Talous ja filosofia

Maallikosta tuntuu helposti siltä, että vakaata harkintaa vaativa filosofia ja hektisellä syklillä pyörivä talous ovat lähtökohdiltaan mahdollisimman kaukana toisistaan. Suurinta pesäeroa niiden välille luo kuitenkin ääriesimerkkejä rakastava julkisuus, ja kuten filosofi Uskali Mäki omassa Talous ja filosofia -kirjan artikkelissaan osuvasti toteaa, nykymaailma on tehty markkinoista, joiden esiintyvyys ja totuudenläheisyys ovat kaiken lisäksi lisääntymään päin. Olettamuksen todistelu sekä siitä johdetun markkinaistumiseksi nimetyn prosessin analyysi tuntuvat artikkelissa tosin enemmän parodialta, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että talouden lainalaisuuksien tutkimus kuuluu – ja on aina kuulunut – ihmistieteiden asialistalle. Talous ja filosofia kokoaakin yhteen sekä filosofien että talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden kirjoituksia päivänpolttavista talousaiheista. Näkökulmat vaihtelevat, mutta kirjoituksia yhdistää pyrkimys laajentaa taloustieteen yksioikoista todellisuuskäsitystä muiden ihmistieteiden viitekehyksestä käsin. Kritiikki kohdistetaan erityisesti taloustieteilijöiden enemmistön tapaan olettaa yhteiskunta pelkästään rationaalisten ja omaa etuaan itsekkäästi ajavien yksilöiden pelikentäksi sekä halusta jättää pelisäännöistä sopiminen näkymättömän käden ohjaaman markkinamekanismin vastuulle.

Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään ruotimaan taloustieteen keskeisimpiin teoreettis-metodologisiin perusteisiin liittyviä ongelmia. Osuuden avaava Jaakko Kianderin Globaali finanssikriisi, talouspolitiikka ja taloustieteen todellisuuskäsitys on artikkeleista ajankohtaisin ja tiivistää hyvin sekä taloustieteen sisällä viimeisen reilun sadan vuoden aikana tapahtuneet paradigmamuutokset että, miten juuri nyt taloustieteen valtavirtaa edustava uusklassinen talousteoria on ollut kyvytön löytämään ulospääsyä vuonna 2008 puhjenneesta maailmanlaajuisesta finanssikriisistä. Jukka Gronow tuo mukaan sosiologian klassikot, joiden teosten kautta saadaan muistutus taloustieteen ja muiden yhteiskuntatieteiden yhteisistä alkujuurista sekä tieteenalojen keskinäisen vuoropuhelun hedelmällisyydestä. Jaakko Kuorikoski ja Aki Lehtinen valottavat taloustieteellisten mallien perustana toimivan tasapainon käsitteen tulkinnanvaraisuutta esittelemällä yleisen tasapainon teoriaa, joka olettaa markkinamekanismin palauttavan talousjärjestelmät ennemmin tai myöhemmin tasapainotilaan niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Jussi Kotkavirta analysoi sitä, mikä rooli tunteilla on sekä taloustieteen yleisessä teorianmuutoksessa että yksittäisten toimijoiden finanssimarkkinoilla tekemissä päätöksissä. Kiinnostava kirjoitus on myös Risto Vilkon Matemaattisen taloustieteen alkulähteillä, jossa luodaan katsaus siihen, kuinka taloustieteessä siirryttiin vähitellen käyttämään matemaattisia tutkimusmenetelmiä.

