnolta. Erityisen elävästi on kuvattu Lyydian ja Luukkaan hajoavaa avioliittoa ja Kuismalle tyypillinen tapa pitää aina tietynlaista emotionaalista etäisyyttä kirjojensa henkilöhahmoihin tuo pariskunnan väliset jännitteet esiin poikkeuksellisen moniulotteisina. (Tuomo L)

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mooses Mentulan kirjailijauran käynnistänyt napakka novellikokoelma Musta timantti käsitteli useampaan kertaan aikuisten ihmissuhdeongelmia lapsen näkökulmasta käsin. Äärimmilleen aihe vietiin lapsista perheitä kannattelevia pikkuaikuisia tehneissä Huoltaja- ja Leiri-novelleissa. Molemmat tulevatkin väistämättä mieleen, kun alkaa lukea Mentulan samaan aihepiiriin pureutuvaa ensimmäistä pitkää romaania. Isän kanssa kahden on tiiviisti kirjoitettu episodimainen kertomus, jonka pääosassa on pohjoisessa asuva hajoamispisteessä oleva kolmehenkinen perhe ja erityisesti sen kymmenvuotias Lenne-poika. Vanhempien keskinäisessä ristivedossa isäänsä ja äitiään kaipaavan lapsen osa ei ole helppo ja Mentula tuo jälleen poikkeuksellisen hyvin esiin seuraukset, joista perheen sisällä puolensa valitsemaan pakotettu lapsi joutuu kärsimään. Kirjan aikuiset taas ovat jopa kärjistetyn keskenkasvuisia. Omia mielihaluja ja toiveita toteutetaan sumeilematta ja hieman yllättävää on se, että Mentulaa paljon muistuttava Jyri on henkilöhahmoista oikeastaan kaikkein häilyvin. Aluksi suoraselkäiseltä vaikuttavasta opettajasta on tehty kohtuullisen luihu tyyppi, joka tietää koko ajan tekevänsä väärin, mutta ei kuitenkaan kykene laittamaan pistettä toiminnalleen.

Kirja alkaa varsin suoraviivaisesti. Tuusulasta Sodankylään juuri muuttanut Jyri kohtaa heti ensisivuilla humalaisen poroisäntä Jounin, joka muun öykkäröinnin lisäksi syyttää etelän asukkia naisvarkaaksi. Purkauksen taustalta löytyvät Jounin oman avioliiton ongelmat. Kirkkonummelta kotoisin oleva Marianne-vaimo suunnittelee paluumuuttoa ja pariskunnan avio-onni on pienempien ja suurempien vastoinkäymisten suosiollisella avustuksella muuttunut vähitellen pelkäksi riitelyksi. Erityisen surkuhupaisaksi miesten ensitapaamisen tekee se, että Jyri on Jounin ja Mariannen Lenne-pojan opettaja. Lenne tasapainottelee kotona kummankin vanhemman oikkujen välillä, vaikka tulevaa poroisäntää pidetään enemmän isänsä poikana. Kodin ongelmat näkyvät kahnauksina koulussa ja niiden kautta Jyri joutuu henkilökohtaisesti tekemisiin Mariannen kanssa. Kaksikon kohtaaminen on kuin Jounin pahimmista painajaisista ja pari pomppaa sänkyyn ilman sen syvällisempää alkulämmittelyä. Pienessä yhteisössä Jyri ei silti voi välttää Jounin seuraa ja miesten välille alkaa vähitellen syntyä ystävyyssuhde. Tämän lisäksi Jyrillä on omat henkilökohtaiset ongelmansa. Etelä-Suomessa asuva äiti on kuolemansairas ja Jyri on tullut Lappiin etsimään jälkiä kadonneesta isästään. Johtolankana Jyrillä on ainoastaan muistoksi saatu halpa lapinkoru.

Isän kanssa kahden ei kuitenkaan ole pelkkää perhedraamaa, sillä Mentula on täydentänyt kirjaa värikkäillä kuvauksilla pohjoisen elämänmenosta. Ote on melkeinpä dokumentaarinen ja esimerkiksi ammattimaisen poronhoidon niksit tulevat Jounin ja Lennen kautta tutuksi. Yhtä lailla syvennytään Jyrin vähittäin etenevään sopeutumiseen uuteen asuinympäristöön. Erityisen tärkeää uudelle asukille on saada etunimeä täydentävä liikanimi ja sellainen Jyrille lopulta annetaan pienten kommellusten jälkeen. Kaikkein huolellisimmin Mentula tilittää silti Lennen tuntoja. Kaikki keinot ovat sallittuja, kun poika yrittää pitää perhettään koossa ja lopulta apuun otetaan myös mielikuvitus. Jokaiselle kirjan päähenkilölle on suotu myös sopivasti päivänpaistetta, joten tarina ei etene pelkästään Murheellisten laulujen maan tahdittamana. Jyriä ja Mariannea ei kuitenkaan päästetä pälkähästä. Hätäiset tapaamiset sekä yhteinen Ruotsin matka korostavat parin ulkopuolisuutta ja kipeämpien ratkaisujen aika tulee lopulta. Niitä ei kuitenkaan kirjan viimeisillä sivuilla enää ruodita, vaan Isän kanssa kahden päättyy hienosti aivan nimensä mukaisiin tunnelmiin.

