Jaakko Heinimäki: Harrasta viiniä

Harrasta viiniä -kirja tutustuttaa lukijansa viineihin, joihin liittyy jotakin kirkollista. Pastori Jaakko Heinimäki on koonnut kirjaansa viineihin liittyviä tarinoita luostareista, pyhimyksistä ja pyhiinvaelluksista sekä kertoo, kirjan nimen mukaisesti, myös viinin hartaudesta. Näitä ”hartaita viinejä” löytyy Alkon hyllystä edelleen, ja pullojen nimissä näkyy usein luostarien ja pyhimysten nimiä. Vaikka alkoholin ja uskonnon yhdistäminen on vielä muutama vuosikymmen sitten saattanut nostattaa ryppyjä otsaan Suomessa, on hyvä muistaa, että juuri kristillinen kirkko ja ennen kaikkea luostarit ovat edistäneet merkittävästi eurooppalaista viinikulttuuria.

Läntisen luostarilaitoksen suurmiehen Benedictus Nursialaisen  hengessä toimivat luostariveljet loivat pohjan nykyiselle Bourgognen viinituotannolle ja toimivat keskiajalla antiikin sivistyksen jatkajina Euroopassa. Tähän sivistykseen kuului myös viininviljelyn ja viinin valmistuksen taito. Mutta eivät luostariveljet pelkästään viljelyyn keskittyneet. Tutkijat ovat arvioineet, että veljien keskimääräinen viininkulutus oli noin puolitoista litraa päivässä, mutta heidän puolustukseen täytyy kuitenkin todeta, että viiniä juotiin vähitellen päivän kuluessa vedellä laimennettuna. Viiniä suosittiin myös senkin vuoksi, että se oli suhteellisen steriiliä ja juotavaksi puhtaampaa kuin pelkkä vesi.

Jaakko Heinimäki tuo esille kirjassaan myös kristinuskon eri suuntien suhtautumista alkoholiin. Joihinkin suuntauksiin on kuulunut ehdoton raittiuden vaatimus, mikä näkyy hänen mukaansa siinä, että on tapana puhua viinan kiroista, eikä juoppouden kiroista. Ikään kuin vika ei olisikaan juojissa, vaan itse alkoholissa. Vanha kristillinen perushyve raittius on tarkoittanut 1800-luvulle asti kaikin tavoin kohtuullista elämää eikä ehdotonta raittiutta. Tätä suhtautumista alkoholiin Heinimäki kirjassaan korostaa, mutta ymmärtää myös, ettei joillekin ihmisille alkoholi kuitenkaan sovi ja heidän onkin parempi olla lasia kallistamatta. 

Olikohan kardinaali Johannes Fugger niitä, joiden ei olisi pitänyt pulloon tarttua? Kardinaali oli nimittäin lähdössä pyhiinvaellusmatkalle Roomaan ja hyvän viinin ystävänä lähetti palvelijansa edellään etsimään parhaat viinituvat matkan varrelta. Hyvän paikan löytäessään palvelijan piti kirjoittaa ovenpieleen ”est” (=on) merkiksi siitä että talon viini on hyvää. Kun Roomaan oli enää vain lyhyt matka, näki kardinaali erään majatalon ovenpielessä palvelijan merkinnän: Est! Est! Est! Tästä kyseisestä Montefiasconen seudun viinituvasta kardinaali ei koskaan päässyt Rooman saakka, sillä viini oli, oli ja oli niin kardinaalin mieleen, että hänen pyhiinvaelluksensa päättyi Montefiasconeen , missä hän juopotteli itsensä hengiltä.  Viini kuitenkin on jäänyt elämään nimellä Est! Est! Est! di Montefiore. Tämän vanhan tarinan monta muutakin tarinaa ja legendaa kertoo Heinimäki kirjassaan. Paavin lähteen vedestä tuli kerrassaan erinomaista viiniä (Fontana di Papa). Jeesuksen kyynelten kostuttamasta maasta kasvoi kokonainen viiniköynnös, jonka hedelmä sai nimekseen Lacryma Christi (Kristuksen kyynel). Virheellisestä viinistä munkki Dom Pierre Péringnon tuli vahingossa keksineeksi kuplivan viinin (Dom Pérignon  -samppanja ). Tarinan kertomisessa Jaakko Heinimäki on mainio, ja siinä sivussa saa lukija ripauksen viinihistoriaa  kauniiden kuvien kera.