Kirjan jälkimmäinen osuuden tekstien näkökulma on soveltavampi ja niissä keskitytään pohtimaan taloustieteen suhdetta muihin suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Osuuden avaava Uskali Mäen filosofisen hauska artikkeli vie otsikkonsa mukaisesti taloustieteen ontologian ytimeen ja rajoille. Eerik Lagerspetz vertailee taloustieteen kahden ääripään jättiläisen: Karl Marxin ja Friedrich Hayekin vapaus- ja politiikkakäsitteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Kristina Rolin taas haastaa Milton Friedmanin esittämän argumentin, jossa yritysjohtajan tehtäväksi nähdään voiton tavoittelu ilman sen suurempia eettisiä pohdintoja. Hieman samankaltainen kirjoitus on Jukka Mäkisen ja Arno Kourulan Yritysvastuun yhteiskuntafilosofiaa, joka nostaa keskusteluun globalisaation myötä yhä suurempaa poliittista valtaa käyttävien suuryritysten toimintaa säätelevät reunaehdot. Tarja Knuutila taas kuvaa yliopistomaailmaan sijoittuvan esimerkkitapauksen avulla tieteentekoa perinteisesti ohjanneiden normien rapautumista kaupallisten intohimojen ristivedossa. Päätökseksi on vielä sijoitettu Ilkka Niiniluodon epilogi talouskasvun ja onnellisuuden välisestä suhteesta. Raha yksinään ei tuo onnea, mutta nykymaailma on organisoitu niin, että taloudellisesta taantumasta seuraa aina paljon inhimillistä kärsimystä, joka lisäksi poikkeuksetta kohdistuu kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin.

Talous ja filosofia on puhdas tiedekirja. Keskustelua käydään pääasiassa akateemiseen maailmaan kuuluvien teorioiden ja käsitteiden avulla. Teksti on kuitenkin pidetty riittävän kansantajuisena, joten sisältö avautuu laajemmalle lukijakunnalle. Aiheet ovat kiinnostavia, vaikka monet artikkeleista kaipaisivat tuekseen käytännön esimerkkejä. Moni lukija saattaa esimerkiksi kaivata tarkempaa tietoa siitä, miten Kristina Rolinin sinänsä vakuuttavat eettiset perustelut lopulta saadaan kaupattua valtavien tulospaineiden alla työtään tekevälle yritysjohdolle. Tarja Knuutilan artikkeli on luonteeltaan empiirisempi, mutta kuvatut tapahtumat ovat viidentoista vuoden takaa. Luultavasti yliopistomaailmassakin on jo tässä ajassa opittu hyödyntämään paremmin tutkimustulosten kaupallisia mahdollisuuksia. (Tuomo L)

Jan Salminen: Äidinmaa

Jan Salmista ei voi syyttää kunnianhimon puutteesta. Synkkää tulevaisuutta maalaileva Äidinmaa sisältää sivuja melkein tuplasti sen, mitä tuoreilta suomalaisilta esikoiskirjoilta on totuttu odottamaan. Lisäksi dystopia-genrestä löytyy monia arvostettuja esikuvia, joihin Salmisen ensimmäinen romaani väistämättä vertautuu. Äidinmaan perusta on kuitenkin rakennettu ajatuksella ja vaikka siinä esitetty skenaario ei ole se kaikkein todennäköisin, on Salminen toimittajan huolellisuudella poiminut nykyhetkestä keskeisimmät kehityskulut, joiden lopputuloksena nyky-Suomi voi muuttua radikaalifeminismillä ja new age -uskonnolla kyllästetyksi Pohjois-Koreaksi. Kirjan kanta sukupuolten konfliktiin on myös oikealla tapaa ambivalentti, jotta se kykenee ainakin periaatteessa puhuttelemaan niin nais- kuin mieslukijoita. Juonen Atwood-mielleyhtymät luovat odotuksia feministisemmästä agendasta, mutta tässä suhteessa Salminen onnistuu yllättämään. Parhaimmillaan Äidinmaa tavoittaakin häivähdyksen Kazuo Ishiguron hienon Ole luonani aina -kirjan ihmisyyttä universaalisti puolustavasta näkökulmasta. Molempien antiutopioissa on lopulta kyse siitä, että parempiosaisen eliitin hyvinvointi revitään kirjaimellisesti vailla ihmisarvoa olevien osattomien selkänahasta. Salminen tosin esittelee vasta keinotekoisesti tuotetun ihmisen prototyyppiä, mutta tekee silti selväksi ihmiselämän sormeilun arveluttavuuden.