Mentulan on kirjoittanut esikoisromaaninsa taidolla, joten sen pienet heikkoudet jäävät melkeinpä huomaamatta. Monessa muussa yhteydessä liian kaavamaiselta tuntuvat juonenkäänteet eivät kuitenkaan tässä kirjassa haittaa laisinkaan. Lisäksi sivuilta puuttuu rasittava paatos ja tarinan annetaan kulkea eteenpäin omalla painollaan. Kirjailijan sanoma on selkeä, mutta sen esiintuomiseksi ei käytetä turhaa moralisointia. Kiitosta saa myös kirjan pitäminen mahdollisimman virtaviivaisena. Juoni tempaa nopeasti mukaansa ja sen jälkeen sivut kääntyilevät kiivaaseen tahtiin. Tekstiä tulee silti luettua huolella, sillä elävä kieli tekee sekä päähenkilöistä että tapahtumapaikoista kiitettävän todentuntuisia. Etelän ja pohjoisen välisen kuilun ylenpalttinen korostaminen tuntuu ehkä hieman liialliselta, mutta molemmissa ilmansuunnissa asunut Mentula lienee perustanut havaintonsa pitkälti omiin kokemuksiinsa. Pohjoisen eksotiikkaa hehkutetaan kuitenkin tyylikkään hillitysti arkisemman sisällön lomassa. (Tuomo L)

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Eganin viime vuonna suomeksi ilmestynyt Aika suuri hämäys ratsasti sanataiteen aallonharjalla ja oli sekä sisällöllisesti että teknisesti kirjallinen täysosuma. Sydäntorni on Eganin palkitun läpimurtoteoksen edeltäjä, mutta käänteisestä julkaisujärjestyksestä johtuen moni odottaa saavansa siitä ainakin jonkinlaista jatkoa Aika suuren hämäyksen upean innovatiiviselle kerronnalle. Tarjolla on kuitenkin tällä kertaa – ainakin Eganin mittapuulla – huomattavasti perinteisemmän oloista luettavaa. Tasoja ja vertauskuvia tarinassa toki riittää ja monet Aika suuren hämäyksen keskeisistä teemoista esiintyvät jo Sydäntornissa. Egan esimerkiksi osaa tuoda taitavasti esiin sen, kuinka nopeasti kehittyvä tietotekniikka tunkeutuu ihmisten kaikkein arkipäiväisimpään elämään. Päähenkilöillä käydään myös postmodernia roolipeliä, jota kuitenkaan ei viedä läheskään niin pitkälle kuin Aika suuressa hämäyksessä. Henkilöhahmot tuntuvat silti tutun oloisilta eli hieman hukassa olevilta aikuisuuden ja nuoruuden väliin jämähtäneiltä itsensä etsijöiltä. Lisäksi mukaan on sotkettu useampaa eri genreä ja Egan vaihtaa sujuvasti goottilaisen kauhun maailmasta Kylmä rinki -henkiseen vankiladraamaan.

Sydäntornin alkuasetelma lainaa humoristisella otteella Edgar Allan Poen Usherin talon häviötä. Danny matkustaa Howard-serkkunsa kutsumana jonnekin syrjäiseen Itä-Euroopan maahan kunnostamaan Howardin ostamaa salaperäistä linnaa. Kaksikko on vanhoja lapsuudenystäviä, mutta nuoruuden kepponen sekä rikkoi serkusten välit että syöksi jo valmiiksi suvun mustana lampaana pidetyn Howardin elämän pois raiteiltaan. Nyt osat ovat kuitenkin vaihtuneet. Howard on upporikas arvopaperimeklari ja entinen kultapoika Danny on paossa hämäräperäistä lähimenneisyyttään. Jälleennäkemisessä on annos väkinäisyyttä, mutta Dannyn onneksi paikalla on suuri joukko muuta sekalaista seurakuntaa. Howardin Ann-vaimo pyörittää perheen arkea yhdessä lastenhoitajaksi pestatun Noran kanssa. Hankkeen kakkosmiehenä taas häärii Howardin kanssa yhteisen hurjan nuoruuden jakava Mick. Nettiriippuvuudesta kärsivä Danny puolestaan kaipaa New Yorkiin jäänyttä tyttöystäväänsä ja on raahannut yhteydenpitoa varten paikalle oman satelliittiantennin, vain sählätäkseen sen linnan aavemaisen uima-altaan pohjalle.

Suurin mysteeri liittyy kuitenkin linnan sydäntorniin. Vihoviimeiseksi turvapaikaksi pystytettyyn rakennukseen on telkeytynyt lähes satavuotias paronitar Liesl von Ausblinker. Howardin tavoitteena on rakentaa linnasta hotelli, jossa todellisen ja epätodellisen välinen kahtiajako menettää merkityksensä. Paronitar puolestaan sabotoi hanketta minkä pystyy ja pitää linnaa edelleen sukunsa omaisuutena. Vanhan rouvan karkotus ei silti tule kysymykseen, sillä suurin osa paikan oudosta tunnelmasta tiivistyy juuri häneen. Dannysta tulee Howardin projektin koekaniini ja ensivisiitti sydäntoriin päättyy Dannyn ja paronitar von Ausblinkerin yhdessä viettämään intohimoiseen yöhön. Tämä on kuitenkin vasta alkua Dannyn koettelemuksille ja seuraavana aamuna hän putoaa sydäntornin ikkunasta, loukkaa itsensä ja päätyy vielä tämän jälkeen yrittämään epätoivoista pakoa häikäilemättömän Howardin luota.