Harrasta viiniä ei ole perinteinen viiniopas eikä hartauskirja, siksi sitä voi suositella myös lukijalle, joka ei viiniä harrastaisikaan ja jolle hartauskin tuntuu vieraalta. Harrasta viiniä -kirja korostaa ihmisten välistä yhteyttä: viinin nauttimista ehtoollisessa tai muuten vain ystävien seurassa hyvästä ruuasta, hyvästä juomasta ja hyvästä tunnelmasta nauttien. (Sinikka L)

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Keskiajan tutkija Hannele Klemettilä kertoo kirjassaan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä, millainen oli ihmisten ja eläinten suhde keskiajalla. Klemettilän kirja on kiehtova matka Euroopan keskiaikaan, jossa eläimiä ei kohdeltukaan niin piittaamattomasti kuin nykyajan ihminen voisi olettaa. Tutkimuksissa eläinten historiasta on pyritty todistelemaan, että vasta uudella ajalla ihmisen asenteet alkoivat muuttua empaattisemmiksi, ja valvonta eläinten oikeuksista lisääntyi. Hannele Klemettilä suhtautuu tähän tulkintaan kriittisesti ja korostaa, että kaikkina aikoina on voinut vallita hyvinkin erilaisia suhtautumistapoja eläimiin. Hän jopa väittää, että keskiajan hyötyeläimet elivät parempaa elämää voidessaan liikuskella vapaina toisin kuin nyt ”vankilamaisissa tehokasvatuslaitoksissa”. Hannele Klemettilän kirja antaa ehkä paikoitellen turhankin ruusuisen kuvan keskiajan ihmisten ja eläinten suhteesta. Mutta varmaan on totta, ettei eläimiä pelkästään potkittu ja hakattu, vaan niistä pidettiin huolta, vaikka siat ja lehmät lopulta ihmisen ruokapöytään päätyivätkin.

Lemmikkieläimillä oli tärkeä merkitys myös keskiajan ihmiselle. Hannele Klemettilä nostaa kirjassa esiin monia keskiajan lähteitä, jotka kertovat koiriin liittyneistä arvostuksista ja kiintymyksestä. Keskiajan ihmisellekään koiran sairaus ja kuolema ei ollut yhdentekevää, vaan koiran menetystä surtiin samalla tavoin kuin nykyaikanakin. Jotkut halusivat saada lemmikkinsä haudatuksi siunattuun maahan, minkä oikeuden kirkko kielsi. Tätä sääntöä kuitenkin rikottiin, ja keskiajan arkeologisten löytöjen mukaan haudan sai eläimistä useimmiten koira. Koira oli ihmisen uskollinen ystävä myös keskiajalla.

Arvostavaa suhtautumista nauttivat Klemettilän kirjassa myös monet hyötyeläimet kuten hevoset, aasit sekä metsästykseen tarkoitetut haukat, joita tuotiin myös Suomesta Eurooppaan ritarimetsästäjien koulutettaviksi. Keskiajan pyhimystarinoissa seikkailevat villieläimet, joista susi herätti eniten pelkoa. Tästä susikammosta poikkesi tarina Gubbion sudesta, jossa pyhä Franciscus teki rauhansopimuksen kaupungin asukkaiden ja ihmisiä jahtaavan suden välillä. Klemettilän kirjasta saa paljon tietoa turkisten erilaisista käyttötavoista ja tuona aikana vallinneista monimutkaisista valmistussäännöistä. Oli huvittavaa lukea, kuinka turkisten tehtävänä oli myös ilmaista sosiaalista järjestystä, jota varten säädettiin jopa ylellisyyslakeja.

Erikoismaininnan kirjassa ansaitsee vielä sen runsas ja kaunis kuvitus. Varsinkin Paolo Uccellon maalaus La caccia notturna, jossa on kuvattu öinen hirvijahti tummasävyisessä metsässä,  on aivan upea. Teoksessa kerrotaan myös Leonardo da Vincin kuuluisasta maalauksesta La dama con l’ermellino (Nainen ja kärppä), josta Hannele Klemettilä tuo esiin taiteentutkijoiden erilaisia tulkintoja. Federigon haukka ja muita eläimiä on mielenkiintoinen historiateos, vaikka kirjoittajan näkemys ihmisen suhteesta eläimeen tuntui vähän yksioikoiselta. En ole perehtynyt keskiajan lähteisiin eläinten kohtelusta, mutta on siitä huolimatta vaikea uskoa, että eläimiä kohdeltiin pelkästään hyvin. Olisin kaivannut kirjaan toisenlaisiakin esimerkkejä.

