Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia

Tuhon jälkeiseen maailmaan pystyyn jäänyt Hotel Sapiens on kuin loppusijoituspaikka itselleen ja ympäristölleen liian vaaralliseksi käyneelle ihmislajille. Kovin tarkkaa määritelmää Leena Krohn ei luomukselleen kuitenkaan anna, mutta ajallisesti sijainniksi paikantuu lähitulevaisuus, jossa joukko toisiaan seuranneita katastrofeja on muuttanut maapallon ihmiselle asuinkelvottomaksi. Myöskään onnettomuuksien alkuperää ei liikoja selitellä, mutta oma osuutensa niihin on ollut itsestään tietoiseksi tulleiden tietoverkkojen toimilla. Kaitsijoiksi kutsuttu keinoäly – paitsi edesauttoi romahdusta – niin vangitsi joukon siitä selvinneitä outojen sumujen keskellä sijaitsevaan Hotel Sapiensiksi nimettyyn hoitolaitokseen. Sen eläintarhaa muistuttavissa olosuhteissa asukkaista pidetään hyvää huolta, mutta samalla kyse on kokeesta, jonka avulla Kaitsijat pyrkivät joko tulemaan enemmän ihmisen kaltaisiksi tai sitten muuttamaan ihmiset itsensä kaltaisiksi. Krohn ei näe vaihtoehtojen välillä suurta ristiriitaa, sillä suljettua ja kontrolloitua ympäristöä käytetään kirjassa osuvana vertauskuvana sille, kuinka ihmisen toimissa syiden ja seurausten väliin mahtuu aina harmaa alue, jossa vapaasta tahdosta tulee ennalta määrättyä ja yksilöllisinä pidetyt ajatukset muuttuvat joukkoja ohjaaviksi ideologioiksi.

Kirjan voi lukea sekä yhtenäisenä romaanina että kokoelmana saman kattoteeman alle koottua lyhytproosaa. Näkökulmat ja miljööt vaihtelevat, mutta suurimman osan ajasta tapahtumien tulkkina toimii Varastettu taivas -luvussa esitelty Väinö K-nen, joka havaitsi taivaalta tuhon merkit jo hyvissä ajoin ennen Kaitsijoiden valtaannousua. Valtaapitäville lähetetty varoitus kaikui kuitenkin kuuroille korville ja Väinö K:sta tuli yksi Kaitsijoiden ja heidän apulaistensa hoidokeista. Muita samaan laitokseen päätyneitä ovat muun muassa erilaisia fobioita liiankin hyvin tunteva diplomiterapeutti, kuolleen tyttärensä kanssa kirjeenvaihtoa käyvä Parapsykologisen seuran kirjastonhoitaja, sokea silmälääkäri, luonnonfilosofiaan perehtynyt kukkakauppias sekä varjonsa kanssa paikkaa vaihtanut onneton nuori mies. Heidän tarinoissaan liikutaan niin ajassa ennen Hotel Sapiensia kuin sen nukkekotimaisessa todellisuudessa. Yhtymäkohdat aikatasojen välillä ovat usein hienovaraisia, mutta tuovat silti osuvasti esiin inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvan paradoksin: joillekin asukkaista Hotel Sapiens on vankila, johon he ovat tekojensa seurauksena joutuneet, osa taas kokee olevansa etuoikeutettujen turvapaikassa.

Samalla tapaa satiirisella otteella Krohn kirjoittaa Kaitsijoista. Hotel Sapiensin sähköiset valtiaat ovat kaukana täydellisestä, mikä näkyy jo alussa pieninä rappion merkkeinä rakennuksen julkisivussa. Lisäksi Kaitsijoiden valvontakoneiston katvealueilla tapahtuu monia varsin kyseenalaisia asioita. Vielä astetta yksinkertaisimmilta tuntuvat laitoksessa kuria ja järjestystä ylläpitävät ihmisen ja koneen välimaastoon sijoitetut nunnat, joiden huolenpito on korostetun mekaanista. Kaitsijat ovat myös ennallistaneet laitokseen monia historian merkkihenkilöitä, mutta nämä hologrammit jäävät pelkiksi esikuviensa haamuiksi. Loppua kohden Kaitsijoiden ote suorastaan herpaantuu. Keinotekoista todellisuutta ylläpitävä tekniikka reistailee ja riehakkaat tunnelmat kuplan alkavat muistuttaa monia tälläkin hetkellä käynnissä olevia kansannousuja.
 