Dannyn lisäksi kirjassa on alusta saakka mukana myös vankilassa murhatuomiota sovittava Ray. Serkusten tarina paljastuukin osaksi harjoitustyötä, jota Ray työstää vankilan kirjoitusterapiaryhmässä. Rayn motiivina on saada kirjoittamalla helpotusta yksitoikkoiseen vankilaelämään sekä ennen kaikkea tehdä vaikutus ryhmää vetävään Hollyyn. Toisaalta Rayn on täytynyt olla jokin kirjoittamansa tarinan hahmoista, elleivät ne sitten ole täysin mielikuvituksen tuotetta. Tasojen välinen yhteys alkaa vähitellen raottua, kun Danny löytää harharetkiensä päätteeksi kartan, joka johdattaa sydäntornin uumeniin ja puukotuksen uhriksi joutunut Ray saa sairaalassa hetken kahdenkeskistä aikaa Hollyn kanssa. Kuka on kukin -paljastukset eivät kuitenkaan riitä Eganille, vaan lopuksi ääneen päästetään vielä Rayn opettajana toiminut Holly. Tilinpäätöstä tehdään niin Hollyn ja Rayn välisestä suhteesta kuin Hollyn epäonnisesta avioliitosta hulttiomiehensä kanssa. Osuuden arkirealismi tuntuu aluksi hämmentävältä, mutta viimeisen näytöksen tapahtumapaikka ei liene kenellekään yllätys.

Kaikesta kikkailustaan huolimatta Sydäntorni jää lukukokemuksena auttamattomasti puolitiehen. Alku tuntuu koukuttavalta, vaikka Eganilla on jo siinä pieniä vaikeuksia luoda tarinaan kaikkia tarvittavia jännitteitä. Moni asia maistuu valitettavan tarkoitushakuiselta ja esimerkiksi Rayn ensivisiitti kirjan sivuilla tuntuu suorastaan tökeröltä. Puisevammaksi meno muuttuu puolivälissä Dannyn sekavan pakomatkan aikana. Egan on eittämättä tarkoittanut jakson peilikuvamaiseksi parodiaksi Kafkan Linnasta, mutta lukijalla ei ole kovin hauskaa vailla suuntavaistoa etenevän tekstin parissa. Rayn ja Hollyn suhdetta kuvaavat luvut ovat tasalaatuisempia, mutta samaa ei voi sanoa kohdista, joissa Ray toimii suoraan Dannyn tarinan kertojaäänenä. Lopussa tunnelma onneksi kohoaa odotettuihin lukemiin ja viimeiset sivut ovat jo erinomaista luettavaa. Käsissä ei silti ole toinen Aika suuri hämäys, mutta jos tämä on etukäteen tiedossa, niin kirjasta pystyy nauttimaan paljon enemmän. (Tuomo L)

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Elämän päätepisteen lähestyminen vasta 47 vuotta nuorena merkitsee vääjäämättä hyvästejä monille sellaisille asioille, joista haluaisi vielä kaikin voimin pitää kiinni. Kirsti Kurosen Ammeiden aika -romaanin parantumatonta syöpää sairastavalle Iirikselle tällaisia ovat oman perheen lisäksi elämäntyöksi muodostunut Ammela-kylpylä sekä paras ystävä Anna Aurinko. Toisaalta mieleen palaa muukin eletty elämä ja sitä läpikäydessä esiin nousee edelleen myös yllätyksiä. Erityisen merkittäviksi kokemuksiksi ovat muodostuneet suhde edesmenneeseen isoäitiin sekä seitsemän vuotta sitten tapahtunut kohtaaminen Ammelan arvoituksellisen miesasiakkaan kanssa. Molempiin muistoihin liittyy menetystä ja surua, mutta toisaalta niiden kautta Iiriksen on vähitellen helpompi hyväksyä oma lähestyvä kuolemansa. Menneisyyden pohdinta jättää sairaskertomuksen välillä taka-alalle ja kirjan katkeransuloiset kommentit oman kehon vähittäisestä haurastumisesta ovat muutoinkin täydellinen vastakohta esimerkiksi Riikka Alaharjan samaa taudinkuvaan paljon kliinisemmin analysoineen Maihinnousun pikkutarkkuudelle.

Kaihonaivistiseksi melodraamaksi osuvasti alaotsikoitu Ammeiden aika soljuu useampaa eri aikatasoa ja Kuronen upottaa lukijat Iiriksen omalaatuiseen maailmaan vailla turhaa hosumista. Ensin tutuksi tulee perhe, johon kuuluvat Iiriksen lisäksi dekkareita tehtaileva kirjailija-aviomies Juhani sekä kouluiässä olevat Kerttu ja Eelis. Sairaana arki sujuu yhä rutiineja noudattaen ja kuuluisuudestaan huolimatta oma aviomies on aina ollut tyyppiä, jolta ei ole kannattanut odottaa syntymäpäivälahjaksi mitään sähkövatkainta uskaliaampaa. Impulsiivinen Iiris taas on laittanut aikoja sitten pisteen orastavalle toimittajanuralleen ja alkanut pitää mielenlaatuaan paremmin vastaavaa Ammelan kylpylää. Kylpyammeiden ja romanttisen tunnelmoinnin kotikutoinen yhdistelmä on ollut menestys, mutta sairauden myötä sille on ollut pakko heittää hyvästit. Iiriksen elämäniloa on tämän jälkeen ylläpitänyt maailmaa kiertänyt lapsuudenystävä Anna, jonka kanssa yhteiset kylpyhetket edelleen jatkuvat. Seitsemän vuotta sitten mielessä pyöri kuitenkin vielä Annaakin kiehtovampi salaperäinen ihailija, joka osoittautui lopulta yhdeksi Ammelan vakioasiakkaista. Iiriksen ja Kielomiehen ainoaksi yhteiseksi hetkeksi jäi lumiluolan rakentaminen, mutta tapaamista seurannut tragedia pitää Kielomiehen yhä Iiriksen ajatuksissa.

