Antti Tuuri: Rauta-antura

Rauta-antura on kertomus Lapin sodasta. Nuori panssarintorjuntamies Heikki Ojala joutuu kesällä 1944 Kannaksen suurtaisteluihin, eikä yhdeksäntoistavuotias sotilas vielä taisteluista heti kotikonnuilleen pääse. Syksyllä Neuvostoliiton kanssa solmitun erillisrauhan ehtoihin kuului saksalaisten joukkojen ajaminen pois maasta, ja tähän operaatioon komennetaan myös Ojalan joukko-osasto. Samaan tehtävään on määrätty myös Heikin lapsuudenystävä Pauli ja hänen vanhempi veljensä Arvo, joka oli tuotu komentopaikalle Sukevalta. Vankilaan Arvo oli joutunut syksyllä 1941 rintamalla esittämistään tappiomieltä ruokkivista puheistaan.  Näistä asetelmista alkaa Tuurille ominaiseen tapaan nuoren Heikki Ojalan silmin kuvattu sotaretki, jossa on monenlaista vaihetta ja tapahtumaa.

Ensin mennään junalla pohjoista kohti määränpäänä Oulu, josta jatketaan laivalla Tornion suuntaan. Marssitaan surkeassa syyskelissä märissä kamppeissa kohti Tornion kaupunkia, jossa jo taistellaankin entistä aseveljeä vastaan.  Maahan saapuneet venäläiset, uudet aseveljet, tarkkailevat soditaanko tosissaan saksalaisia vastaan, ja tämän vuoksi tienvarsille on jätetty saksalaisten ruumiita näytille. Sota on rumaa ja raakaa.  Komppanian mukana marssivan sotilaspapin pyynnöstä Heikki Ojala kuitenkin kuljettaa salaa saksalaisia haavoittuneita Haaparannan puolelle hoitoon, vaikka venäläiset olivat vaatineet kaikki saksalaiset luovutettavaksi Neuvosliittoon.  Suomalaisjoukot seuraavat Lappia miinoittavia saksalaisia pohjoiseen. Sataa räntää, lunta, muonitus ei toimi, miehet ovat sotimiseen väsyneitä.

Heikki Ojalan sotareissu saa yhä omituisempia piirteitä, kun Muoniossa joukkueelle annetaan tehtäväksi kuljettaa saksalaisten sotilaiden hylkäämät suomalaisnaiset Ouluun sotaoikeuteen.  Alkaa ”saksalaismorsiamien” ja suomalaissotilaiden yhteinen marssi kohti etelää. Marssitaan välillä jalkaisin, välillä saadaan järjestettyä kyyti ruumiita kuljettavan auton lavalle. Rintamalla taistelleiden miesten kieli on kovaa, eikä saksalaisten jättämille naisille sympatiaa löydy. Saksalaisen kanssa veljeillyt nainen on huora, vaikka sotilaspappi kuinka yrittäisi saarnata inhimillisyyttä. Pappia naisten kohtalo koskettaakin varsin läheltä, sillä papin oma vaimo löytyy saksalaismorsiamien joukosta.

Rauta-antura on Tuuria parhaimmillaan. Hänen muista kirjoistaan tuttu kuiva huumori ja lakoninen tyyli osuvat jälleen kohdalleen. Tuuri osaa erinomaisesti kuvata sotaa yksittäisen ihmisen kokemana, ja  tässä kirjassa nimenomaan nuoren rivisotamiehen kokemuksina. Kirjasta jäi erityisesti mieleeni kuvaus kylmästä syysaamusta, jolloin joukkueen nuorimmat Heikki ja Pauli lähtiessään marssimaan eteenpäin  hyppivät rikkomassa yön aikana jäätyneitä vesilammikoita. Samat nuoret miehet olivat edellisenä päivänä kantaneet ruumiita ja vaikeasti haavoittuneita tovereitaan. Jos Antti Tuurin vähäsanaisesta tyylistä tykkää, niin Rauta-antura on kirja, johon kannattaa tarttua, vaikkei varsinaisia sotakirjoja lukisikaan. Kirjan karusta aiheesta huolimatta siitä ei jää lukijalle ahdistavaa tunnelmaa.  Ojalan Heikki saa lopulta luovuttaa sotakamppeensa ja palata kotiin aloittelemaan rauhan ajan elämää.