Äidinmaan kuvaamassa lähitulevaisuuden yhteiskunnassa vallassa ovat naiset. Alaluokka koostuu testosteronin ikeestä vapautetuista koiras-miehistä, joiden tehtävänä on huolehtia kotiorjien tavoin emäntiensä tarpeista. Heimoyhteiskunnan kollektiivisen sisaruuden pinnan alla kuitenkin kuohuu ja konflikti saa kasvot kirjan kahden kertoja-päähenkilön kautta. Koiraiden valvojana työskentelevä Anna-Liisa on sekä yksityis- että työelämässä törmäyskurssilla vallitsevan ideologian kanssa ja pienet rikkeet kumuloituvat vähitellen yhä avoimemmaksi kapinaksi. Peili ja huulipuna ovat vielä suhteellisen viattomia, mutta vakavampaa niskurointia edustavat halveksittua pariseksuaalisuutta lähestyvä tukahdutettu rakkaus oman perhekommuunin Belinda-matriakkaan, empaattinen suhtautuminen vahdittavaan Benjaminiin sekä pienen koiraspennun ottaminen siipien suojaan. Anna-Liisa on lisäksi tullut aikaisemman työnsä vuoksi tietoiseksi Äidinmaan kielletystä historiasta ja tilanne kärjistyy entisestään, kun julkisivun nurjempi puoli tulee näkyväksi Salmisen tarinaan sommitteleman murhamysteerin kautta.

Koirasnäkökulmasta tapahtumista kertoo Benjamin. Raskas työ on riuduttanut vanhuuden kynnyksellä olevaa miestä ja jäljellä ovat vain kertomukset ja muistikuvat entisistä ajoista. Ne ovat sekoitus paremmista hetkistä ennen naisvaltaa sekä sen jälkeisistä nöyryyttävistä kokemuksista. Benjamin suree omana poikanaan pitämäänsä kadonnutta Railoa ja yrittää selvitä orjuuttavista työpäivistä. Miehenä olemisen suuret kysymykset nousevat kuitenkin jälleen pintaan sitä mukaan, kun Benjaminin ja Anna-Liisan välinen yhteys syvenee. Vahdin on edelleen vaikea nähdä Benjamin täysin inhimillisenä olentona, mutta toisaalta haluaa Benjaminin ottavan osaa Anuel-pojan hoivaamiseen. Levottomien yöllisten vaellusten yhteydessä kaatopaikalta tehty karmaiseva löytö taas johdattaa Benjaminin Railon ja kiellettyjen totuuksien jäljille. Lopun sekasortoisissa tunnelmissa Salminen päästää irti kontrolliyhteiskunnan patoamat pimeyden voimat ja sulauttaa kertojat ja sukupuolet toisiinsa sekä vertauskuvallisesti että aivan konkreettisella tasolla.

Lukukokemuksena Äidinmaa on valitettavan ristiriitainen. Salmisen huolellisuutta ja asialleen omistautuneisuutta on vaikea olla arvostamatta. Riippakivenä on kuitenkin kirjallisen ilmaisun äärimmilleen viety raskassoutuisuus. Koukut ovat harvassa ja hienosti rakenneltu vaihtoehtoinen todellisuus muuttuu liian usein pelkäksi taustaksi kehämäiselle näennäisfilosofoinnille. Etenkin Benjaminin angstin täyttämä sisäinen maailma tuntuu keinotekoiselta ja henkilökuva jää paljon Anna-Liisaa valjummaksi. Kirja olisi kaivannut myös ripauksen huumoria, sillä sen avulla monet uskottavuusongelmista olisi ollut mahdollista kuitata varsin luontevasti. Nyt mukana on vain muutama satiirinen viittaus Kansalliskirjaston vaarallisen historian osaston turvaluokituksiin, mutta muuten tunnelma on haudanvakava. Pienistä yksityiskohdista ärsytyskynnyksen ylittävät tökerö kansikuva sekä Salmisen kirjan luvuille antamat nimet. Suurin osa niistä on muotoiltu uskomattoman kömpelösti. Jälkipuoliskolle siirryttäessä lukeminen käykin jo työstä, joten aiheesta vähemmän kiinnostuneet vaihtavat herkästi johonkin toiseen vaihtoehtoon. (Tuomo L)

