Antti Tuuri: Rauta-antura

Rauta-antura on kertomus Lapin sodasta. Nuori panssarintorjuntamies Heikki Ojala joutuu kesällä 1944 Kannaksen suurtaisteluihin, eikä yhdeksäntoistavuotias sotilas vielä taisteluista heti kotikonnuilleen pääse. Syksyllä Neuvostoliiton kanssa solmitun erillisrauhan ehtoihin kuului saksalaisten joukkojen ajaminen pois maasta, ja tähän operaatioon komennetaan myös Ojalan joukko-osasto. Samaan tehtävään on määrätty myös Heikin lapsuudenystävä Pauli ja hänen vanhempi veljensä Arvo, joka oli tuotu komentopaikalle Sukevalta. Vankilaan Arvo oli joutunut syksyllä 1941 rintamalla esittämistään tappiomieltä ruokkivista puheistaan.  Näistä asetelmista alkaa Tuurille ominaiseen tapaan nuoren Heikki Ojalan silmin kuvattu sotaretki, jossa on monenlaista vaihetta ja tapahtumaa.

Ensin mennään junalla pohjoista kohti määränpäänä Oulu, josta jatketaan laivalla Tornion suuntaan. Marssitaan surkeassa syyskelissä märissä kamppeissa kohti Tornion kaupunkia, jossa jo taistellaankin entistä aseveljeä vastaan.  Maahan saapuneet venäläiset, uudet aseveljet, tarkkailevat soditaanko tosissaan saksalaisia vastaan, ja tämän vuoksi tienvarsille on jätetty saksalaisten ruumiita näytille. Sota on rumaa ja raakaa.  Komppanian mukana marssivan sotilaspapin pyynnöstä Heikki Ojala kuitenkin kuljettaa salaa saksalaisia haavoittuneita Haaparannan puolelle hoitoon, vaikka venäläiset olivat vaatineet kaikki saksalaiset luovutettavaksi Neuvosliittoon.  Suomalaisjoukot seuraavat Lappia miinoittavia saksalaisia pohjoiseen. Sataa räntää, lunta, muonitus ei toimi, miehet ovat sotimiseen väsyneitä.

Heikki Ojalan sotareissu saa yhä omituisempia piirteitä, kun Muoniossa joukkueelle annetaan tehtäväksi kuljettaa saksalaisten sotilaiden hylkäämät suomalaisnaiset Ouluun sotaoikeuteen.  Alkaa ”saksalaismorsiamien” ja suomalaissotilaiden yhteinen marssi kohti etelää. Marssitaan välillä jalkaisin, välillä saadaan järjestettyä kyyti ruumiita kuljettavan auton lavalle. Rintamalla taistelleiden miesten kieli on kovaa, eikä saksalaisten jättämille naisille sympatiaa löydy. Saksalaisen kanssa veljeillyt nainen on huora, vaikka sotilaspappi kuinka yrittäisi saarnata inhimillisyyttä. Pappia naisten kohtalo koskettaakin varsin läheltä, sillä papin oma vaimo löytyy saksalaismorsiamien joukosta.

Rauta-antura on Tuuria parhaimmillaan. Hänen muista kirjoistaan tuttu kuiva huumori ja lakoninen tyyli osuvat jälleen kohdalleen. Tuuri osaa erinomaisesti kuvata sotaa yksittäisen ihmisen kokemana, ja  tässä kirjassa nimenomaan nuoren rivisotamiehen kokemuksina. Kirjasta jäi erityisesti mieleeni kuvaus kylmästä syysaamusta, jolloin joukkueen nuorimmat Heikki ja Pauli lähtiessään marssimaan eteenpäin  hyppivät rikkomassa yön aikana jäätyneitä vesilammikoita. Samat nuoret miehet olivat edellisenä päivänä kantaneet ruumiita ja vaikeasti haavoittuneita tovereitaan. Jos Antti Tuurin vähäsanaisesta tyylistä tykkää, niin Rauta-antura on kirja, johon kannattaa tarttua, vaikkei varsinaisia sotakirjoja lukisikaan. Kirjan karusta aiheesta huolimatta siitä ei jää lukijalle ahdistavaa tunnelmaa.  Ojalan Heikki saa lopulta luovuttaa sotakamppeensa ja palata kotiin aloittelemaan rauhan ajan elämää.