Hannele Klemettilä osaa historian popularisoinnin, ja hän sijoittaa kirjaan välillä omia henkilökohtaisia muistojaan suhteestaan eläimiin. Kirjoitustyyli tuntui aluksi häiritsevältä, mutta lukemisen edetessä huomasi, että kirja on joka tapauksessa kelpo tietopaketti keskiajan eläinten historiasta. Kaiken lisäksi historiateos tarjoaa lukijalleen esteettisen elämyksen. Kirjaa tekee mieli selailla jo pelkän ulkoasun vuoksi. Hannele Klemettilän Federigon haukka valaisee helppolukuisesti keskiaikaa, joka ei ollutkaan niin pimeä kuin olemme uskoneet. (Sinikka L)

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Keramiikkataiteilija Edmund de Waal perii isoenoltaan arvokkaan netsukekokoelman, 264 japanilaista puista ja norsunluista pienoisveistosta, jotka esittävät lukemattomia eri aiheita, eläimiä, hedelmiä ja ihmishahmoja. Edmund de Waal joutuu näiden merkillisten pikkuesineiden lumoihin ja lähtee selvittämään netsukeiden vaiheita ja omaa juutalaista sukuaan.

Netsukeiden ensimmäinen omistaja oli kirjailijan isoäidin isän sukulainen Charles Ephrussi, joka oli intohimoinen keräilijä. Japanin ihannointi oli muotia 1870-luvun Pariisin hienostopiireissä, ja varakkaana seurapiireihin kuuluvana herrasmiehenä Charles hankki kokoelman ylelliseen pariisilaiskotiinsa. Ephrussi- suku oli yksi tuon ajan Euroopan varakkaista juutalaissuvuista, joka oli rikastunut aluksi viljakaupalla, mutta omisti nyt lukuisia yrityksiä sekä Pariisissa ja Wienissä toimivan pankin. Upporikkaat juutalaissuvut liikkuivat sulavasti Pariisin seurapiireissä, ja he olivat mukautuneet melkein täysin valtaväestöön. Myös Charles Ephrussi oli haluttu vieras sivistyneistön keskuudessa, ja hänellä oli lukuisia ystäviä Pariisin taidepiireissä. Kirjailija Marcel Proust oli usein nähty vieras Charlesin kutsuilla, ja kerrotaan, että kirjailija käytti Charles Ephrussia esikuvanaan luodessaan Charles Swanin kirjasarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä. Charles sai kuitenkin tuntea nousevan juutalaisvihan, kun juutalaisen upseerin Alfred Dreyfusin saama vakoilutuomio jakoi pariisilaisten mielipiteet, ja osa Charlesin ystävistä osoittautui avoimesti juutalaisvastaisiksi. Juutalaisia voitiin nyt julkisesti solvata ja häväistä. Eräs Ephrussien ystävä kertoo kuulleensa, kuinka joku mies oli sanonut lapselleen Ephrussien talon ulkopuolella: ”Kuka tässä asuu? Le sale juif!” –likainen juutalainen. Pariisin ilmapiiri oli muuttunut.

Pariisista netsuket matkaavat 1900-luvun alun Wieniin. Charles Ephrussi lahjoittaa pikkuesineet häälahjaksi veljenpojalleen Viktorille tämän avioituessa nuoren kaunottaren Emmy Schey von Koromlan kanssa. Netsukekokoelma löytää paikkansa Wienin kodissa Emmyn pukeutumishuoneesta, missä perheen neljä lasta, joista yksi on kirjailijan isoäiti Elisabeth, saavat pitää niitä kädessään ja leikkiä niillä. Kun Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan maaliskuussa 1938, Viktor Ephrussin ja hänen perheensä elämä mullistuu täysin. Muutamassa viikossa Viktor menettää pankkinsa, kotitalonsa ja taidekokoelmansa, joka takavarikoidaan kerryttämään Kolmannen valtakunnan kassaa. Viktorille ja Emmylle osoitetaan asuttavaksi entisestä 24 huoneen palatsistaan kaksi pientä huonetta. Kaikki tämä tapahtuu avoimesti, julkisesti ja mikä pelottavinta, täysin laillisesti. Saksalaiseen kulttuuriin kasvatetulle ja sitä ihailevalle Viktorille osoitettiin, kuinka hän ei ollut arjalainen. ”Maa, joka Viktorille on ollut das Land der Dichter und Denker, runoilijoiden ja ajattelijoiden maa, on nyt das Land der Richter und Henker, tuomarien ja pyöveleiden maa.”