Krohnin dystopia on synteettinen romaani synteettisestä maailmasta. Nyky-yhteiskuntaa ja sen mahdollista tulevaisuutta pohditaan harkiten, mutta lopputulos maistuu steriililtä laboratoriokokeelta. Vertauskuvien käyttö on turhan oppikirjamaista, mikä on johtanut paikoitellen lähes lastenkirjamaiseen naivismiin. Ajoittain se kuitenkin sopii tunnelmaan, sillä tekstin lomaan on sijoiteltu muitakin oudonoloisia fantasiaelementtejä ja yhdessä ne välittävät kirjan sanoman paljon tehokkaammin rasittavuuksiin asti viety älyllistäminen. Tunnetta on mukana myös henkilökuvauksessa, joten lukija tuntee liikkuvansa muuallakin kuin pelkästään teoreettisissa ajatusrakennelmissa. Silti, jos maailmanlopun näyt haluaa kokea paljon autenttisemman tuntuisena, niin kannattaa tarttua Cormac McCarthyn Tie-romaaniin. (Tuomo L)

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Vaikka Johanna Sinisalo onkin lainannut Auringon ytimen keskeistä nimistöä H.G. Wellsin Aikakoneesta, niin kotimaisen scifin ykkösnimen antiutopiassa ei matkata satojen tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen. Lähimenneisyyteen tehdään pieni piipahdus, mutta suurin osa kirjan tapahtumista on sijoitettu vaihtoehtoiselle 2010-luvulle, jossa Suomi on muuttunut muusta maailmasta eristäytyneeksi orwellilaiseksi hyvinvointivaltioksi. Valtaa pitää kasvoton Terveysvirasto ja kansalaisten parasta toteutetaan lähes kaikille elämänalueille ulottuvien kieltojen ja rajoitusten avulla. Ihmisten valvonnasta huolehtivien valtiollisten urkintakoneistojen lisäksi yhteiskuntarauhaa turvaa vielä kotieläinten jalostuksesta tuttujen menetelmien avulla domestikoitu naissukupuoli. Säyseän tyhmät eloiset haluavat vain miellyttää masko-miehiä ja vastakkaiselle sukupuolelle järjestely on sopinut ilman vastaavanlaista puuttumista perimään.

Dystopioiden perinteiset juonikuviot toistuvat myös siinä, että molemmista sukupuolista löytyy yhä  ei-toivottuja yksilöitä. Yksi heistä on kirjan kertojaäänenä toimiva Vanna. Manna-sisarensa kanssa Espanjasta Suomeen adoptoitu Vanna saa viranomaisten sukupuolta määrittävässä testissä rimaa hipoen eloisen-statuksen, vaikka on oikeasti valtion ohjastamille pariutumismarkkinoille kelpaamaton morlokki. Kirjan ensimmäisessä osassa seurataan aikuistuvan Vannan kulissielämää Tampereella sekä palataan kirjeiden muotoon kirjoitettujen takautumien kautta jännitteitä täynnä oleviin lapsuusvuosiin Neulapään tilalla. Koko elämän kestänyt naamioleikki käy ajan myötä hankalammaksi, sillä sisarusten huoltajana toimineen Aulikki-mummon kuolema ja pian sen jälkeen tapahtunut Mannan katoaminen ovat laukaisseet Vannassa pahan masennuksen. Apu siihen on löytynyt Terveysviraston kiellettyjen aineiden listan kärkipäätä pitävästä chilistä. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että Vanna joutuu sukupuolensa lisäksi peittelemään kapsaisiiniriippuvuuttaan. Tilannetta helpottaakseen Vanna on lyöttäytynyt yhteen Terveysvirastossa työskentelevän Jaren kanssa ja yhdessä he esittävät tyypillistä eloi/masko-pariskuntaa. Chili kuuluu myös Jaren elämään, mutta vain tuottoisana keino ansaita rahaa maastapakoa varten.

