Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Helsinkiläisen korjausrakennusfirman nousujen ja laskujen tahdissa edennyt Raksa teki Tuomas Vimmasta kertaheitolla entistä aikuisempaan makuun sopivan kirjailijan. Runsaan suitsutuksen lisäksi teos toi yleiseen keskusteluun rakennusalan päivänvaloa kestämättömiä kipupisteitä ja Vimman oma työhistoria antoi puheille vielä aimo annoksen lisää puhtia. Kohun keskellä kannatti mainita myös se, että kyse oli vasta trilogian avausosasta ja jatkoa on tulossa. Kirjailijan tunnetuksi tehnyt Helsinki-trilogia liitettiin yhteen postmodernin ironian keinoin, mutta nyt käsillä oleva Ruutukymppi jatkaa Raksan tarinaa perinteistäkin perinteisemmin. Mukana on siis sekä paljon tuttua että sopivasti annosteltu määrä uusia juonenkäänteitä. Yleisilme on ykkösosaa kepeämpi, mikä miellyttänee osaa lukijoista, osaa taas ei. Rakennusalalla harjoitettu epämääräinen liiketoiminta ei enää ole keskeisessä roolissa, vaan pilkkakirves on suunnattu fuskaamisesta vielä hienostuneemman taiteenlajin tehneen televisioalan suuntaan.

Kirja alkaa noin viisi vuotta Raksan tapahtumien jälkeen. Alansa kärkinimeksi noussut Hyperborea takoo hyvää tulosta ja pitkää päivää painava Sami keikkuu edelleen firman projektipäälliköiden ykköspallilla. Ohjakset ovat silti yhä tiukasti yksinvaltaisen toimitusjohtaja Danika Stenhammarin käsissä. Parivaljakon suhde on vuosien saatossa tiivistynyt muuksikin kuin pelkäksi työtoveruudeksi ja yhteistyö näyttää jatkuvan saumattomasti, kun Hyperborea nappaa itselleen kaikkien aikojen diilin. Jo urakan alkuvaiheessa Samille iskevät kuitenkin burn out -oireet ja lopullinen märkä rätti mäjähtää naamalle projektin suunnittelijaksi ilmaantuvan arkkitehti Piet van der Dickin muodossa. Hollantilainen hurmuri sulattaa silmänräpäyksessä kivikovan Danikan, eikä maisemien vaihto tunnu mustankipeästä Samista enää laisinkaan huonolta idealta.

Pakotie tukalasta tilanteesta löytyy Hyperboreaa jo aikaisemmin kosiskelleen Selene Median työtarjouksesta. Sami pestataan tuotantoyhtiön Uskomaton urakka -realityn keulakuvaksi ja seuraksi saadaan vielä kuin viimeistä päivää bilettävä Lada-sihteerikkö sekä Hyperborean ex-työntekijöistä kasattu unelmatiimi. Nimet sopimuksessa eivät kuitenkaan ehdi edes kuivua, kun televisiomaailman todelliset pelisäännöt alkavat avautua Samille. Lipevä tuottaja Kaarlo Hellman pyörittää show’ta pitkälti Ilmaiseksi! I'll love it! -periaatteella ja työpariksikin valitaan vanha vihollinen sisustussuunnittelija Hanna Haider-Arkiniuho. Ammattiylpeys joutuu koville, kun tärkeintä on saada ruutuun yleisöön uppoavaa sosiaalipornoa sekä sponsoroitua tuotesijoittelua. Sähläystä ja sekoilua harrastetaan lopulta siihen malliin, että rentoa kesäduunia paiskitaan kuin parhaat stahanovilaiset konsanaan. Valmista tulee, mutta urakan oikea luonne paljastuu tekijöillekin vasta, kun kamerat ovat häipyneet paikalta.

Ruutukymppi ei petä, mutta toisaalta ei myöskään yllätä. Nasevia vertauskuvia vilisevä teksti on parhaimmillaan partaveitsen terävää ja tarinastakin on saatu varsin mukiinmenevä. Raksalle jäädään kuitenkin kakkoseksi muussakin kuin järjestysnumerossa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Vimma on liian usein turvautunut jatko-osille tyypillisiin kaavamaisiin ratkaisuihin. Erityisesti tunnelmaa haittaavat lukuisat paperinohueksi jäävät henkilöhahmot, joista paras esimerkki on nimensä veroinen arkkitehti van der Dick, joka onneksi katoaa kirjan sivuilta varsin vikkelään. Kirjan naiset taas on jaettu joko bimbohin tai hyviä jätkiin, mutta kukaan tuskin muuta odottikaan. Oudointa on sen sijaan huomata se, että teksti tuntuu monessa kohtaa liian kiltiltä ja sovinnaiselta. Tästä huolimatta liikoja ei sovi valittaa ja trilogian päätösosa ilmestynee aikanaan varmasti jokaisen Tuomas Vimmasta pitävän lukulistalle. (Tuomo L)