”Sitten pesin itseni lämpimällä vedellä, jota otin saunapadasta. Menin koskeen huuhtelemaan. Kosken vesi oli kylmää niin kuin rauta, mutta seisoin ison kiven alapuolella; vesi syöksyi kiven yli ja peitti minut ryöpyillään. Kosken pauhussa ja ryöppyävän veden sisällä ajattelin, että koski veisi minusta kaiken sen, mitä olin joutunut kokemaan viimeisen puolen vuoden aikana, mutta on siitä muistiin jotakin jäänyt.” (Sinikka L)

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Hietakehto -kirja on kuudes osa Sirpa Kähkösen loistavasta Kuopio-sarjasta. Kirjaa mainostetaan itsenäisenä romaanina, mutta sen verran paljon henkilöitä ja tapahtumia tähän sarjaan on vuosien myötä tullut, että kirjasta nauttii varmasti enemmän, jos on lukenut aikaisemmat osat tai ainakin jonkun niistä. Ensimmäinen teos Mustat morsiamet alkaa 1920-luvulta, ja nyt ollaan edetty jo sotakesään 1943. Selma Kelon huvilaan Kesäkallioon on kesäksi asettunut asumaan joukko tuttuja kuopiolaisia. Anna Tuomi ja hänen kälynsä Hilda häärivät topakasti arkisissa askareissaan ja mukaan on otettu myös Selman ja hänen miehensä tohtori Kelon kasvattipoika lyseolainan Juho Tiihonen, joka on keväällä menettänyt isänsä. Huvilan pihapiirissä olevaan Heinätorppaan on muuttanut ravintola Tatran hyväsydäminen ja leppoisa muusikko Kalle Blomberg, joka yrittää huolehtia Mizzin hylkäämästä pikku Charlottasta. Telkkäsaaressa viettävät kesää Selma Kelon entinen puoliso toimittaja Lehtivaara sekä hänen uusi nuori vaimonsa sotareportteri Marieke Candrix. Eletään helteisen elokuun viimeisiä aurinkoisia päiviä, joista sota tuntuu olevan kaukana.

Mutta sota tulee kuitenkin lähelle. Juho on lukenut lehdestä Katynin teloituksista ja muista hirmuteoista, ja niinpä Charlottan kanssa leikitään Katynin metsää ja avataan joukkohautoja. Aikuiset lukevat uutisia maan tasalle pommitetusta Hampurista, usko Saksan voittoon alkaa vähitellen hiipua ja kotirintamalla on pula elintarvikkeista. Konkreettisesti sota tule lähelle Annan miehen Lassi Tuomen saavuttua lomalle rintamalta, jossa hän palvelee työvelvollisena. Armeijaan häntä ei ole poliittisen taustansa ja kansalaissodan aikaisen vankilatuomionsa takia otettu. Näinä parina elokuun päivänä koetetaan kuitenkin unohtaa sota ja pelko, yritetään tehdä tavallisia arkiaskareita, kalastaa, lämmittää saunaa ja juhlia, joskin pohtien, onko juhliminen ja ilonpito sopivaa näinä vaikeina aikoina. Sirpa Kähkönen kirjoittaa elävästi arkisesta elämästä kotirintamalla. Erityisen hyvin hän jälleen kuvaa lasten ajatusmaailmaa, toiveita ja pelkoja. Tosin lapset osaavat myös unohtaa elämän ankeuden ja nauttia pienistä iloista, kuten sota-aikana harvinaisen herkun, muutaman jäätelölusikallisen syömisestä. ”Voe että on hyvvee, sanoi Juho, nuoli vielä astiansa ja paneutui selälleen hiekkaan. – Jos kyssyyvät nin sanokee että Tiihonen on taevaassa, ee sua häeritä.”

Naisten elämäkohtalo, joutuminen ”naisena olemisen onneen ja vaivaan” kuten Anna Tuomi asian ilmaisee, nousee esille myös Hietakehdossa niin kuin aikaisemmissakin Sirpa Kähkösen kirjoissa. Naiset ovat joutuneet luopumaan monista toiveistaan ja tyytyneet osaansa, kuten kirjan arkinen ja työteliäs Hilda Tuomi, jonka osana oli jäädä naimattomaksi ja pitää huolta vanhemmistaan. Mutta seuraavan sukupolven naisten elämä voi olla jo toisenlaista. ”Hilda ajatteli väsyneesti: minä neuvon Lassin ja Annan lapsia paremmin kuin minua on neuvottu. Sanon että kenenkään kohtaloa ei ole toisilla lupa ennalta kaavailla ja päättää.”

Sirpa Kähkönen kuvaa Hietakehto –kirjassaan vain paria elokuun päivää ja niiden tapahtumia, mutta kirjaan sisältyy paljon enemmän. Ihmisten elämänkohtalot kietoutuvat yhteen koko sotaa käyvän Euroopan kanssa, ja sodan seurauksena on syntymässä uudenlainen Eurooppa ja Suomi. Toivottavasti Sirpa Kähkönen jatkaa vielä Kuopio –sarjaansa. Minä ainakin olen utelias tietämään kuinka Arvin, Juhon, Marin, Charlottan ja muiden kirjan henkilöiden elämä jatkui. (Sinikka L)

