Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin

Fiktiiviset mittelöt luonnonvoimia vastaan käydään tavallisesti paljon laajemmissa puitteissa kuin päähenkilön kotipihalla. Arjen pienessä mittakaavassa etenevä sveitsiläisen Max Frischin Ihminen ilmestyy holoseeniin -romaani onnistuu kuitenkin tarjoamaan hyytävän tehokkaan tiivistelmän siitä, kuinka vähän maapallon nykyisten olosuhteiden tarvitsee lopulta muuttua, jotta omaan kaikkivoipaisuuteensa luottava ihmiskunta on vaarassa kokea saman kohtalon kuin dinosaurukset noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Pientä alppikylää uhkaava ympäristökatastrofi on ladattu täyteen lopun aikojen symboliikkaa ja omanlaisensa vertauskuva on myös se, että tapahtumia havainnoidaan muistisairaan vanhan miehen näkökulmasta. Herra Geiserin katkonaisista välähdyksistä rakentuva maailmankuva on siirretty sivuille erinomaisen taidokkaasti ja pitkälti sen ansiosta 1970-luvun lopussa julkaistu kirja tuntuu edelleen siltä, kuin se olisi kirjoitettu vasta aivan äskettäin. Nykyaikaiset viestintäyhteydet todennäköisesti toimisivat luotettavammin kuin mitä Frisch kuvaa, mutta vasten tahtoaan eristyksiin ajautuvan ihmisen tuntemukset eivät ole muuttuneet miksikään. Mieli, jonka omistaja ei ole enää täysin kotona on aina ollut maailman yksinäisin paikka.

Ihminen ilmestyy holoseeniin sijoittuu eteläsveitsiläiseen pikkukylään, joka on joutunut keskelle pitkään jatkuneita rankkasateita. Yhteyden muuhun maailmaan ovat katkenneet ja vaikka luonnon arvaamattomuus on asukkaille tuttua, niin epämääräiset uutiset maanvyörymistä ja siltojen sortumista herättävät poikkeuksellista huolta. Oudot sääilmiöt saavat kuitenkin entistä pahaenteisemmältä tuntuvan merkityksen, kun niiden tulkitsijaksi nousee herra Geiser, kylässä asuva 74-vuotias leskimies. Yksinäinen vanha herra luokittelee ja tallentaa huolellisesti muistiin tapahtumien kaikkein pienimmätkin yksityiskohdat, mutta on sairaudestaan johtuen kykenemätön liittämään havaintojaan yhteen mielekkääksi kokonaisuudeksi. Avuksi tulevat oman kirjahyllyn tietokirjojen sivuista leikellyt muistilaput, joita kiinnittämällä herra Geiserin kodin seinille hahmottuu vähitellen elämän koko historia, jota täydentävät vielä eri lähteistä poimitut uskonnollis-filosofiset pohdinnat. Puutarhan pienet sortumat vertautuvat geologisiin maailmankausiin ja ennustavat loppua Homo sapiensin menestystä avittaneelle lempeän ilmaston holoseenille. Ensyklopedioista ei silti löydy ratkaisua tilanteeseen, vaan Frisch käyttää ulkopuolisia tekstejä lähinnä esimerkkinä siitä, kuinka näennäisestä rationaalisuudesta on jo aikoja sitten tullut herra Geiserille aitojen ja merkityksellisten asioiden korvike. Eksyksissä oloa korostaa vielä loppuun sijoitettu yli vuorien vievä harharetki, joka saa traagisen kaksoismerkityksen, kun väkevät muistot lopulta palaavat kuolemaisillaan olevan herra Geiserin mieleen nuoruuden vaarallisen vuoristoseikkailun muodossa.  

Frischin kirja on todellinen luokituksia vastaan pyristelevä outolintu. Se on juuri ja juuri toistasataa sivua pitkä, täynnä kesken katkaistuja lauseita ja kaiken lisäksi iso osa sisällöstä on muualta lainattua. Lukukokemusta tämä ei kuitenkaan haittaa. Tarina on kuin huima hyppy jyrkänteeltä, jonka aikana voi nähdä vilauksen niin ihmiskunnan kuin yksilön romahduksesta. Mitään ei kaunistella, mistä hyvänä esimerkkinä toimii lopun kohtaus, jossa sekaisin oleva herra Geiser paistaa lemmikkikissansa takassa. Kirjailijan huolella hioman kielen täydellisyyteen puolestaan havahtuu viimeistään esseisti Kari Hukkilan jälkisanojen myötä. Taituruus ei silti koskaan muutu liialliseksi vaikeaselkoisuudeksi eikä toisaalta sisällön kokeellisuuskaan ole mitenkään itsetarkoituksellista. Pienestä suureksi kasvava Ihminen ilmestyy holoseeniin on viiltävän ihmisläheinen ja sumuisen kaunis, mutta samalla äärimmäisen pessimistinen teos. (Tuomo L)