Joulukuussa 1945 Elisabeth matkustaa Wieniin ja käy katsomassa toimisto- ja asuinhuoneiksi muutettua entistä kotitaloaan. Talossa asuukin vielä perheen vanha palvelija Anna, joka kertoo, että hänellä on Elisabethille jotain annettavaa. Anna antoi Elisabethille 264 japanilaista netsukea, jotka hän oli onnistunut pelastamaan ja säilyttämään ne patjansa alla koko sodan ajan. Ephrussin perhe menetti sodassa melkein koko omaisuutensa, mutta netsuket säästyivät ja kävivät vielä pistäytymässä sodanjälkeisessä Tokiossa.

Edmund de Waalin kirjan luettuani voi viiniasiantuntijoiden kieltä matkien todeta, että tämä kirja on todellinen löytö. Kirjassa kuvataan paljon 1800-luvun lopun ja toista maailmansotaa edeltävän ajan aatehistoriaa ja kulttuuria. Kirjailijalla on myös Japanin tuntemusta, jota hän on saanut oleskeltuaan isoenonsa Ignacen ja tämän kumppanin Jiron vieraana Tokiossa. Teosta lukiessa tuli mieleen, kuinka onnistuttiin vähitellen, melkeinpä huomaamatta, nostattamaan vihaa jotakin kansanryhmää vastaan, ja kuinka tämä sama voi toistua myös nykyaikana. Mutta kiehtovinta kirjassa oli kuitenkin tarina ”kätketystä perinnöstä”, pienistä japanilaisveistoksista, joiden joukossa on jänis jolla on meripihkanväriset silmät. (Sinikka L)

Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi : katit historian poluilla

Kissan ja ihmisen välinen yhteiselo on sen verran tuoretta perua, että omin päin tehdyt metsästysretket kuuluvat yhä monen kotikissan päiväohjelmaan. Hyvän kuvan veikeän lemmikin luontaisista taipumuksista antaakin tuore amerikkalaistutkimus, jonka mukaan pelkästään Yhdysvalloissa kattien kynsiin joutuu vuosittain vajaa neljä miljardia lintua sekä noin 21 miljardia pikkunisäkästä. Luvuista vastaavat pääasiassa vapaana liikkuvat kulkukissat, mutta toisaalta juuri saalistusvietti on ollut tärkein syy siihen, miksi niiden villejä esi-isiä on alettu kesyttämään ihmisen palvelukseen. Ylivertaiset hiirikannan säätelijät turvasivat Lähi-idän muinaisten korkeakulttuurien viljavarastoja ja alueelta noin seitsemän tuhatta vuotta sitten alkanut vuorovaikutus on edennyt vähitellen kohti kaikista nykyaikaisen elämän mukavuuksista nautiskelevaa luksuskissaa. Suomeen kissat saapuivat vasta rautakauden lopulla noin tuhat vuotta sitten. Minna Keinäsen ja Harri Nymanin kirjoittaman Kissojen Suomi -kirjan sivuilta käy kuitenkin selväksi se, että kissat ovat täälläkin yhtä lailla jättäneet jälkensä ihmisen historiaan ja kulttuuriin. Moni asia olisi toisin, jos kissat eivät jostain syystä olisi suvainneet kotiutua Pohjolan perukoille.