Katja Kettu: Kätilö

Toisen maailmansodan aikaiset suomalaisten ja saksalaisten väliset rakkaussuhteet tai jälkimmäisten Suomenkin lähialueilla toimeenpanemat hirmuteot tuskin ovat enää samanlainen valkoinen läiskä historian kartalla kuin on Katja Ketun Kätilö-romaanin salaperäinen Kuolleen miehen vuono. Jotain on silti edelleen hämärän peitossa, sillä Ketun kuvaama sodan sekoittama syrjäinen maailmankolkka tuntuu aluksi äärimmäisen vieraalta. Tarvitaan vilkaisu karttoihin sekä pieni historian pikakertaus, jotta vihdoin pystyy hahmottamaan, että aikakausi ja maa todella on sama, jota esimerkiksi Väinö Linna on kuvannut Tuntemattomassa sotilaassa. Hakaristilipun varjossa edennyt jatkosodan pohjoinen ulottuvuus sekä sitä seurannut Lapin sota on selvästi ollut vaietumpi pala suomalaista sotahistoriaa, jota itsenäisyyspäivien paraatipuheissa ei juuri ole muisteltu.

Ketun mestarillinen sanataide nappaa kuitenkin nopeasti mukaansa ja Villiä Pohjolaakin villimpi sodanaikainen Petsamo avautuu lukijan eteen elävänä värikkäiden kuvien ja aistimusten valtakuntana, jota ympärillä roihuava maailmanpalo ei silti voi olla turmelematta. Samaa tahtia myrkyttyy myös Kätilössä kuvattu suomalaisen Villisilmäksi ristityn kätilön ja saksalaisen upseerin Johann Angelhurstin rakkaustarina. Romaani rakentuu näiden kahden kertojan päiväkirjamaisten merkintöjen varaan ja ääneen pääsevät toisensa välittömästi tunnistavat sukulaissielut, joiden lyhyiksi jäävät onnen hetket ovat lopulta kuin pieniä välähdyksiä pimeyden ytimessä. Titovkan vankileirillä sodan mielipuolisuus saa lopulta otteen kummankin elämästä ja kovin onnellista loppua tarinalle on tämän jälkeen turha odottaa.

Kauheudet, joita Titovkaan sairaanhoitajaksi pestautuva Villisilmä on Johanneksensa vuoksi valmis tekemään ja joiden kohteeksi hän lopulta itse joutuu, tuodaan esiin kaunistelemattoman yksityiskohtaisesti. Kettu myös osaa ottaa kaiken irti Villisilmän himon ja itseinhon täyttämistä lihallisuutta tihkuvista rakkaudentunnustuksista. Rakas Johann puolestaan hoipertelee helvetin läpi Adolfiiniksi(!) nimettyä lääkettä siemaillen. Aikaisempia painajaismaisia sotamuistojaan tukahduttava voyeristinen taiteilijasielu menettää vähitellen otteensa ympäröivästä maailmasta ja uppoutuu lopulta täysin omaan sotapropagandan värittämään todellisuuteensa. Omatunto kuitenkin kolkuttelee aika ajoin ja on selvää, että Johann ei pohjimmiltaan ole leirin johtajana toimivan Herman Gödelin kaltainen ihmishirviö.

Romaanin useiden aikatasojen välillä liikkuva rakenne toimii oivana vertauskuvana ympäröivälle kaaokselle, mutta muutaman kerran tuntuu, että jopa Kettu sekoilee joidenkin yksityiskohtien kanssa. Toinen erikoinen piirre on Ketun tapa kytkeä sekä päähenkilöiden että romaanin lukuisten verevien sivuhenkilöiden kohtalot yhteen tavalla, joka tuo tarinaan ripauksen Lapin mystiikka. Taianomaisuutta lisää myös pohjoisilta kartoilta puuttuva Kuolleen miehen vuono, jonne moni kirjan henkilöistä lopulta päätyy tekemään tiliä menneisyytensä kanssa. Mukana on lisäksi aluksi irralliselta tuntuva sivujuoni, joka rakentuu sodan eri osapuolille Kuolleen miehen mökiltä lähetetystä tiedustelutiedosta. Sekin kuitenkin liittyy lopulta luontevaksi osaksi kokonaisuutta.

Kieliä, murteita ja tyylilajeja keskenään sekoittava Kätilö on ollut poikkeuksellisen hankala sovittaa äänikirjaksi. Lukijana toimiva Eija Ahvo onnistuu tehtävästä niin hyvin kuin ylipäätään on mahdollista ja kokeneelta näyttelijältä luonnistuvat niin eläytyminen pohjoisen murteella puhuvien ihmisten rooliin kuin neutraalia yleiskieltä vaativat osuudet. Ketun käyttämän kielen rikkaus välittyy kuitenkin parhaiten tekstimuodossa joko perinteisesti paperilta tai sitten lukulaitteen näytöltä. Kuunteluhetkien aikana eteen tuli liian monta lauseenpartta, joiden oikea muoto oli yksinkertaisesti pakko nähdä omin silmin. Kätilö on siis tehty luettavaksi, mutta toiselle kierrokselle laadukkaasti toteutettu äänikirja on erinomainen vaihtoehto. (Tuomo L)