Toinen aave menneisyydestä on Iiriksen isoäiti. Iiriksen suhde omiin vanhempiinsa on etäinen, eivätkä he edelleenkään osaa edes tuoda mieluisaa luettavaa sairaalle tyttärelleen. Mumun ja Iiriksen välisen suhteen tiiviydestä kertoo jotain se, että Iiris on Mumun kuoleman jälkeen ottanut vanhempiensa vastustuksesta huolimatta käyttöön isoäitinsä sukunimen, asuu perheineen tämän vanhassa huvilassa sekä nukkuu yönsä sängyssä, jossa Mumu kuoli. Myös Iiriksen viinalle perso isoisä kuoli samassa rakennuksessa ja tapahtumaan liittyvän perhesalaisuuden varjo leijailee edelleen ilmassa Mustaksi nimetyn kummituksen muodossa. Iiris peilaa väistämättä omaa kesken jäänyttä elämäänsä Mumun lähes puolta pitempään, mutta kirjan lopussa haudan takaa saatu viesti pakottaa kysymään, kumpi sai sittenkin paremman? Iiriksen tarinalle ei kirjassa kuitenkaan laiteta lopullista pistettä ja Kurosen kehämäinen päätösluku on ennemminkin alku jollekin uudelle.

Ammeiden aika on pienimuotoisen ja vaatimattoman kerronnan juhlaa. Kuronen on kirjoittanut useita lastenkirjoja ja niille tyypillistä kirkassilmäisyyttä on aistittavissa myös hänen ensimmäisessä aikuisille suunnatussa romaanissaan. Aihe on raskas, mutta sävyt eivät ole ylenpalttisen tummia. Mitään ei kuitenkaan lakaista maton alle, tekstille vain sallitaan siellä täällä ripaus kuulasta sadunomaisuutta. Lopputuloksena on persoonallinen ja raikas romaani, jonka lukemisesta nauttii ensimmäiseltä sivulta lähtien. Tämän kaltaista "liian" omaperäistä kirjaa tuskin nähdään isompien kustantajien rummutusta paremmin huomioivissa loppuvuoden kirjakilpailujen kimarassa, mutta tästä huolimatta Ammeiden aika on yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista. (Tuomo L)

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kaikki tapahtui ihan tavallisena päivä. Kolmevuotias tyttö katoaa telttaretkeltä perheen omalta pihalta, eikä häntä etsinnöistä huolimatta koskaan löydetty. Nuori perheenisä tapetaan kotonaan kirveellä, ja teosta tuomittu vaimo katoaa vankilasta päästyään jäljettömiin. Nuori opiskelunsa alkua odottava tyttö puukotetaan kylmäverisesti keskellä päivää isänsä lakiasiantoimistossa. Tapon syytä ei saatu selville eikä puukottajaa voitu tunnistaa. Näitä selvittämättömiä tapauksia ryhtyy tutkimaan persoonallinen yksityisetsivä Jackson Brodie.

Jackson Brodie on entinen poliisi ja hänellä itselläänkin on kannettavanaan oma lapsuudenaikainen traumansa, jota hän ei ole voinut unohtaa.  Eikä Jacksonin nykyinenkään elämäntilanne vaikuta kovin seesteiseltä. Vaimo Josie on lähtenyt yhteisestä kodista ja muuttanut asumaan uuden miesystävänsä luo. Tähän uuteen idylliin on muuttanut myös Jacksonin ja Josien 8-vuotias Marlee-tytär. Atkinson kuvaa muutamalla lauseella nykytilannetta aika herkullisesti. ”Uudestisyntynyt vaimo, hilloa keittävä talonpoikaisäiti, tuli keittiöstä nuoleskellen jotain sormistaan. Nainen, joka oli ennen ollut liian kiireinen kokatakseen – pakastemaailman kuningatar – ja joka nykyään laittoi kaiket illat kotoisia pataruokia ja loihti huolettomasti salaatteja uudelle, uudistetulle perheelleen.” Tätä kiiltokuvaelämää sivusta seuraava, yksinäistä poikamieselämää viettävä Jackson on vähemmästäkin katkera. Mutta löytyy karusta Jacksonista myös hellyyttä ja pehmeyttä, joka nousee usein pintaan hänen kuunnellessaan cd-soittimestaan jotakin haikeaäänistä naislaulajaa tai viettäessä aikaa nokkelan, pikkuvanhan tyttärensä seurassa. 

Kate Atkinsonin luoma Jackson Brodie on aika tyypillinen yksityisetsivähahmo, mutta Ihan tavallisena päivänä ei ole kuitenkaan ihan tavallinen dekkari. Kirjassa lukijalle esitellään jokainen selvittämättä jäänyt tapaus, joista vähitellen tulee esiin uusia asioita, ja ihmisistä paljastuu kertomusten edetessä todella karmaisevia piirteitä. Tarinaa kertovat vuoroin eri henkilöt, jolloin oli mielenkiintoista katsella tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta. Parasta kirjassa oli mielestäni Atkinsonin vetävä kirjoitustyyli. Atkinsonin muista romaaneista tuttu sarkasmi ja humoristinen kieli tekivät kirjasta nautinnollista luettavaa. Vakavasta aiheesta huolimatta en voinut olla nauramatta muutamille meheville sutkauksille. Myös Kate Atkinsonin luomat henkilöt olivat varsinaisia persoonallisuuksia, vaikka jotkut heistä myös varsin epämiellyttäviä.