Juha Valste: Ihmislajin synty

Ihmislajin syntyhistorian suuret linjat ovat todennäköisesti jo selvillä, mutta lajimme sukupuun pienemmissä yksityiskohdissa riittää kaivettavaa vielä tuleville sukupolville. Monet pitkään täysin varmoina pidetyt käsitykset ovat lisäksi muuttuneet viime vuosina tehtyjen uusien fossiililöytöjen ansiosta, joten tuoreen ja helppotajuisen yleiskatsauksen aiheesta tarjoavalle suomenkieliselle kirjalle on jo jonkin aikaa ollut poikkeuksellisen suurta tarvetta. Juha Valsteen Ihmislajin synty tiivistää seitsemän miljoonan vuoden lajikehityksen kolmeensataan sivuun. Tämä vaatii luonnollisesti kykyä keskittyä olennaiseen, mutta asiansa hyvin hallitseva Valste onnistuu tarjoilemaan selkeän kokonaiskuvan siitä, mitä kaikkein uusimman tutkimustiedon valossa tiedämme alkuperästämme. Matka simpanssin ja ihmisen yhteisestä kantamuodosta nykyihmiseen on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja kirjan lukemisen jälkeen ajatus siitä, että evoluutio on tietoisen ohjauksen avustuksella edennyt kohti meitä, tuntuu entistä epäilyttävämmältä. Muita vaihtoehtoja on elänyt kanssamme jopa samanaikaisesti, mutta näkökulmasta riippuen joko onneksi tai onnettomuudeksi voittoarpa lankesi lopulta nykyihmiselle. Tosin meiltä kesti suhteellisen kauan löytää tärkeimmät kykymme ja sen jälkeen olemme käyttäneet niitä lähinnä ulosmittaamaan luonnolta lahjaksi saamaamme päävoittoa.

Kirjan kaksi ensimmäistä lukua luovat yleiskatsauksen ihmisen lajikehityksen pääpiirteisiin sekä luonnonvalinnan yleisiin toimintaperiaatteisiin. Kumpainenkin on syytä lukea huolella, sillä Valsteen matkassa pysyminen vaikeutuu huomattavasti, mikäli nämä perusasiat eivät ole selvillä. Varsinainen sisältö koostuu kuitenkin seuraavissa luvuissa aikajärjestyksessä läpikäytyjen ihmisen sukuisten lajien kirjon esittelystä. Matka alkaa seitsemän miljoonan vuoden takaisista varhaisista apinaihmisistä, joita puolestaan seurasivat Lucy-fossiilin tunnetuksi tekemän Australopithecus-suvun edustajat. Niiden jälkeistenkin lajien kohdalla apinamaiset piirteet säilyivät hallitsevina aina noin kaksi miljoonaa vuotta sitten eläneisiin ensimmäisiin Homo-suvun ihmisiin saakka. Läheisistä esi-isistämme kaikkein kiinnostavin on noin 700 000 vuotta sitten elänyt heidelberginihminen. Laji toimi kantamuotona sekä pohjoisella pallonpuoliskolla menestyneille denisovan ja neandertalinihmisille että Afrikassa kehittyneille nykyihmisille. Uusin tutkimus on kuitenkin sekoittanut aikaisemmin selkeältä vaikuttanutta ajanjaksoa, sillä Indonesiasta löydettyjen vielä hieman yli kymmenen tuhatta vuotta sitten eläneiden pienikokoisten florensinihmisten juuret ovat todennäköisesti paljon vanhemmissa pystyihmisissä.

Onnistuneesti esitetyn kokonaiskuvan lisäksi Ihmislajin synty on tulvillaan toinen toistaan mielenkiintoisempia yksityiskohtia: Ihmisen ja simpanssin välinen kantamuoto on ollut kummankin lajin välimuoto ja simpanssit ovat yhtä lailla ihmisen kanssa käyneet läpi seitsemän miljoonan vuoden lajikehityksen. Supertähdeksi nostettu Lucy ei ollutkaan löytäjiensä olettama nykyihmisen esiäiti, vaan pikemminkin sukupuumme sivuhaara. Hämmästyttämättä ei voi myöskään olla se, kuinka pienistä palasista tutkijat joutuvat rakentamaan kuvansa kustakin löydetystä apinaihmislajista. Monista ei ole löydetty kuin muutamia yksittäisiä fossiilinkappaleita, mutta niistäkin on kyetty tekemään varsin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Nykyihmisten ja neandertalilaisten kohtaaminen on myös ollut yksi elämän historian dramaattisimmista tapahtumista, vaikka lajit ilmeisesti kykenivät pitkään kestäneeseen rauhalliseen rinnakkaiseloon. Toinen henkeäsalpaava tapahtuma on ollut nykyihmisen noin 70 000 vuotta sitten lähes sukupuuttoon ajanut luonnonkatastrofi. Se taas selittää sen, miksi perimämme vaihtelu on muihin eläinlajeihin verrattuna ennätyksellisen vähäistä.

Pieniä miinuksia mielenkiintoisessa kirjassa ovat nykylukijaa häiritsevä poikkeuksellisen karu kuvitus sekä alkupuoliskoa vaivaava lievä hakuteosmaisuus. Erot ihmisapinoiden välillä ovat lopulta minimaalisia verrattuna niitä seuraaviin kehittyneempiin lajeihin, joten kokonaiskuvan hahmottaminen on väistämättä työläämpää. Valste on myös pitäytynyt tiukasti tosiasioissa, joten fossiileista suoraan pääteltävissä olevia faktoja ei vahingossakaan rikasteta fiktion mahdollistamin keinoin. Lopussa taas joidenkin yksityiskohtien tarpeeton toistaminen kielii kiireestä tai huolimattomuudesta kirjan viimeistelyvaiheessa, eikä Valste muutenkaan ole tieteenalansa popularisoijana aivan Esko Valtaojan kaltainen monilahjakkuus. Selkeä ja havainnollinen kokonaisuus on silti laadukas ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Omien juurien tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Tätäkin tärkeämpää on se, että monet nykyajan ongelmista ovat luonteeltaan sellaisia, että ratkaisun avaimet on mahdollista löytää vain, jos tiedämme millaisten olosuhteiden armoilla lajimme on suurimman osan olemassaoloaan viettänyt. (Tuomo L)