Tuomas Vimma: Toinen

Tuomas Vimman mielestä tässä maassa oli ilmeisesti liikaa niitä ihmisiä, jotka lukivat nuoren kirjailijan vuonna 2004 ilmestynyttä Helsinki 12 -esikoisromaania kuin piru raamattua. Mainosalan vähemmän arkista puurtamista kuvanneen kirjan vauhdikkaissa juonenkäänteissä oli silti luultavasti jättiannos fiktiota ja välillä ehkä liian tarkoitushakuista provosointia. Vimman nasevan kielenkäytön ansiosta kirjasta ei kuitenkaan voinut olla pitämättä, vaikka juonesta jäi lopulta parhaiten mieleen oikeastaan vain itseironiaa täynnä oleva kioskikirjamainen loppu. Kirjan huumori taisi myös hautautua sen synnyttämän pienimuotoisen kohun alle ja ehkäpä tästä tulistuneena kirjailija päätti pistää kakkosromaanissaan vielä enemmän överiksi.

Toinen on itsenäinen jatko-osa Helsinki 12 -kirjalle ja se on mahdollista lukea ilman ykkösosan läpikahlaamista. Vimma on sijoittanut itsensä jälleen tarinan päähenkilöksi, mutta esiintyy tällä kertaa heti alusta saakka rehellisesti omalla nimellään ja huomattavasti nörttimäisemmällä habituksella kuin esikoiskirjassaan. Toisen pääosassa onkin ”kirjailija” Tuomas Vimma, joka tilittää elämäänsä heti Helsinki 12 -romaanin ilmestymisen jälkeen. Mainetta ja kunniaa on tullut roppakaupalla, mutta ongelmana on se, että kaiken takana on ollut nainen. Menestysromaanin kirjoitti oikeasti Vimman sähäkkä tyttöystävä, jonka kanssa tehdyn yhteisen sopimuksen puitteissa siipan rooliksi jäi toimiminen kansikuvapoikana. Paheellinen taiteilijaelämä sopii kuitenkin yhtä hyvin molemmille ja kaksikon ympärillä pyörii vielä sekalainen seurakunta samanlaista elämäntyyliä rakastavia kauniita ja rikkaita urbaaneja nuoria kaupunkilaisia.

Kirjan juoni rakentuu toisaalta Vimman tasapainotteluun kahden naisen välillä sekä siinä sivussa ilmiömäiseen luisteluun läpi menestyksen synnyttämien velvollisuuksien ja odotusten. Indigo on Tuomaksen elämän nainen, mutta oma paikka sydämessä on myös parhaalla ystävällä Ronja Tulikouralla. Ensimmäisen kanssa bestsellerin päähän nostattama keltainen neste aiheuttaa lopulta vakavia ryppyjä rakkauteen ja jälkimmäisen kohdalla huolenaiheena on taas vauhtimimmin äärimmäisyyksiin menevä itsetuhovietti. Lisäksi Vimma on kirjailijana täysi nolla ja juhlimisen lisäksi lahjakkuutta löytyy lähinnä peti-, keittiö- ja siivoushommiin.

Tuttuun tapaan turha angsti ja itsesäälissä rypeminen on heitetty romukoppaan ja tärkeintä on hauskanpito. Vimma on ympännyt tarinaan hienovaraisia viitteitä muutamasta tunnetusta kirjailijakohtalosta ja väittää, että pinnallisena aikana kansakunnan kaapin päälle voi päästä ilman Pentti Saarikosken tai Timo K Mukan lahjakkuuttakin. Teksti on jälleen ”Rööperin esperantoa”, jonka ilotulitusmaisen käytön Vimma hallitsee ihailtavan täydellisesti. Bret Easton Ellis -vaikutteet ovat vain niin korostetusti esillä, että kyse on enemmän jo parodiasta. Luksuselämä vie kaksikon myös kansainvälisten suihkuseurapiirien pariin, mikä tuo kirjaan välillä lapsellisen yliampuvia sävyjä. Yhteistyö Martin Scorsesen kanssa jää kuitenkin lopulta aika kuolleeksi ideaksi. Muutoin Toinen on samaan aikaan sekä erinomaisen viihdyttävä että röyhkeän ärsyttävä, joten siitä saa sopivaa piristystä syksyn ankeaan harmauteen. (Tuomo L)