Perinteisistä murhakirjoista pitäville Atkinsonin kirjan juoni saattaa tuntua vähän turhan monimutkaiselta ja ihmissuhteiden kuvaukseen keskittyvältä, mutta kyllä kirjailija antaa Jackson Brodien saattaa kaikki nämä selvittämättömät tapaukset lopulta päätökseen. Ainakin ennakkoluulottomia dekkareiden lukijoita tämä kirja varmasti miellyttää. Suosittelen tutustumaan! (Sinikka L)

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Hengiltä pääseminen ei ole 27-vuotiaalle nuorelle naiselle kaikkein yksinkertaisinta ja vielä hankalammaksi tavoitteen saavuttaminen tulee, jos sitä ennen pitää jättää jälkipolville pysyvä muistomerkki omasta neroudesta. Alexandra Salmelan esikoisteos 27 eli kuolema tekee taiteilijan ei kuitenkaan onneksi ole tarkoitettu opaskirjaksi kaikille niille, jotka haluavat liittyä Jim Morrisonin, Janis Joplinin, Jimi Hendrixin tai Kurt Cobainin seuraan. Itsetuho on tarinassa lopulta vain sivuroolissa ja päähenkilön suurteoksen kypsyttelyyn liittyvät luomistuskat on nekin kuvattu melkoisen kieli poskessa -tyyliin, vaikka mukana lienee myös aloittelevan kirjailijan henkilökohtaisia tuntemuksia. Hupailua keskinkertaisuuden ja lahjakkuuden välisestä ristiriidasta on harrastettu ennenkin, mutta Salmelan tšekkiläinen huumori saa toteutuksen tuntumaan virkistävällä tavalla erilaiselta. Toiseksi teemaksi kirjassa nousee suomalaiseen elämänmenon tarkastelu ulkopuolisen silmin. Tunnelmat muistuttava ajoittain Aki Kaurismäen elokuvia, mutta syntyperästään johtuen Salmela osaa olla paljon kriittisempi vähäpuheisen korpikansan tapoja kohtaan.

Tarinan alku vie Prahaan, jossa juuri 27 vuotta täyttänyt Angie havahtuu siihen, että aikaa maineen ja kunnian saavuttamiseen on tasan vuosi. Myyttisestä 27-Klubista pakkomielteen itselleen muodostanut nuori kirjallisuudenopiskelija päättääkin kirjoittaa ensin teoksen, josta kaikki puhuvat ja kuolla sen jälkeen vähintään yhtä huomiota herättävällä tavalla. Tuotoksia syntyy liukuhihnalta, mutta mikään niistä ei tunnu herättävän vastakaikua edes Angien menestyvässä ystäväpiirissä. Lisäksi keskeneräiset opinnot ja sukulaisten painostus haittaavat keskittymistä ja niinpä kirjailija lähtee etsimään työrauhaa ja inspiraatiota opettajansa syrjäisessä Suomessa sijaitsevalle mökille. Siellä taas asustaa viisihenkinen Lampisten perhe, jonka arkea Salmela kuvaa yhtä aikaa Angien tarinan kanssa. "Eintsin" saapuminen tuo Lampisten ekologiseen elämäntapaan uudenlaista sähköisyyttä, eivätkä Angien itsetuhoiset ambitiotkaan säily korven keskellä täysin muuttumattomina. Yhteen siis mennään ja ympäri tullaan, niin kuin kunnon ihmissuhdesotkussa kuuluukin.

Suurin Salmelan tarjoilema yllätys liittyy kirjassa käytettyyn kerrontatekniikkaan. Hengästyttävä hyppely kertojasta toiseen on eittämättä osittain parodiaa, mutta se on toteutettu sujuvasti ja lyhyen kummastelun jälkeen ratkaisu koukuttaa lukijan niin, että kirjaa on hankala laskea käsistä. Angien lisäksi kirja päästää ääneen Lampisten perheen nuorimman lapsen lässyttävän possunuken, perhettä paikasta toiseen kuskaava Opel Astran sekä antiikin kohtalottaren roolin ottaneen Kassandra-kissan. Salmela on uskaltanut hakea kertojien välille äärimmäisyyksiin menevää kontrastia ja skaala ulottuu aina Herra Possun imelästä lastenkirjaidyllistä Kassandran murhaavaan realismiin sekä Angien tekotaiteelliseen synkistelyyn ja epätoivoiseen kirjeenvaihtoon. Anarkistinen ote näkyy myös kirjan sivujen visuaalisessa ulkoasussa. Kappaleet ja kirjasimet hyppivät levottomasti, mutta kokonaisuuden ehdoilla niin, että merisairautta muistuttavia oireita ei lukijassa pääse syntymään.

Salmelan esikoinen on täysosuma ja vaikka sen Finlandia-ehdokkuus aikaan herättikin närää, niin 27 eli kuolema tekee taiteilijan onnistuu kiteyttämään tuittuilevien päähenkilöidensä kommellusten lisäksi myös 2010-luvun suomalaisen yhteiskunnan kipupisteitä vähintään yhtä hyvin kuin palkinnon napannut Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Moni samankaltaista absurdia tyylilajia viime aikoina tapaillut teos on ajautunut enemmän tai vähemmän hakoteille, joten on vaihteeksi mukava lukea kirja, joka siinä onnistuu ja on samalla omaperäinen, taiteellisesti kunnianhimoinen ja hauska. (Tuomo L)

Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Rock’n’Roll Suicide Bar -kirjan kambodžalainen paratiisisaari on vaihtunut Marco Kososen esikoisromaanissa kotoisammaksi laitakaupungin kuppilaksi, mutta muutoin Ravintola Loppu liikkuu samankaltaisissa vesissä kuin Kososen pari vuotta sitten ilmestynyt matkakirja. Miehet ovat luotuja kulkemaan ja ahdistavan oravanpyörän vaihtoehdoksi tarjoillaan huomattavasti rennomman oloista boheemielämää. Uutukainen on silti edeltäjäänsä aavistuksen verran synkempi, mistä suurin kiitos kuuluu suomalaiskansallisen juomakulttuurin erityispiirteiden esittelylle. Pahaenteistä tunnelmaa luodaan lisäksi fiktion suomin keinoin ja kirjan kohtalonomaiset kauhuelementit toimivat vielä synkempänä lisänä karulle todellisuudelle. Musiikki on myös jälleen keskeisessä roolissa ja teoksen loppuun on vielä liitetty Spotify-soittolista, jonka voi laittaa kätevästi pyörimään Kososen antamien vihjeiden mukaan. Perinteisiä baarihittejä siltä on turha hakea, mutta mukana ei valitettavasti myöskään ole Eaglesin Hotel California -hittiä. Biisi tuskin kuuluu Kososen suosikkeihin, mutta juonen kannalta ainakin sen pikainen vilahtaminen tekstissä olisi ollut perusteltua.