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Etenkin fantasiakirjailijana kunnostautuneen Philip Pullmanin Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus (The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ) -teoksen ensimmäiset sivut luovat odotusta Uuden testamentin evankeliumien räävittömästä parodioinnista Monty Pythonin Brianin elämä -elokuvan tyyliin. Jatko paljastuu kuitenkin yllättävän vakavamieliseksi ja pikkutarkaksi yritykseksi tarjota vaihtoehtoinen versio kristinuskon kakkosmiehen syntymästä, elämästä ja kuolemasta. Pullmanin tarinassa on tosin kyse kakkos- ja kolmosmiehistä, sillä Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä täydentää kirjassa vielä Jeesuksen Kristus-veli. Ratkaisu ei kuitenkaan ole missään nimessä rienaava, vaan Pullman on sillä pikemminkin pyrkinyt paikkaamaan lukuisia Raamatun kertomusten aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Kirja- tai peräti kirjailijarovioita viritteleville fundamentalisteille pelkästään tämä on ollut liikaa ja heitä on tuskin lohduttanut edes se, että monien ateistien fanittama Pullman on saanut yhden jos toisen jumalankieltäjän pohtimaan jälleen Uuden testamentin tarinoiden syntyä ja sanomaa.

Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus mukailee varsin tarkasti neljän evankeliumin keskeisiä kohtia. Temppelissä kasvanut nuori Maria-tyttö naitetaan huomattavasti vanhemmalle puuseppä Joosefille. Kauhistunut Joosef karttaa häpeillen nuorta vaimoaan, mutta Marian onneksi eräänä yönä tuttua nuorukaista muistuttava pelastava enkeli saapuu kuiskuttelemaan ikkunan taakse. Maria tulee raskaaksi ja synnyttää betlehemiläisessä tallissa kaksospojat. Kyseessä ei kuitenkaan ole aivan tavallinen syntymä, sillä samana yönä enkeli ilmestyy paimenille läheisellä kukkulalla ja ilmoittaa heille profeetoiden ennustaman Messiaan syntyneen.

Aluksi näyttää siltä, että vapahtajan viitta on puettava jälkimmäisenä syntyneelle lapselle, joka nimetään enteellisesti Kristukseksi. Ruumiiltaan hento Kristus on hengessä vahva ja kykenee jo nuorena poikana väittelemään temppelin pappien kanssa sekä tekemään ihmetekoja. Vanttera ja kuriton Jeesus-veli sen sijaan keskittyy tekemään kolttosia, mutta päättää lopulta seurata isäkseen kuvittelemaansa Joosefia puusepän ammatissa.

Johannes Kastajan kohtaaminen kääntää kuitenkin veljesten elämän suunnan. Johannes julistaa Jeesuksen ennustusten Messiaaksi ja Jeesus vakuuttuu kuulemastaan niin, että päättää itsekin omistaa elämänsä Jumalan sanan levittämiseen. Kristuksen osaksi jää seurata tapahtumia taustalla, mutta veljestään huolehtimaan tottuneena Kristus on edelleen sidottu Jeesukseen. Yhdessä kirjan nerokkaimmassa kohdassa Kristus matkaa erämaahan rukoilemaan vetäytyneen Jeesuksen luo ja maalaa tämän eteen vision organisaatiosta, jonka avulla taivasten valtakunnan olemus saataisiin kirkastumaan tavallisille kuolevaisille hieman helpommin. Jeesus kuitenkin torjuu ehdotuksen ja kavahtaa ajatuksesta hallita uskovaisia maallisen vallan keinoilla. Kiusauksesta selvittyään Jeesus aloittaa saarnaajan uransa vaatimattomasti paikasta toiseen kiertelemällä.