Kissojen Suomi vie aluksi kissahistorian kaikkein varhaisimpiin vaiheisiin. Keinäsen ja Nymanin mukaan suomalaisten kissojen sukupuu poikkeaa merkittävästi muista Pohjoismaista, sillä sen juuret johtavat suoraan Arabian ja Persian esikissoihin. Tästä on kiittäminen viikinkejä, joiden itään suuntautuneiden retkien tuomisia ensimmäiset tassunsa maamme kamaralle laskeneet kissat todennäköisesti olivat. Rautakauden kalmistoista löytyneet kissanluut kertovat myös siitä, että kissaa pidettiin alusta saakka muunakin kuin pelkkänä hyötyeläimenä. Kissaa tarkoittava suomen kielen sana on tosin perua arabian kukkaroa tarkoittavasta sanasta, joten mirrien turkeilla on ollut muitakin käyttötarkoituksia kuin pelkkä silittely. Kutsumanimiä kissalla on suomen kielessä useita ja niissä näkyy niin itäisten kuin läntisten kielialueiden vaikutus. Kissoja nimiasiat tuskin kiinnostavat, mutta keskiajan noitavainoihin liittyneeseen kissavihaan niillä olisi varmasti voimakas vastalause esitettävänään. Kirkon masinoiman onnettoman kampanjan seurauksena edesautettiin samalla tunnetuin seurauksin ruttoa levittävien rottakantojen kasvua.

Maatalousvaltaisessa maassa kissoja kohdeltiin kuitenkin pääsääntöisesti hyvin. Kissojen elämää osana talonpoikaiskulttuuria käsittelevässä luvussa päästään sen jäljille, miten kissan ja ihmisen välinen suhde alkoi muovautua nykyiseen muotoonsa. Meidän tuntemamme kissanpidon esiaste syntyi, kun viljavarastoissa saalistavien hiirikissojen seuraksi taloihin ilmestyivät uuninpankoilla makoilevat tupakissat. Niitä pidettiin kuin lemmikkiä, mutta varsinaisen sylikissan esiinmarssin Keinänen ja Nyman ajoittavat 1800-luvun jälkipuoliskon säätyläisperheisiin. Englannissa kuningatar Viktorian hovissa alkanut muoti-ilmiö levisi nopeasti Suomeen, mistä ovat todisteena esimerkiksi lehti-ilmoitukset, joissa huhuiltiin karkumatkalle sännänneiden lemmikkien perään. Ensimmäinen rotukissanäyttely järjestettiin Lontoossa vuonna 1871. Suomalaista vastinetta jouduttiin odottamaan lähes sata vuotta, mutta sen jälkeen harrastuksen suosio on meilläkin ollut vakaata. Toinen merkittävä osa 1800-luvun jälkeistä kissakulttuuria liittyy taiteessa esiintyneisiin kissakuvauksiin. Keinänen ja Nyman ovat omistaneen aiheelle kokonaisen luvun ja siinä käydään läpi kissan roolia kuvataiteissa, kirjallisuudessa, musiikissa sekä elokuvassa. Skaala ulottuu aina runoilija Edith Södergrania syvästi inspiroineesta Totti-kissasta Batman -televisiosarjan camp-henkiseen Kissanaiseen.

Kissojen Suomi on tietokirjaksi poikkeuksellisen kepeä ja hauska. Tämä ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän mielenkiintoista ja lopputulos on oiva osoitus siitä, että laadukkaan tietokirjan voi kirjoittaa olematta haudanvakava. Teksti on nautittavalla tavalla yleissivistävää ja sopii erinomaisesti nuoremmille lukijoillekin. Kissojen omistajille sekä kaikista niistä pitäville teos on luonnollisesti pakollista luettavaa. Vaikka kirjassa ei varsinaisia hoito-ohjeita jaeta, auttaa se ymmärtämään paremmin kissan luonteen särmiä. Moni hemmoteltu ja tuunattu näyttelykissa olisikin varmasti paljon onnellisempi, jos historian kelloa siirrettäisiin reilut sata vuotta taaksepäin. Toisaalta näillä leveysasteilla kissa ei ole koskaan tullut toimeen ilman ihmisen huolenpitoa, mikä erityisesti kesäkissoja harrastavien olisi syytä muistaa. (Tuomo L)

Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen : ylimielisyyden historiaa

