Stefano Landi: Passacaglia della Vita (esit. vanhan musiikin yhtye L’Arpeggiata)

Päivittäisellä työmatkallani kuuntelen usein Yle Radio 1:n erinomaisia musiikki- ja muitakin ohjelmia, ja eräästä kotiinpaluumatkan aikana kuullusta ohjelmasta on peräisin tämäkin vaikuttava musiikkikokemus. Heti aluksi täytyy todeta, että minulla ei ole mitään asiantuntemusta, jolla voisin arvostella musiikkia tai puhua musiikista oikeilla termeillä: en soita, en laula enkä tunne edes nuotteja. Musiikki on siis minulle pelkkää aistinautintoa, jotain mikä yksinkertaisesti kuulostaa hyvältä, nostaa esiin tunteita ja mielikuvia.

Landin sävellys Passacaglia della vita (Homo fugit velut umbra…) pysähdytti. Pysähdytti kirjaimellisesti, koska jäin vielä hetkeksi autoon istumaan vain kuullakseni, mikä sävellys oli kyseessä. Sitten äkkiä googlaamaan, kuka oli Stefano Landi, ja mikä on tämä mystiseltä kuulostava kappale. Stefano Landista lyhyesti: italialainen barokkisäveltäjä, syntyi Roomassa 1587, kuoli 1639 Roomassa, jossa asui suurimman osan elämästään. Sävelsi pääasiassa madrigaaleja, messuja ja aarioita ja yhden oopperan. Landin sävellyksessä Homo fugit velut umbra… (suomeksi suunnilleen ”ihminen katoaa kuin varjo…”) lauletaan kuoleman väistämättömyydestä. Toistetaan, kuinka jokaisen täyttyy kuolla,”bisogna morire”. Italiankielisessä laulussa kuollaan laulaen, soittaen, tanssien, syöden, juoden, eikä lääkekään auta. Aiheestaan huolimatta ei tämä kappale ole mitään synkkää kuultavaa. Laulussa on tarttuva rytmi ja reipas meininki, vaikka vakavasta aiheesta lauletaankin.

Yhtye L’Arpeggiata soittaa levyllä historiallisilla soittimilla, joiden nimiä en edes yritä arvata, mutta vanhan musiikin soittoa on kiva kuunnella. Levyllä on myös lemmenlauluja suukkoineen ja muuta iloista kansanlauluntapaista rallatusta sekä muutama rauhallinen instrumentaalikappale. Stefano Landin sävelmät soivat välillä nykyaikaisen laulelman tapaa, mitään vaikeaa kuunneltavaa tämä levy ei ole. L’Arpeggiata –yhtyeen levy oli minulle todellinen kuunteluelämys. Leijailin vähän aikaa aivan huikeissa tunnelmissa, melkein kuin olisin nauttinut lasillisen kuohuviiniä hyvässä seurassa. (Sinikka L)

PS. Levyn voit lainata kirjastosta!

Gianrico Carofiglio: Perusteltuja epäilyksiä

Perusteltuja epäilyksiä on kolmas kirja puolustusasianajaja Guido Guerrierista kertovassa sarjassa. Italiainen kirjailija Cianrico Carofiglio on luonut sympaattisen henkilöhahmon, jossa on jotakin samaa kuin Andrea Camillerin tv-sarjanakin tutuksi tulleessa sisilialaisessa komisario Montalbanossa. Molemmat ovat rohkeasti oikeudenmukaisuuden asialla, tosin epäilyttäviäkin keinoja voidaan käytää, jos niiden avulla voidaan puolustaa heikompia.  Ensimmäisessä suomennetussa kirjassa Todennäköinen syyllinen Guerrieri puolusti köyhää afrikkalaista maahanmuuttajaa, jota syytettiin pienen pojan murhasta. Silmät ummessa kirjassa puolustusasianajajan asiakkaana oli nuori nainen, joka oli joutunut perheväkivallan uhriksi. Tässä uusimmassakaan kirjassa ei Guido Guerrierille osu mikään helppo homma. Perheensä kanssa Montenegrosta lomalta palaava Fabio Paolicelli jää kiinni tullissa, koska hänen autostaan löytyi valtava huumelasti. Paolicelli vakuuttaa olevansa syytön, mutta hän saa oikeudessa kuudentoista vuoden tuomion, ja haluaa vaihtaa puolustusasianajajaa. Guerrieri lupaa lopulta ottaa jutun hoitaakseen, vaikka tapaus näyttää toivottomalta ja vaikka hän tunnistaa Paolicellin entiseksi äärioikeistolaiseksi nuoruusvuosiltaan. Paolicellilla on kaiken lisäksi erittäin viehttävä vaimo, mikä tekee entisen vihamiehen puolustamisesta vielä vaikeampaa.

Yksityiselämässään tämä nelikymppinen eronnut mies, jonka tyttöystävä lähti työkomennukselle New Yorkiin, tuntee ajoittaista yksinäisyyttä ja ikävää. Vapaa-aikanaan hän hakkaa nyrkkeilysäkkiä, käy elokuvissa, lukee kirjoja, nauttii hyvästä ruuasta ja juomasta sekä kävelyistä kotikaupunkinsa Barin kapeilla kujilla. Näistä passeggiata –kuvauksista  pidin kovasti, kuuluuhan tämä käveleskelyrituaali niin olennaisesti italialaiseen elämänmenoon. Kirjaa lukiessa pystyi melkein tuntemaan kulmabaarien  espresson tuoksun ja kuulemaan italialaiskaupungin äänten sekamelskan.

Carofiglio kuvaa kirjoissaan paljon Italian oikeuslaitoksen toimintaa, ja niin tässäkin kirjassa lukija viedään keskelle oikeuskäsittelyjä ja vähemmän yleviin käytäväkeskusteluihin.

”-Hei, Guerrieri. Mitä oikein olet tehnyt, oletko nukkunut täällä?
  Juuri niin.
  Barin murteen ja epävarman italian välimailla häilyvät sanat lausui Castellani. En pystynyt koskaan muistamaan hänen etunimeään  Hän puolusti yksinomaan varkaita – kaikenlaisia, sekä  sellaisia jotka varastivat autoista tai asunnoista että  laukkuvarkaita – ja lisäksi huumediileritä. Hän oli ollut kurssitoverini yliopistossa, mutta se ei tarkoittanut, että välimme olisivat olleet läheiset, sillä opiskelijoita oli yli tuhat.
  Hän oli lyhyt ja vanttera. Kaula oli kuin härällä ja hän oli lähes kokonaan kalju lukuunottamatta pään sivuilla kasvavia tupsuja, jotka laskeutuivat korville. Lisää tupsuja pursusi hänen
  paidankauluksestaan, joka oli aina auki ja kravatti sen tähden vinossa.
  Hän ei ollut aivan sellainen henkilö, jonka kanssa jutella Emily Dickinsonista tai estetiikan ongelmasta Tuomas Akvinolaisella.”

Carofiglion kirjaa oli mukava lukea. Kirjassa oli sopivasti yhteiskunnallista otetta ja Italia-kuvausta sekä nerokasta huumoria ja nokkelaa vuoropuhelua –ja tietenkin loistava henkilöhahmo Guido Guerrieri, josta toivon saavani lukea vielä lisää. (Sinikka L)