Katja Kettu: Piippuhylly

Katja Ketun Piippuhylly-novellikokoelma palauttaa lukijat takaisin Kuolleen Miehen vuonon hyisille rannoille. Kyse ei silti ole perinteisestä jatko-osasta megasuosiota nauttineelle Kätilö-romaanille, vaan Pietari "Palonaama" Kutilan haltuunsa saamaan kymmeneen piippuun kietoutuvat tarinat voi hyvin kuvitella tapahtuvaksi erillisessä rinnakkaistodellisuudessa, johon on valunut edeltäjästä tuttuja henkilöitä ja teemoja. Novellimuodossa kertomukset ovat tosin saaneet enemmän ilmaa siipiensä alle ja mukaan on sotkettu paljon unenomaista fantasiaa. Maanläheisempää elementtiä puolestaan edustaa Kätilöstä tuttu kursailematon seksuaalisuus ja Kettu on jalostanut teemaa niin, että herkkänahkaisempien sietokyvyn rajat tulevat varmasti nopeasti vastaan. Vähemmän herkilläkin on paikoin kestämistä, sillä aihe ei ole aivan niin kutkuttava kuin Kettu olettaa.

Pohjoisen jyrkkää mielenlaatua luotaavien tarinoiden kertomisen Kettu silti hallitsee ja tallella on myös taito sommitella kokonaisuuksia sinne tänne ripotelluista pienistä yksityiskohdista. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii avausnovelli Kristalliyö, joka vaikuttaa aluksi tavanomaiselta kurkistukselta Kätilöä edeltäneisiin tapahtumiin. Juutalaisen kauppiaspariskunnan tragedian alkujuuret löytyvät kuitenkin niin vallankumousajan Venäjältä kuin orjakaupan riivaamasta Länsi-Afrikasta. Kollovien petollisen palvelustytön motiiveihin päästäänkin käsiksi jo seuraavassa Grisha-novellissa. Grigorj Rasputinin pauloihin joutuneen tyttökaksikon kertomuksesta taas käynnistyy vyyhti, joka tuo myöhemmin kuvioihin yhden Kätilön herkullisimmista henkilöhahmoista. Kettu tosin raottaa tämän menneisyyttä tavalla, joka jättää edelleen ilmaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Piippuhyllyn tarinoissa matkataan lopulta aina Kuun pimeälle puolelle saakka, mutta outoutta on ripoteltu myös lukijoille entuudestaan tuttuihin ympäristöihin. Hiekkanaisessa etelän ja pohjoisen mystiikka kohtaavat Salmijärven Shanghaissa. Oppaana toimii Suuri Kummajaisten Kirija, johon löytyy viittaus myös paheellisessa Rio-novellissa. Mulukukka-novelli on kaikkein lähimpänä Kätilöä ja vie kuolemaa tekevän Aune Näkkälän viimeiseen uneen, joka on kuin vaihtoehtoinen loppu Kätilölle. Stalingradin valkea lilja taas tarjoilee sisarteoksen kolmiodraaman Homo Sovieticus -sovituksena. Suurinta osaa lukijoista viehättänee kuitenkin kaikkein eniten Lapinkoira-novelli. Pohjoisen koirarodun kiintymyssuhde isäntäänsä ja sitä ympäröivät dramaattiset tapahtumat ovat kaikin puolin osuva kiteytys Villisilmän ja Johanneksen rakkaustarinasta.

Piippuhylly ei tuo juuri mitään uutta Kätilön tarinaan, mutta toisaalta sen lukeminen on mahdotonta, jos aikaisempi kirja ei ole tuttu. Uutukaisesta tuskin silti tulee samalla tapaa massoja sykähdyttävää kirjallista ilmiötä. Se on kokeellisempi ja monella tapaa uskaliaampi, mutta valitettavasti myös pykälää heikompi teos. Ketun novelleissa on liikaa tyhjäkäyntiä ja taitavalta kirjailijalta toivoisi parempaa kykyä keskittyä olennaiseen. Höpsön piippusymboliikan olisi senkin voinut jättää vähemmälle, erityisesti kun sen esittelevä kehyskertomus tuntuu hätäisesti kyhätyltä. Parhaimmillaan tarinoissa päästään silti aivan Kätilön tasolle, mikä varmasti riittää suurimmalle osalle lukijoista (Tuomo L)