Radikaalia oppia julistava Jeesus saa nopeasti seuraajia ja myös Kristus kulkee edelleen tämän matkassa. Jeesuksen suosion kasvaessa salaperäinen muukalainen antaa Kristukselle tehtäväksi kirjata muistiin Jeesuksen opetuksia ja toimittaa tekstit hänelle. Samalla muukalainen painottaa, että historiallisia faktoja tärkeämpää on kuvata tapahtumat sen kaltaisena totuutena, joka helpottaa myöhemmin Kristuksen visioiman järjestelmällisemmän opin levittämistä. Kristus pääseekin todistamaan Jeesuksen tärkeimmät puheet ja teot sellaisena kuin ne oikeasti tapahtuivat, mutta tallentaa ne jälkipolville muunneltuina. Joitakin kertoja Jeesuksen sanat tekevät silti myös Kristukseen niin suuren vaikutuksen, että tämä ei tohdi niitä muuttaa. Muukalaisen ote Kristukseen vahvistuu jatkuvasti ja tämä saa lopulta Kristuksen pettämään pääsiäistä opetuslapsiensa kanssa Jerusalemiin viettämään saapuneen Jeesuksen. Omassakin uskossaan horjuva Jeesus alistuu kohtaloonsa, ja jotta petos olisi mahdollisimman täydellinen, on Kristukselle varattu muukalaisen suunnitelmissa rooli vielä Jeesuksen kuoleman jälkeen.

Pullman on hakenut tekstiinsä raamatullista rytmiä ja jo lyhyissä katkelmissa voi tapahtua paljon. Muutamassa kohdassa yksittäiset ilmaisut vaikuttavat tosin liian moderneilta, mikä rikkoo illuusiota ajanlaskun alkuun sijoittuvasta kertomuksesta. Poikkeamien syyt selittynevät Pullmanin kritiikin kohteella, mutta lipsahdukset ovat toki voineet syntyä myös suomentajan näppäimistöltä. Kirja on kuitenkin niin täydellisen mukaansa tempaava, että pieniin virheisiin ei välttämättä edes kiinnitä huomiota. Jeesuksen ja Kristuksen välisen konfliktin avulla Pullman onnistuu kirkastamaan hyvin kristinuskon yksinkertaisen perussanoman sekä sen ympärille kasattujen prameiden puitteiden välisen epäsuhdan: Oikeamielisen Jeesuksen oppi ei ulkoista loistoa tai hiuksia halkovia opinkappaleita kaipaa ja merkityksettömiä rituaaleja toistellessaan kristityt kumartavat vain sovinnaisuutensa tähden ikuiseksi keskinkertaisuudeksi jääneen Kristuksen sekä tätä ohjaksissaan pitäneen nimettömän muukalaisen luomalle koneistolle. Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus jää toki jälkeen Kazantzakisin Viimeisen kiusauksen tai Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumin kaunokirjallisista ansioista, mutta on silti antoisaa luettavaa älyllistä viihdettä kaipaaville. (Tuomo L)

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Facebook-ajan kepeä pinnallisuus ja 1970-luvun tiedostava yhteiskuntakriittisyys paiskaavat kättä Venla Hiidensalon Mediahuora-esikoisromaanissa. Vapaana toimittajana elantonsa ansaitsevan Maria Vartiaisen hektisillä statuspäivityksillä ryyditetty kirja onkin kattavan hirtehishumoristinen kuvaus suomalaisten mediatyöläisten tämän hetkisestä ahdingosta. Myös itse toimittajataustaisen Hiidensalon esiin tuomissa alan lukuisissa epäkohdissa riittää puitavaa ja esimerkiksi pakkoyrittäjyyteen liittyvät ongelmat väännetään rautalangasta useampaan kertaan. Valpas kirjailija rusikoi ahneiden mediatalojen lisäksi myös toimittaja-avustajien huonoon diiliin syy-seuraussuhteessa olevaa suomalaista yhteiskuntaa, joka näyttäytyy kirjassa enemmän suurta halpahallia kuin perinteistä sivistysvaltiota muistuttavana ja tarjoaa mitä parhaimman kasvualustan Mediahuoran kritisoimalle mahdollisimman halvalla tuotetulle mauttomalle pintajulkisuudelle.