Ari Turusen Ettekö te tiedä, kuka minä olen on kirja, johon jokaisen soisi tarttuvan ennen seuraavaa henkilökohtaista hybriksen hetkeään. Vaikka meistä harva on asemassa, jossa ylimielinen tuittuilu aiheuttaa Turusen esimerkkitapausten kaltaisia katastrofeja, niin seuraukset ovat todennäköisesti yhtä lailla negatiivisia, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Terapiaa ylimielisyyden riivaamille ei teoksessa silti liiemmin tarjoilla, vaan ilmiötä tarkastellaan rakentamalla nokkelia aasinsiltoja aikakausien ja ylimielisyyden eri ominaispiirteiden välille. Muinaisten hirmuhallitsijoiden hoveista pompataan sujuvasti ennakkoluuloilla kyllästettyyn siirtomaa-aikaan tai kauhistelemaan 2000-luvun kilpailuhenkisen liike-elämän sekopäisiä toimitusjohtajia. Ylimielisyydestä eroon pääseminen tuntuu mahdottomalta ja sen kaapua sovitellaan jopa Immanuel Kantin, David Humen tai Ludwig Wittgensteinin kaltaisten ihailtujen filosofien ylle. Monille puhtainta henkisyyttä edustava hindulaisuus pyhine kirjoineen jakelee sekin kyseenalaisia elämänohjeita pappissäädylle. Ne puolestaan muistuttavat kummasti Silja Symphonylla vuonna 2006 riehuneen Tallink-yhtiön ylimmän johdon humalaista öykkäröintiä.

Kuuteen lukuun jaettu kirja lähtee loogisesti liikkeelle ylimielisyyden taustalta löytyvistä biologisista syistä. Voitonhuuma vapauttaa ihmisen aivoissa runsaasti serotoniinia ja dopamiinia, joiden seurauksena itsevarmuus lisääntyy ja estot vähenevät. Menestys kihahtaa päähän humalan lailla ja hetken päästä oma nimi rimmaa korvien välissä kuten Vivendi-pomo Jean-Marie ”J6M” Messierillä uuden vuosituhannen kynnyksellä: Jean-Marie Messier, Minä, Maailman valtias. Korkeimman tason suuruudenhulluudessa siirrytään myös vaivatta pelaamaan kokonaisten kansakuntien kohtaloilla sotien, pörssiromahdusten tai etnisten puhdistusten muodossa. Henkilökohtaisen aivokemiallisen häiriön käsittelyn lisäksi Turunen laajentaa aihetta ottamalla mukaan suuria joukkoja liikuttavia etnosentrismin ja ulkonäkörasismin kaltaisia ilmiöitä. Nöyryydelle omistettu päätösluku kääntää asetelmat ympäri ja tutkailee suvaitsevaisuudesta ja avoimuudesta kumpuavia menestystarinoita.

Turunen kirjoittaa vetävästi ja osaa tarvittaessa hauskuttaa. Vakavaa aihetta ei kuitenkaan latisteta pelkäksi pilailuksi. Anekdoottien tahti on välillä turhankin kiivasta, mutta ylimielisyydestä saa erittäin perusteellisen kuvan. Ominaisuus paljastuu olevan vahvasti kytköksissä miessukupuolen edustajiin ja maantieteellisesti ajatellen Ranska tuntuu olevan yksi sen tärkeimmistä keskittymistä. Vaikutelma voi tosin olla seurausta tyypillisestä suomalaiskansallisesta ylimielisyydestä. Esityksen pääpaino on lähes pelkästään mahtavissa valtaapitävissä, mutta on joukkoon eksynyt piristykseksi sentään muutama tavis. Hieman ohueksi jää näkemys siitä, miten yhteiskunta ja lähipiirit ovat etenkin nykyaikana kestäneet luonnehäiriöiset despootit ja sallineet kaikkein käsittämättömimmätkin oikut. (Tuomo L)

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio : kertomuksia seksistä ja väkivallasta

Jokainen sukututkimusta edes puolivakavissaan harrastanut tietää hyvin, että omien esivanhempien elämänvaiheiden selvittely on huomattavasti helpompaa, mikäli joukkoon on eksynyt edes muutama aikakautensa lakeja ja normeja vastaan rikkonut musta lammas. Kunnon kansalaisista viranomaisten ja kirkon rekistereihin jäivät lähinnä taloudelliseen toimintaan sekä normaaliin väestökirjanpitoon liittyneet tiedot, mutta jo pienestä rikkeestä tuomion saaneen henkilön kohdalla asiakirjoista hahmottuva henkilökuva on huomattavan paljon monipuolisempi. Törkeimpien lainrikkojien rötöstelyjä dokumentoivat pöytäkirjat ovatkin sitten kuin pieniä elämänkertoja.