”Sitten pesin itseni lämpimällä vedellä, jota otin saunapadasta. Menin koskeen huuhtelemaan. Kosken vesi oli kylmää niin kuin rauta, mutta seisoin ison kiven alapuolella; vesi syöksyi kiven yli ja peitti minut ryöpyillään. Kosken pauhussa ja ryöppyävän veden sisällä ajattelin, että koski veisi minusta kaiken sen, mitä olin joutunut kokemaan viimeisen puolen vuoden aikana, mutta on siitä muistiin jotakin jäänyt.” (Sinikka L)

Ulla-Lena Lundberg: Jää

”Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.”  Näin varoittelee Posti-Anton Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitussa kirjassa Jää.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotienjälkeiseen Suomeen, jossa nuoren papin Petter Kummelin perhe aloittelee yhteistä elämäänsä ulkosaariston Luotojen vaikeissa oloissa. Luotolaiset ottavat uuden papin ja hänen vaimonsa Monan sydämellisesti vastaan, kuten Luodoilla on tapana tehdä. Seurakuntalaiset ihastuvat innostuneeseen ja aidosti uskovaan pastoriinsa sekä hänen toppakkaan pastorskaansa. ”Seurakunta näkee että hän on aurinkoinen. Hymyilevä, kiinnostunut, tiedonjanoinen. Ystävällinen, mutkaton. Toimintatarmoa pursuava. Vaatimaton ja arvoa antava, aina hyvä sana huulilla. Veitikkamainen, kun häneen tutustuu lähemmin ja ymmärtää, ettei papinpuku kätke alleen pelkästään vakavuutta.”

Petter-pastori rakastaa Luotoja ja niiden ihmisiä. Hän on ihastunut kaikesta, mitä saaristolla on hänelle tarjottavanaan. Ihmiset ovat sanoinkuvaamattoman valloittavia, älykkäitä, pystyviä, asioista hyvin perillä olevia. Hän pitää ulkosaariston luonnosta: karuista, kauniista maisemista, navakoista tuulista ja avarista näkymistä. Uutta elämäänsä saaristopappina hän pitää Jumalan lahjana. Petter Kummel osaa myös lähestyä seurakuntalaisiaan ja arvostaa heitä, vaikka heidän elämänkatsomuksensa on toinen kuin hänen omansa.  Pastori tietää vaitonaisen ja salaperäisen tohtori Gyllenin olevan vapaa-ajattelija, mutta myös hänelle pastori osoittaa ymmärtämystä. Irina Gyllen on päässyt pakenemaan Suomeen Neuvostoliitosta, jonne hänen oli kuitenkin jätettävä pieni poikansa. Tämän elämänsä tragedian tohtori Gyllen kertoo papille, jolle oli helppo uskoutua, ja joka ei ”ollut turhan jumalinen”.

Mona-vaimo, ”pastorska”, kuvataan kirjassa työteliääksi ja tarmokkaaksi papin rouvaksi. Hän on järkevä, tiukka ja täsmällinen. Kun pappilaan kaivataan toista lasta pikku Sannan kasvukumppaniksi, on pastorska päättänyt ajoittaa tulevan lapsen syntymän kesään, vähän heinänteon jälkeen. Ja niin tapahtuukin, täsmällisesti. Mona tuntui kirjassa välillä liiankin ankaralta, jopa kylmältä, mutta kirjaa lukiessa hänenkin luonnettaan alkoi ymmärtää paremmin. Välillä tunsin suurta myötätuntoa työn paljoudessa ahertavaa pastorskaa kohtaa, kun hän passasi kesävieraaksi saapuneita miehensä sukulaisia ja muita kirkkosaarelle rantautuneita. Voi pastorska parkaa!

Saaristolaiset ovat kirjassa vahvasti luonnon, meren ja jään armoilla. Luontoa ja sen mahtavuutta ja ihmisen pienuutta luonnon voimien edessä Ulla-Lena Lundberg kuvaa kauniisti. Eräs kirjan herkimpiä kohtia on, kun Petter seisoo talvi-iltana ulkona pimeydessä Sanna sylissään näyttäen tyttärelleen ihmeellisiä revontulia. Sanna lepää turvallisesti isän sylissä poski hänen kylmää poskeaan vasten, ja taivaalla loimuaa vihreää valoa.

Kirjaa aloittaessani mietin, voiko saaristolaispapin arkisesta elämästä kertova teos olla mielenkiintoinen ja nykyihmistä koskettava?  Kirjan luettuani voin sanoa kuten presidentti Tarja Halonen Finlandia- palkinnon julkistamistilaisuudessa: kirja tempaisi mukaansa. Ulla-Lena Lundberg kuvasi elävästi saaristolaisten elämää, tapoja ja uskomuksia. Kirja puhui omalla tavallaan suvaitsevaisuudesta ja armollisuudesta. Ulla-Lena Lundbergin Jää on mahtava lukuromaani, joka osoittaa, kuinka yksinkertainen voi olla kaunista. (Sinikka L)