Ravintola Lopun päähenkilö on kolmevitonen rento elämäntapataiteilija Adam. Stressi painaa kuitenkin päälle alta lähteneen lokoisan työpaikan sekä edessä olevan asunnonvaihdon muodossa. Jatkoa ei onneksi tarvitse kauan miettiä, sillä öinen harharetki johdattaa Adamin laitakaupungin kujilta löytyvän salaperäisen lukitun oven taakse. Sen takaa paljastuu ravintola Kukur, jota asiakkaat ja henkilökunta kutsuvat tuttavallisemmin Ravintola Lopuksi. Vaikka ensimmäinen käynti on lähinnä uteliaisuutta, niin hämyinen ilmapiiri viehättää Adamia siinä määrin, että tämä vaivautuu paikalle myös seuraavina iltoina. Adam pääsee pian puheisiin paikan omistavan Rautasen kanssa ja huomaa olevansa Ravintola Lopun uusin työntekijä. Velvollisuuksiin liittyvät pienet omituisuudet eivät aluksi haittaa ja hengenheimolaisuus kuppia tiuhaan kumoavan taiteilijavetoisen asiakaskunnan kanssa syntyy varsin vaivattomasti. Kaiken muun hyvän lisäksi käy vielä niin, että Adamin haikailema Irina saapuu eräänä iltana Ravintola Lopun asiakkaaksi ja retkahtaa luonnollisesti Adamiin.

Kaikki ei ole silti kohdallaan ja vähitellen Adamin vapaa-aika alkaa pyöriä kokonaan Ravintola Lopun aktiviteettien ympärillä. Työpäivät venyvät aamutunneille saakka ja juomapuoli maistuu samaa tahtia kuin asiakkaillekin. Jokin paikassa vetää silti puoleensa ja keittiössä häärivän Helgan varoituksista huolimatta Adam päättää ratkaista asuntopulmansa siirtämällä majapaikkansa Ravintola Lopun takahuoneeseen. Yhteydet ulkomaailmaan vähenevät ja Adamin rempseän renttuilun vetovoima hiipuu vähitellen myös Irinan silmissä. Huolestunut Adam yrittää ulospääsyä, mutta ravintolan kotoisaksi käyneestä ilmapiiristä on yllättävän vaikea irrottautua. Lähtöä vaikeuttaa myös se, että ravintolan lukitut ovet tekevät öisin muutakin kuin estävät ei-toivottuja asiakkaita pääsemästä sisään.

Ravintola Loppu sisältää joukon moneen kertaan hyväksi havaittuja ideoita, mutta Kososen niistä kyhäämä cocktail tuntuu valitettavasti melkoisen laimealta. Alku sentään tempaa mukaansa ja siellä täällä homma toimii, mutta kirja latistuu nopeasti pelkäksi tympeiden ja itseään toistavien baari-iltojen luetteloksi. Kirjan henkilögalleria on äärimmäisen valju ja yksiulotteinen, eikä Kosonen muutenkaan saa puhallettua eloa savuisen ravintolansa asiakaskuntaan. Suurin osa hahmoista jääkin lukijalle täysin yhdentekeviksi. Hieman särmää löytyy Adamin ravintolaan johdatelleesta taiteilija Kappelisesta sekä paikan synkästä salaisuudesta jotain tietävästä Helga-kokista, mutta jälkimmäisestä Kosonen on jostain syystä päättänyt tehdä tuppisuun. Kirjan yliluonnolliset elementit eivät nekään lopulta herätä suurta mielenkiintoa ja Adamin otteeseensa saanut pahantahtoinen genius loci jää kaiken muun tapaan hahmottomaksi. Lisäksi kiinnostusta tappaa turha tosikkomaisuus, mikä näkyy yleisenä mielikuvituksen puutteena ja liiallisena jarrutteluna tarinan juonenkäänteiden suhteen. Paljon olisi siis tarvittu lisää, joten seuraavalla kierroksella ainakin enemmän riehakasta rilluttelua ja hyytävää kauhua kiitos! (Tuomo L)

Ulla-Lena Lundberg: Jää

”Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.”  Näin varoittelee Posti-Anton Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitussa kirjassa Jää.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotienjälkeiseen Suomeen, jossa nuoren papin Petter Kummelin perhe aloittelee yhteistä elämäänsä ulkosaariston Luotojen vaikeissa oloissa. Luotolaiset ottavat uuden papin ja hänen vaimonsa Monan sydämellisesti vastaan, kuten Luodoilla on tapana tehdä. Seurakuntalaiset ihastuvat innostuneeseen ja aidosti uskovaan pastoriinsa sekä hänen toppakkaan pastorskaansa. ”Seurakunta näkee että hän on aurinkoinen. Hymyilevä, kiinnostunut, tiedonjanoinen. Ystävällinen, mutkaton. Toimintatarmoa pursuava. Vaatimaton ja arvoa antava, aina hyvä sana huulilla. Veitikkamainen, kun häneen tutustuu lähemmin ja ymmärtää, ettei papinpuku kätke alleen pelkästään vakavuutta.”