Mannan kohtalon selvittely johtaa lopulta siihen, että Neulapää siirtyy Jaren hallintaan. Jare on chilikauppoja tehdessään tutustunut salaperäiseen gaialaiseen uskonlahkoon ja pariskunta muuttaa Neulapäähän kasvattamaan chiliä siltä saamiensa ohjeiden mukaisesti. Lahko käyttää rituaaleissaan vain kaikkein tulisimpia chililajikkeita ja oppien avulla Jaren laittomat liiketoimet nousevat aivan toiselle tasolle. Myös uusien tuotteiden koemaistajaksi pestattu Vanna pysyy tyytyväisenä ja suhde Jareenkin saa luomuolosuhteissa uusia piirteitä. Gaialaisten uskomuksiin sisältyy kuitenkin totuuden siemen, mikä paljastuu Vannan maistettua salaa supervahvaa Auringon ydin -kasvia. Scovillen asteikon äärirajojen tuolta puolen paljastuvat shamanistiset näyt avaavat ovia toisiin maailmoihin ja johtavat Mannan jäljille, vaikkakin lopulta turhan samankaltaisesti kuin kirjailijan edellisessä Enkelten verta -romaanissa. 

Auringon ydin toimii ennen kaikkea hienovaraisuutensa ansiosta. Sinisalo on jättänyt yhteiskunnan ylätasot tarkoituksellisen hämäriksi ja kuvaa Suomen Eusistokraattisen Tasavallan koneistoja vain sen verran, kun on tarinan kannalta ehdottoman välttämätöntä. Kerronnan lomaan ripotellut herkulliset yksityiskohdat tekevät kuitenkin vaihtoehtoisesta todellisuudesta uskottavan ja kiteyttävät Sinisalon sanoman paljon tehokkaammin kuin läpi koko tarinan harrastettu alleviivaus. Tekstissä vilisee paljon myös huumeisiin liittyvää terminologiaa ja dystopiaklassikoiden lisäksi kirjassa on aistittavissa vaikutteita esimerkiksi Hubert Selbyn Unelmien sielunmessusta. Chili on silti vain chiliä, ei vertauskuvallista korviketta jollekin toisille aineille. Toisaalta tulisesta mausteesta kirjoitetaan tavalla, joka varmasti nostaa hikipisaroita monen kansalaisten terveydestä työkseen huolehtivan otsalle. Tästä huolimatta erityisesti heidän kannattaa lukea Auringon ydin, sillä se tarjoaa jälleen yhden muistutuksen siitä, että hyvät tarkoitukset eivät aina läheskään aina johda ennalta toivottuihin lopputuloksiin.  (Tuomo L)

Jan Salminen: Äidinmaa

Jan Salmista ei voi syyttää kunnianhimon puutteesta. Synkkää tulevaisuutta maalaileva Äidinmaa sisältää sivuja melkein tuplasti sen, mitä tuoreilta suomalaisilta esikoiskirjoilta on totuttu odottamaan. Lisäksi dystopia-genrestä löytyy monia arvostettuja esikuvia, joihin Salmisen ensimmäinen romaani väistämättä vertautuu. Äidinmaan perusta on kuitenkin rakennettu ajatuksella ja vaikka siinä esitetty skenaario ei ole se kaikkein todennäköisin, on Salminen toimittajan huolellisuudella poiminut nykyhetkestä keskeisimmät kehityskulut, joiden lopputuloksena nyky-Suomi voi muuttua radikaalifeminismillä ja new age -uskonnolla kyllästetyksi Pohjois-Koreaksi. Kirjan kanta sukupuolten konfliktiin on myös oikealla tapaa ambivalentti, jotta se kykenee ainakin periaatteessa puhuttelemaan niin nais- kuin mieslukijoita. Juonen Atwood-mielleyhtymät luovat odotuksia feministisemmästä agendasta, mutta tässä suhteessa Salminen onnistuu yllättämään. Parhaimmillaan Äidinmaa tavoittaakin häivähdyksen Kazuo Ishiguron hienon Ole luonani aina -kirjan ihmisyyttä universaalisti puolustavasta näkökulmasta. Molempien antiutopioissa on lopulta kyse siitä, että parempiosaisen eliitin hyvinvointi revitään kirjaimellisesti vailla ihmisarvoa olevien osattomien selkänahasta. Salminen tosin esittelee vasta keinotekoisesti tuotetun ihmisen prototyyppiä, mutta tekee silti selväksi ihmiselämän sormeilun arveluttavuuden.