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli Lännen punainen ilta

Maapallolla on vuosimiljoonien aikana ehtinyt tallustelemaan jos jonkinlaista petoa, mutta joukosta tuskin on löytynyt ihmistä julmempaa. Surullisena muistutuksena tästä toimii Cormac McCarthyn Veren ääriin eli Lännen punainen ilta -romaani, jonka hurmeisten sivujen takana kummittelevat todelliset tapahtumat Yhdysvaltain ja Meksikon välisellä sekasortoisella rajaseudulla 1800-luvun puolivälissä. Faktoja käsitellään kuitenkin taiteellisella vapaudella niin, että vuonna 1985 ilmestyneessä kirjassa voi monien muiden merkitysten lisäksi aistia kaikuja amerikkalaisten 1900-luvun jälkipuoliskon epäonnisista sotaretkistä. Kirjan väkivallan, pahuuden ja kärsimyksen teemat ovat silti vieläkin universaalimpia ja kyseessä on teos, joka tuskin koskaan menettää ajankohtaisuuttaan.

Kolmeen näytökseen jaksotettu tarina alkaa riipaisevalla kuvauksella kirjan pelkäksi pojaksi nimetyn päähenkilön syntymästä ja lapsuudesta. Neljätoista vuotta tiivistetään pariin sivuun, mutta epäselväksi ei jää, miksi poika pakenee kotoaan ja valitsee väkivallan. Siitä tulee mieron tietä kiertävälle pojalle nopeasti väylä päästä eteenpäin elämässä ja McCarthy pukee tämän osuvasti sanoiksi kohdassa, jossa puilla paljailla oleva poika värvätään ensimmäiselle sotaretkelleen kapteeni Whiten yksityisarmeijaan. Epäviralliset operaatiot Meksikossa loppuvat kuitenkin heti alkuunsa, kun ryhmä kahakoi huonolla menestyksellä komanssi-intiaanien kanssa. Poika selviää tilanteesta, mutta joutuu meksikolaisten vangiksi.

Toinen näytös käynnistyy vankisellissä, jossa poika tapaa jo entuudestaan tutun Toadvine nimisen hevosvarkaan. Heidät molemmat pestataan John Glantonin johtamaan joukkioon, joka ainakin muodollisesti toimii meksikolaisten viranomaisten alaisuudessa. Ryhmän tehtävänä on puhdistaa rajaseutua rettelöivistä apasseista ja palkkio maksetaan kuolleilta intiaaneilta leikattujen päänahkojen perusteella. Glantonin koplan vaiheille on uhrattu suurin osa kirjan sivuista ja niiden aikana McCarthy sulauttaa pojan niin tiiviiksi osaksi joukkiota, että tuntuu kuin kirjan päähenkilö katoaisi kesken kaiken. Uudeksi keskushahmoksi nousee Glantonin koplassa ratsastava yli-ihmistä muistuttava tuomari Holden. McCarthy esittelee Holdenin jo kirjan alussa, mutta tekee vasta nyt selväksi tuomarin poikkeuksellisuuden niin henkisten kuin ruumiillisten ominaisuuksien suhteen.

Häikäilemätön Glanton usuttaa pian miehensä siviiliväestön kimppuun ja päättömästi riehuva kopla joutuu itse meksikolaisten jahtaamaksi. McCarthyn verilöylyistä maalailemat kuvat ovat järkyttäviä, mutta hävityksen keskellä renessanssi-ihmisen lailla patsasteleva Holden tekee niistä kuin pahoja unia. Järkälemäinen tuomari taitaa tieteet sekä taiteet ja kieltäytyy omaksumasta muun joukkion raakalaismaisia tapoja. Samanaikaisesti Holden ylittää iljettävyydessään joukkion paatuneimmatkin tappajat ja McCarthy jopa nostaa hetkeksi rikoksiensa merkkejä kasvoissaan kantavan Toadvinen kirjan omatunnon ääneksi tämän noustessa tuomarin toimia vastaan. Meksikon armeijaa pakoileva joukkio kärsii mieshukasta ja siirtyy lopulta takaisin Yhdysvaltain puolelle. Siellä he ottavat petoksella haltuunsa Coloradojoen ylittävän lautan ja muuttavat sen kammottavaksi murhien ja rosvouksen tyyssijaksi. Petos saa kuitenkin lopulta palkkansa, Glanton kuolee ja kopla hajoaa.