Petter-pastori rakastaa Luotoja ja niiden ihmisiä. Hän on ihastunut kaikesta, mitä saaristolla on hänelle tarjottavanaan. Ihmiset ovat sanoinkuvaamattoman valloittavia, älykkäitä, pystyviä, asioista hyvin perillä olevia. Hän pitää ulkosaariston luonnosta: karuista, kauniista maisemista, navakoista tuulista ja avarista näkymistä. Uutta elämäänsä saaristopappina hän pitää Jumalan lahjana. Petter Kummel osaa myös lähestyä seurakuntalaisiaan ja arvostaa heitä, vaikka heidän elämänkatsomuksensa on toinen kuin hänen omansa.  Pastori tietää vaitonaisen ja salaperäisen tohtori Gyllenin olevan vapaa-ajattelija, mutta myös hänelle pastori osoittaa ymmärtämystä. Irina Gyllen on päässyt pakenemaan Suomeen Neuvostoliitosta, jonne hänen oli kuitenkin jätettävä pieni poikansa. Tämän elämänsä tragedian tohtori Gyllen kertoo papille, jolle oli helppo uskoutua, ja joka ei ”ollut turhan jumalinen”.

Mona-vaimo, ”pastorska”, kuvataan kirjassa työteliääksi ja tarmokkaaksi papin rouvaksi. Hän on järkevä, tiukka ja täsmällinen. Kun pappilaan kaivataan toista lasta pikku Sannan kasvukumppaniksi, on pastorska päättänyt ajoittaa tulevan lapsen syntymän kesään, vähän heinänteon jälkeen. Ja niin tapahtuukin, täsmällisesti. Mona tuntui kirjassa välillä liiankin ankaralta, jopa kylmältä, mutta kirjaa lukiessa hänenkin luonnettaan alkoi ymmärtää paremmin. Välillä tunsin suurta myötätuntoa työn paljoudessa ahertavaa pastorskaa kohtaa, kun hän passasi kesävieraaksi saapuneita miehensä sukulaisia ja muita kirkkosaarelle rantautuneita. Voi pastorska parkaa!

Saaristolaiset ovat kirjassa vahvasti luonnon, meren ja jään armoilla. Luontoa ja sen mahtavuutta ja ihmisen pienuutta luonnon voimien edessä Ulla-Lena Lundberg kuvaa kauniisti. Eräs kirjan herkimpiä kohtia on, kun Petter seisoo talvi-iltana ulkona pimeydessä Sanna sylissään näyttäen tyttärelleen ihmeellisiä revontulia. Sanna lepää turvallisesti isän sylissä poski hänen kylmää poskeaan vasten, ja taivaalla loimuaa vihreää valoa.

Kirjaa aloittaessani mietin, voiko saaristolaispapin arkisesta elämästä kertova teos olla mielenkiintoinen ja nykyihmistä koskettava?  Kirjan luettuani voin sanoa kuten presidentti Tarja Halonen Finlandia- palkinnon julkistamistilaisuudessa: kirja tempaisi mukaansa. Ulla-Lena Lundberg kuvasi elävästi saaristolaisten elämää, tapoja ja uskomuksia. Kirja puhui omalla tavallaan suvaitsevaisuudesta ja armollisuudesta. Ulla-Lena Lundbergin Jää on mahtava lukuromaani, joka osoittaa, kuinka yksinkertainen voi olla kaunista. (Sinikka L)

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkosen Hetken hohtava valo -romaanin kansien väliin mahtuu puoli vuosisataa hämäläistyneen savolaisperheen elämänmakuisia vaiheita. Yli viisisataa sivuinen sukukronikka avautuu verkkaisesti ja täydellistä kokonaiskuvaa tapahtumista kaipaavat joutuvat odottamaan aina viimeisille sivuille saakka. Silloinkin käsiin jää lopulta vain useamman eri kertojan moniäänisesti tulkitsema tarina toisilleen läheisistä ihmisistä, joiden yhteenkuuluvuuden tunne on kuitenkin koetuksella yhtä aikaa ympärillä muuttuvan maailman myllerrysten tahtiin. Tutun ajattomat teemat toimivat silti yhdistävinä tekijöinä ja toistuvat kerta toisensa jälkeen kunkin päähenkilön elämänkaaressa. Vuosien kuluessa myös oman olemassaolon rajallisuus alkaa olla yhä selvempää, kirkkaammin loistaneiden hetkien erottuessa kaiken vähemmän merkityksellisen keskeltä.

Kirja etenee kahdessa eri aikatasossa. Kodinkonekauppias Esko Vuoren ja tämän Liisa-vaimon maailma avautuu tapahtumahetkien näkökulmasta käsin, vaikka muistot usein vievätkin menneeseen. Pari tapaa toisensa 1950-luvun lopun Kuopiossa ja alku enteilee kaikessa vaatimattomuudessaan vuosisadan rakkaustarinaa. Amerikkaan ja tekniseen edistykseen fanaatikon lailla uskova Esko tekee tulosta siihen malliin, että nousee palkollisesta itsenäiseksi yrittäjäksi ja tuore aviopari muuttaa käymään kauppaa hitaiden ja hiljaisten ihmisten Hämeenlinnaan.

Oman liikkeen avaamista seuraa pitkä liuta lihavia vuosia, joiden aikana maallisen vaurauden kertyminen näkyy lähes kaikessa: perhe kasvaa viisihenkiseksi ja liiketilat sekä asunto vaihtuvat aina vain parempaan. Yhteiselossa on omat jännitteensä, mutta toisaalta myös Liisa saa nauttia kodin ulkopuolisesta menestyksestä sairaanhoitajan työssään. Onni ei kuitenkaan ole ikuista. Rikastuminen koettelee rakkautta ja 1990-luvun lamavuosina perheen nousukiito alkaa osoittaa muutenkin hyytymisen merkkejä. Ero merkitsee sekä Eskolle että Liisalle etsikkoaikaa ja huolena ovat vielä aikuiseksi kasvaneiden lasten ongelmat.