Kultaiselta keskitieltä poikenneet ihmiset kiinnostavat myös ammattimaisia historiantutkijoita. Värikkäistä aiheista aikaisemminkin kirjoittanut Teemu Keskisarja tarjoaa uusimmassa Kyynelten kallio -teoksessaan varsin perinpohjaisen läpileikkauksen suomalaisen sielunmaiseman riettaammasta puolesta 1600-luvulta aina 1800-luvun lopulle saakka. Alaotsikkonsa mukaisesti seksiin ja väkivaltaan keskittyvä kirja kertoo ennen kaikkea yksilöistä, mutta sijoittelee paljastusten lomassa pahennusta herättäneet teot onnistuneesti laajempaan kontekstiin. Kokonaisuus on silti huomiota herättävän epäteoreettinen, toisaalta mikään ei estä tarjoilemasta historiaa kursailemattomasti raakana ja alastomana.

Seitsemään lukuun jaettu Kyynelten kallio alkaa logiikaltaan nykylukijallekin melko helposti avautuvalla kertomuksella Henrik Florinus nuoremman onnettoman lopun saaneista naisseikkailuista. Monen oman aikansa kollegan tavoin kemiöläisen luopiopapin elämään kuuluivat kiinteänä osana viina ja naiset. Pienessä saaristopitäjässä muhinut intohimodraama saa silti täysin poikkeukselliset mittasuhteet Matteuksenpäivänä 21. syyskuuta 1704 tapahtuneen veriteon jälkeen. Florinuksen rakastajattarensa aviomiehen päänmenoksi juonima murhasuunnitelma onnistuu vain osittain ja oikeuslaitoksen tehtäväksi jää seuloa epäiltyjen joukosta syylliset ja syyttömät. Prosessin mielivaltaisuus ja julmuus eivät voi olla hätkähdyttämättä, vaikka Keskisarja myöhemmin teoksessaan korostaa aikakauden oikeuslaitoksen vakautta ja tietynlaista oikeudenmukaisuutta.

Leimallisin savupirttien Suomen seksuaalirikoksista tuntuu kuitenkin olleen eläinten kanssa pelehtiminen. Kokonaisen aiheelle omistetun luvun lisäksi teema toistuu läpi kirjan ja syyllisten kirjo kattaa niin herrat kuin narrit. Häpeällinen teko tehdään tavallaan ymmärrettäväksi niin, että kun päätösluvussa piika Margareta Heikintytär yllättää isäntänsä Antti Junttilan nykimässä alastomana lantiotaan lehmää vasten, voi lukija jo aistia tapahtuman hilpeämmän puolen. Epäilemättä näin on ollut myös aikalaisten keskuudessa, mutta kiinnijääneitä uhkasi silti aina kuolemantuomio. Rikosprosessiin kuului usein myös hyväksikäytettyjen eläinten paikallistaminen ja tuomitseminen. Keskisarjan mukaan yhdessä pahimpien sarjasekaantujien kanssa mestauslavalla lahdattiin joskus jopa kokonaisia karjalaumoja.

Muita Kyynelten kallion henkilökuvia ovat esimerkiksi sielunsa pahalle myynyt uhkapeluri sekä tyrmässä vuosikaudet riutunut palavasieluinen onanisti. Kirjassa käsitellään lisäksi Suomessa lukumäärällisesti erittäin harvinaisia homoseksuaaleja vastaan käytyjä oikeudenkäyntejä. Tapausten vähälukuisuus on ollut Keskisarjallekin yllätys ja kertonee siitä, että paikallisyhteisötason ahdasmielisyys on paljolti myöhempien aikojen peruja. Mitään kirjassa sanottua ei kuitenkaan ole tarkoitettu siirrettäväksi suoraan nykypäivän moraalikoodistoksi, vaan kaikki luettu tulee suhteuttaa toiseen aikaan ja paikkaan. Toisaalta ihminen ei ole muuksi muuttunut ja nykyään samoja aiheita ahmitaan yhtä lailla niin internetistä kuin juorulehtien palstoilta.

Kutkuttava aihe tekee Kyynelten kalliosta poikkeuksellisen kiinnostavaa luettavaa ja siihen kannattaa tarttua, vaikka akateemisempi historiankirjoitus ei ole aikaisemmin miellyttänyt. Kirja on sekä sisällöltään että rakenteeltaan villi kuin elämä itse ja tarjoaa jälleen yhden todistuksen pölyisenä pidetyn arkistomateriaalin kyvystä lumota lukijoita vielä vuosisatojen jälkeen. (Tuomo L)