Viimeinen näytös seuraa pojan kasvua mieheksi. McCarthyn kerronta muuttuu jälleen tiiviiksi, mutta toisaalta osuus alkaa kirjan kaikkein pysäyttävimmällä kohtauksella. Uudelleen vangituksi joutunut poika kohtaa tuomari Holdenin, joka syyttää sellissä viruvaa poikaa kaikesta Glantonin rosvojoukon aikaansaamasta hävityksestä. Hyvinvoivan tuomarin ulkoasusta voi päätellä, että tämä on myös ulkopuolisten mielipide ja hän yrittää nyt saada vielä pojan vakuuttuneeksi syyllisyydestään. Poika kuitenkin torjuu tuomarin väitteet ja onnistuu vapautumaan. Seuraa joukko vaellusvuosia, joiden jälkeen poika ja tuomari kohtaavat toisensa vielä kerran. Kaksikon ensitapaaminen, Coloradojoen takaa-ajo sekä vankilassa käyty keskustelu viedään nyt lopullisen päätöksen. Lopun hirvittävyydeltä ummistetaan silmät, mutta McCarthy ei piilota pessimismiään lukijalta.

Veren ääriin iskee hurjan pyörremyrskyn lailla. McCarthyn viljelemät menneen maailman sanat ja lauseenparret vaikuttavat pikaisella silmäilyllä kuivilta kuin vanha perheraamattu, mutta jo pienen katkelman lukeminen tekee selväksi kirjan kielen hypnoottisuuden. Jokainen sivu on taideteos, josta aukeaa portteja niin huimiin filosofisiin pohdintoihin kuin ihon alla kihelmöiviin tuntemuksiin luonnonvoimien armoilla olevasta ihmisparasta. Teoksen raju väkivalta on etäännytettyä ja poikkeaa täysin siitä, mihin viihdekirjallisuudessa on totuttu. Lopussa kokeekin lukeneensa jotain sellaista, jota kenenkään toisen on mahdoton yrittää toistaa. Onnistuneen kokonaisuuden täydentää käännöstyö, jossa on käytetty sekä luovia ratkaisuja että kunnioitettu suurella hartaudella Cormac McCarthyn kryptistä alkuperäistekstiä. (Tuomo L)

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio : kertomuksia seksistä ja väkivallasta

Jokainen sukututkimusta edes puolivakavissaan harrastanut tietää hyvin, että omien esivanhempien elämänvaiheiden selvittely on huomattavasti helpompaa, mikäli joukkoon on eksynyt edes muutama aikakautensa lakeja ja normeja vastaan rikkonut musta lammas. Kunnon kansalaisista viranomaisten ja kirkon rekistereihin jäivät lähinnä taloudelliseen toimintaan sekä normaaliin väestökirjanpitoon liittyneet tiedot, mutta jo pienestä rikkeestä tuomion saaneen henkilön kohdalla asiakirjoista hahmottuva henkilökuva on huomattavan paljon monipuolisempi. Törkeimpien lainrikkojien rötöstelyjä dokumentoivat pöytäkirjat ovatkin sitten kuin pieniä elämänkertoja.

Kultaiselta keskitieltä poikenneet ihmiset kiinnostavat myös ammattimaisia historiantutkijoita. Värikkäistä aiheista aikaisemminkin kirjoittanut Teemu Keskisarja tarjoaa uusimmassa Kyynelten kallio -teoksessaan varsin perinpohjaisen läpileikkauksen suomalaisen sielunmaiseman riettaammasta puolesta 1600-luvulta aina 1800-luvun lopulle saakka. Alaotsikkonsa mukaisesti seksiin ja väkivaltaan keskittyvä kirja kertoo ennen kaikkea yksilöistä, mutta sijoittelee paljastusten lomassa pahennusta herättäneet teot onnistuneesti laajempaan kontekstiin. Kokonaisuus on silti huomiota herättävän epäteoreettinen, toisaalta mikään ei estä tarjoilemasta historiaa kursailemattomasti raakana ja alastomana.