Äidinmaan kuvaamassa lähitulevaisuuden yhteiskunnassa vallassa ovat naiset. Alaluokka koostuu testosteronin ikeestä vapautetuista koiras-miehistä, joiden tehtävänä on huolehtia kotiorjien tavoin emäntiensä tarpeista. Heimoyhteiskunnan kollektiivisen sisaruuden pinnan alla kuitenkin kuohuu ja konflikti saa kasvot kirjan kahden kertoja-päähenkilön kautta. Koiraiden valvojana työskentelevä Anna-Liisa on sekä yksityis- että työelämässä törmäyskurssilla vallitsevan ideologian kanssa ja pienet rikkeet kumuloituvat vähitellen yhä avoimemmaksi kapinaksi. Peili ja huulipuna ovat vielä suhteellisen viattomia, mutta vakavampaa niskurointia edustavat halveksittua pariseksuaalisuutta lähestyvä tukahdutettu rakkaus oman perhekommuunin Belinda-matriakkaan, empaattinen suhtautuminen vahdittavaan Benjaminiin sekä pienen koiraspennun ottaminen siipien suojaan. Anna-Liisa on lisäksi tullut aikaisemman työnsä vuoksi tietoiseksi Äidinmaan kielletystä historiasta ja tilanne kärjistyy entisestään, kun julkisivun nurjempi puoli tulee näkyväksi Salmisen tarinaan sommitteleman murhamysteerin kautta.

Koirasnäkökulmasta tapahtumista kertoo Benjamin. Raskas työ on riuduttanut vanhuuden kynnyksellä olevaa miestä ja jäljellä ovat vain kertomukset ja muistikuvat entisistä ajoista. Ne ovat sekoitus paremmista hetkistä ennen naisvaltaa sekä sen jälkeisistä nöyryyttävistä kokemuksista. Benjamin suree omana poikanaan pitämäänsä kadonnutta Railoa ja yrittää selvitä orjuuttavista työpäivistä. Miehenä olemisen suuret kysymykset nousevat kuitenkin jälleen pintaan sitä mukaan, kun Benjaminin ja Anna-Liisan välinen yhteys syvenee. Vahdin on edelleen vaikea nähdä Benjamin täysin inhimillisenä olentona, mutta toisaalta haluaa Benjaminin ottavan osaa Anuel-pojan hoivaamiseen. Levottomien yöllisten vaellusten yhteydessä kaatopaikalta tehty karmaiseva löytö taas johdattaa Benjaminin Railon ja kiellettyjen totuuksien jäljille. Lopun sekasortoisissa tunnelmissa Salminen päästää irti kontrolliyhteiskunnan patoamat pimeyden voimat ja sulauttaa kertojat ja sukupuolet toisiinsa sekä vertauskuvallisesti että aivan konkreettisella tasolla.

Lukukokemuksena Äidinmaa on valitettavan ristiriitainen. Salmisen huolellisuutta ja asialleen omistautuneisuutta on vaikea olla arvostamatta. Riippakivenä on kuitenkin kirjallisen ilmaisun äärimmilleen viety raskassoutuisuus. Koukut ovat harvassa ja hienosti rakenneltu vaihtoehtoinen todellisuus muuttuu liian usein pelkäksi taustaksi kehämäiselle näennäisfilosofoinnille. Etenkin Benjaminin angstin täyttämä sisäinen maailma tuntuu keinotekoiselta ja henkilökuva jää paljon Anna-Liisaa valjummaksi. Kirja olisi kaivannut myös ripauksen huumoria, sillä sen avulla monet uskottavuusongelmista olisi ollut mahdollista kuitata varsin luontevasti. Nyt mukana on vain muutama satiirinen viittaus Kansalliskirjaston vaarallisen historian osaston turvaluokituksiin, mutta muuten tunnelma on haudanvakava. Pienistä yksityiskohdista ärsytyskynnyksen ylittävät tökerö kansikuva sekä Salmisen kirjan luvuille antamat nimet. Suurin osa niistä on muotoiltu uskomattoman kömpelösti. Jälkipuoliskolle siirryttäessä lukeminen käykin jo työstä, joten aiheesta vähemmän kiinnostuneet vaihtavat herkästi johonkin toiseen vaihtoehtoon. (Tuomo L)