Kirjan toisena kertojaäänenä toimii perheen esikoispoika Esa, joka kirjoittaa takautuvasti Berliiniin muuttaneelle tyttärelleen omasta ja vanhempiensa perhe-elämästä. Esan turvattua lapsuutta seuraa irtiotto Eskon maailmasta ja Tampereen opiskelijapiireissä ilakoiva nuori mies huomaa kaiken lisäksi olevansa vielä tuore isä. Marjaanan ja Esan suhteessa ei ole samanlaista kohtalonomaisuutta kuin Liisan ja Eskon, mutta avioon astutaan silti ja asuinpaikkakin löytyy Hämeenlinnasta. Esa toteuttaa unelmansa perustamalla kaupunkiin uuden paikallislehden ja vasemmistolaisella Marjaanalla on päivätyönsä lisäksi kunnianhimoa myös politiikan areenoilla. Esankin parisuhde karahtaa lopulta kiville ja lama merkitsee tylyä loppua lehtikustantajan uralle. Seurauksena on itsemurhayritys ja masennus, mutta läheisten avulla toipuminen käynnistyy vähitellen.

Itkosen humaani ja asioita ymmärtämään pyrkivä kerronta ammentaa voimansa inhimillisten eroavaisuuksien rikkaudesta ja toisaalta toden ja sepitteen välisestä jännitteestä. Näkökulma kannattelee hienolla tavalla samanaikaisesti sekä kirjan sisäistä maailmaa että tekstin suhdetta ulkopuoliseen todellisuuteen ja saa aiheen tuntumaan poikkeuksellisen henkilökohtaiselta, vaikka kirja lienee suurimmaksi osaksi puhdasta fiktiota. Henkilökuvauksen lisäksi esimerkiksi paikkoja, tavaroita ja ulkomaanmatkoja käytetään onnistuneesti suomalaisen yhteiskunnan muutosten vertauskuvana. Itkonen on taipuvainen nostalgiaan, eikä lukijakaan oikein voi välttyä samankaltaisilta tuntemuksilta. Kirjailijan synnyinkaupunki on korostuneesti esillä ja osittain nimettömyydestään johtuen Hämeenlinna kasvaa kirjassa lähes myyttisiin mittoihin. Lopussa matkataan aina avaruuden rajoille saakka, mutta onni löytyy silti Kaupunginpuiston rantapolulta ensimmäisenä lämpimänä kesäpäivänä. (Tuomo L)

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Rähjäinen lokkiparvi kaartelee lumisateessa ikuista kehäänsä ankean koulurakennuksen yläpuolella. Alhaalla kärvistelee joukko halujen ja pakkomielteiden piinaamia ihmisiä sekä tolppaan sidottu nälkäinen koira. Kärsimys yhdistää ja erottaa yksinäisiä mieliä ja jokaisella on oma pieni tarina kerrottavanaan.

Matias Riikosen esikoisromaanilla on monta kasvotonta päähenkilöä, joiden päänsisäisten monologien avulla nuori kirjailija rakentaa kuvan yhdestä arkipäivästä ja sen alla vellovasta hallitsemattomien tunteiden sekamelskasta. Kukin kertoja pääsee ääneen ainoastaan muutaman sivun verran ja tämän jälkeen siirrytään taas uuden tarinan pariin. Tilassa ja ajassa liikutaan kuitenkin niin, että usein joku edellisistä kertojista vilahtaa sivuhenkilönä jossain myöhemmässä kertomuksessa.

Rujot mustaakin mustemman huumorin sävyttämät tarinat ovat irvokkaita ja täynnä järjen äänen sumentavaa himoa. Ääneen pääsevät esimerkiksi koulupoikaa nöyryyttävä sisältä kuollut terveydenhoitaja, koulun pihalla pumpattavan barbaran avulla naisruumiiseen tuntumaa ottavan poikakaksikon toinen osapuoli ja aamuyöllä radion musiikkiohjelmaan soittava sadistinen varista rääkkäävä talonmies. Välillä lennetään myös villin lokkiparven mukana ja raja ihmisten ja eläinten halujen välillä katoaa jonnekin talvimyrskyn tuiverrukseen.

Nelisiipinen lokki ei ole kaikkein helppolukuisin kirja. Kokonaisuuden hahmottaminen lyhyistä tuokiokuvista on välillä työlästä ja tapahtumien todellinen luonne selviää usein vasta monta sivua myöhemmin, jos silloinkaan. Riikonen rakentaa kuitenkin pakahduttavaa tunnelmaa varmalla otteella ja villisti sinne tänne poukkoilevat lauseet vangitsevat hyvin päähenkilöiden tunteiden ailahtelut.

Viisas ratkaisu on ollut myös pitää kerronta kronologisena ja jo tästä johtuen kirjan loppu on kaikesta pirstaleisuudesta huolimatta sekä kaunis että omalla tavallaan looginen. Silloin tällöin vastaan tulee silti muutama liian irralliselta tuntuva hetki, jonka yli tekee mieli hypätä pikavauhtia. Joissakin alatyylisissä ilmaisuissa mennään myös tahattoman komiikan puolelle. Nopealukuista kirjaa voi kuitenkin varauksetta suositella niille, jotka haluavat jotain haastavampaa ja tavallisuudesta poikkeavaa. (Tuomo L)