Seitsemään lukuun jaettu Kyynelten kallio alkaa logiikaltaan nykylukijallekin melko helposti avautuvalla kertomuksella Henrik Florinus nuoremman onnettoman lopun saaneista naisseikkailuista. Monen oman aikansa kollegan tavoin kemiöläisen luopiopapin elämään kuuluivat kiinteänä osana viina ja naiset. Pienessä saaristopitäjässä muhinut intohimodraama saa silti täysin poikkeukselliset mittasuhteet Matteuksenpäivänä 21. syyskuuta 1704 tapahtuneen veriteon jälkeen. Florinuksen rakastajattarensa aviomiehen päänmenoksi juonima murhasuunnitelma onnistuu vain osittain ja oikeuslaitoksen tehtäväksi jää seuloa epäiltyjen joukosta syylliset ja syyttömät. Prosessin mielivaltaisuus ja julmuus eivät voi olla hätkähdyttämättä, vaikka Keskisarja myöhemmin teoksessaan korostaa aikakauden oikeuslaitoksen vakautta ja tietynlaista oikeudenmukaisuutta.

Leimallisin savupirttien Suomen seksuaalirikoksista tuntuu kuitenkin olleen eläinten kanssa pelehtiminen. Kokonaisen aiheelle omistetun luvun lisäksi teema toistuu läpi kirjan ja syyllisten kirjo kattaa niin herrat kuin narrit. Häpeällinen teko tehdään tavallaan ymmärrettäväksi niin, että kun päätösluvussa piika Margareta Heikintytär yllättää isäntänsä Antti Junttilan nykimässä alastomana lantiotaan lehmää vasten, voi lukija jo aistia tapahtuman hilpeämmän puolen. Epäilemättä näin on ollut myös aikalaisten keskuudessa, mutta kiinnijääneitä uhkasi silti aina kuolemantuomio. Rikosprosessiin kuului usein myös hyväksikäytettyjen eläinten paikallistaminen ja tuomitseminen. Keskisarjan mukaan yhdessä pahimpien sarjasekaantujien kanssa mestauslavalla lahdattiin joskus jopa kokonaisia karjalaumoja.

Muita Kyynelten kallion henkilökuvia ovat esimerkiksi sielunsa pahalle myynyt uhkapeluri sekä tyrmässä vuosikaudet riutunut palavasieluinen onanisti. Kirjassa käsitellään lisäksi Suomessa lukumäärällisesti erittäin harvinaisia homoseksuaaleja vastaan käytyjä oikeudenkäyntejä. Tapausten vähälukuisuus on ollut Keskisarjallekin yllätys ja kertonee siitä, että paikallisyhteisötason ahdasmielisyys on paljolti myöhempien aikojen peruja. Mitään kirjassa sanottua ei kuitenkaan ole tarkoitettu siirrettäväksi suoraan nykypäivän moraalikoodistoksi, vaan kaikki luettu tulee suhteuttaa toiseen aikaan ja paikkaan. Toisaalta ihminen ei ole muuksi muuttunut ja nykyään samoja aiheita ahmitaan yhtä lailla niin internetistä kuin juorulehtien palstoilta.

Kutkuttava aihe tekee Kyynelten kalliosta poikkeuksellisen kiinnostavaa luettavaa ja siihen kannattaa tarttua, vaikka akateemisempi historiankirjoitus ei ole aikaisemmin miellyttänyt. Kirja on sekä sisällöltään että rakenteeltaan villi kuin elämä itse ja tarjoaa jälleen yhden todistuksen pölyisenä pidetyn arkistomateriaalin kyvystä lumota lukijoita vielä vuosisatojen jälkeen. (Tuomo L)