Kirjan sillisalaattimainen juoni kulkee pääasiassa Maria Vartiaisen moninaisten työkeikkojen kuvauksien varassa. Human interest -journalismin sokkeloissa koluava kädestä suuhun elävä freelancer on jatkuvassa hälytysvalmiudessa ja jutuntekoon singahdetaan mukisematta, oli kyse sitten Itä-Helsingin betonilähiöistä tai takametsien viriilin Erämiehen kotitilasta. Lopputulos on kuitenkin usein valmis jo ennen kuin haastateltavat ovat ehtineet sanomaan ensimmäistä sanaakaan, sillä kaupallisessa bulkkijournalismissa tarinat on tungettava vaikka väkisin lukijoita miellyttävään muottiin. Kirjan ehdottomasti hauskimmat hetket koetaankin vertaillessa Hiidensalon lukujen loppuun liittämiä Vartiaisen juttujen valmiiksi editoituja versioita siihen, mitä haastateltavat oikeasti päästivät suustaan. Julkisuuspelin säännöt ja armottomuus tulevat selväksi ja lukijat saavat hyvän käsityksen siloteltujen selviytymistarinoiden keinotekoisuudesta.

Toisena Mediahuoran keskeisenä teemana on yksinhuoltajaäidin kipuilu murrosikää lähestyvän poikansa sekä itsekästä laskelmointia täynnä olevien parisuhdemarkkinoiden kanssa. Minuuttipuuron muodossa tarjoiltu äidinrakkaus joutuu koetukselle viimeistään silloin, kun poika alkaa vähitellen kiinnostua isänsä olemassaolosta. Lopussa romahtanutta äiti-lapsisuhdetta hoidetaankin sitten lööppien välityksellä ja Vartiaisen omista sotkuista tulee julkisuuden kauppatavaraa. Myymisen problematiikka on vahvasti läsnä myös parisuhdekuvioissa ja ihastuksen kohteet ovat surkuhupaisesti juuri niitä, joista jutut täytyy vääntää. Mitenkään erityisen realistisesti kumpaakaan yksityiselämän osa-aluetta ei tuoda esiin, mutta Marian ja Pertun perhe-elämä tuntuu juuri ja juuri riittävän elämänmakuiselta, vaikka lopun kafkamaiset juonenkäänteet tekevät siitä kovin päälle liimatun tuntuista.

Mediahuoran suurin ongelma on kuitenkin Hiidensalon päätös keskittyä kirjoittamaan enimmäkseen päähenkilöä ympäröivistä ulkoisista olosuhteista ja pitää Maria Vartiainen muuten melko paperinmakuisena hahmona. Pientä sisältä kumpuavaa tahatonta naurua lukuun ottamatta kirjan henkilökuvaus tuntuu häiritsevän etäiseltä ja tämän vuoksi Mediahuora ei tempaa samalla tapaa mukaansa kuin vaikka Tuomas Vimman työn uutta järjestystä luotaavat kirjat. Hiidensalon tekstistä jää liian usein tietoiskumaisen pakkovalistuksen maku ja toisaalta nykymenon tolkuttomuuden arvostelu lipsahtaa monesti nolostuttavan väkinäiseksi. Kirja on yksinkertaisesti liian ryppyotsainen ollakseen hauska ja liian hauska ollakseen vakavasti otettava. Sivuja on myös liikaa ja puolet ohuempana lukukokemus olisi ollut paljon virtaviivaisempi. Keskustelua avaavana aikalaiskuvauksena kirja ajaa kuitenkin asiansa ja mitä enemmän oman elämänsä tarttumapintoja lukija siitä löytää, sitä antoisampaa luettavaa se on. (Tuomo L)