Raimo Vahtera: Kohti Suur-Turkua

Turkulaisen kunnallispolitiikan kaikkein värikkäin vaihe taitaa olla jo historiaa, mutta se ei tarkoita sitä, ettei pientä kähmintää osattaisi yhä harrastaa. Näin ainakin uskotellaan Turun Sanomien entisen päätoimittajan Raimo Vahteran tuoreessa Kohti Suur-Turkua -romaanissa. Löyhän jatkon 1980-luvun törkyvuosia tuulettaneelle Turun rahapajalle muodostava teos on samanaikaisesti sekä viihdyttävä poliittinen satiiri että machiavellimäinen oppikirja lähes onnistuneen kuntaliitoksen junailusta. Turkua, Kaarinaa, Naantalia ja Raisiota on vuosien varrella yritetty kerran jos toisenkin sovittaa samojen kuntarajojen sisäpuolelle, mutta Vahteran luonnostelema kuvitteellinen tiekartta voisi hyvin tarjota seuraavat askelmerkit sekä Suur-Turkua suunnitteleville että myös muille kuntaliitosten kanssa pähkäileville päättäjille ympäri Suomea. Tietokirjasta ei silti ole kyse, vaan Kohti Suur-Turkua on puhdasta kaunokirjallisuutta ja siinä liikutaan paljon myös kirjailijan lapsuuden maisemien nostalgisessa kaupunkimiljöössä.

Lähtölaukauksena Turun laajentumiselle toimii kokoomuksen kunnallispoliittinen suurristeily Silja Europalla. Puolueensa taustapiruna viihtyvä veteraanipoliitikko Tarmo Niitty on visioinut hanketta mielessään jo pitkään ja laivamatkalla sille antaa siunauksensa itse Ilkka Kanerva. Päätöksiä saadaan aikaan kuitenkin vain yhteistyöllä, mikä turkulaisittain sovellettuna tarkoittaa demareiden ottamista mukaan valmisteluun. Vasemman laidan pelinrakentajaksi valikoituu kunnallissihteeri Turkka Norko ja kaksikon vanhat erimielisyydet lakaistaan nopeasti sivuun Turun etujen turvaamiseksi. Yksituumaisuus saavutetaankin nopeasti, sillä naapurikuntiensa tukahduttama kaupunki täytyy jälleen saada muiden etelän kasvukeskusten vauhtiin tai muuten hukka perii puoluekannasta riippumatta.

Suunnittelutyötä tehdään poikaporukalla kabineteissa ja saunailloissa. Vahtera lienee myös itse ollut mukana vastaavanlaisissa tilaisuuksissa ja tarjoaakin kirjassa varsin yksityiskohtaisen kuvauksen esimerkiksi Turun keskustaa kaunistavan Rettigin palatsin tai Katariinanlaaksossa sijaitsevan Villa Solinin hulppeista kokoustiloista. Lystinpito rajoittuu silti muutamaan huurteiseen Aura-olueen, sillä leijonanosa tilaisuuksiin käytetystä ajasta kuluu lähimenneisyyden kokemusten analysointiin ja pitkälti niiden pohjalta juonitaan myös tulevat skenaariot. Vahteran kabinettipolitiikasta tarjoama kuva on erittäin raadollinen: Mukaan kutsuttujen päättäjien piiri toki laajenee ajan myötä, mutta kahden mahtipuolueen ulkopuolista osaamista ei tunnuta kaipaavan. Lisäksi erittäin häilyvästi määriteltävä yleinen etu juntataan aina vähemmän tärkeiden intressien edelle. Kansan syvien rivien ääntä pääsevät kuitenkin käyttämään kummankin puolueen kaksi uskollista rivijäsentä. Juhani Salmi ja Reijo Kahma ovat vanhoja lapsuudentovereita ja tuumailun lisäksi heidän kauttaan saadaan välähdyksiä 1950- ja 1960-lukujen Turusta.

Kohti Suur-Turkua osoittautuu yllättävän viihdyttäväksi lukukokemukseksi ja Vahteralla riittää lähes savolaisella taituruudella juttua niin itse asiasta kuin sen vierestä. Kirjan henkilökuvaus tuntuu juonenkäänteiden lomassa aavistuksen kaavamaiselta ja niukan oloiselta, mutta toisaalta monet hahmoista ovat niin perisuomalaisia, että ne saavat lukijan mielessä helposti lisäpiirteitä oman kunnan tutuilta päättäjiltä. Kirjassa ei myöskään oteta kovin selkeää kantaa kuntaliitosten puolesta tai niitä vastaan, mutta surkuhupaisasta loppuratkaisusta on ainakin luettavissa toive pitää päätöksenteko alusta saakka mahdollisimman avoimena. Tästä on kaikkien helppo olla samaa mieltä. (Tuomo L)

Jyrki Heino: Kellari, eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa

Jyrki Heinon Kellari istuu hyvin sekä historiallisista romaaneista että perinteisistä dekkareista pitävien käteen. Koukeroinen 1700-luvun lopun Turkuun sijoittuva murhamysteeri avautuu leppoisasti salapoliisikertomusten logiikkaa ja konventiota käyttäen. Samalla kirja on myös tarkkasilmäinen kurkistus ruotsinvallan viimeisten vuosien tapahtumiin meillä ja muualla. Tekstissä runsaasti viljellyt historialliset faktat eivät jää pelkän nippelitiedon asteelle, vaan toimivat paitsi oivallisena historian oppituntina, niin elävöittävät hienosti kirjan juonta ja henkilöhahmoja. Kustaa III:n vuonna 1792 tapahtuneen salamurhan jäljiltä käymistilassa oleva sääty-yhteiskunta takaa kuin itsestään tarinalle riittävästi synkkyyttä niin, että Heino voi muutoin pitää tekstinsä sävyn kepeänä ja paikoin jopa humoristisena.

Kellarin kuvaamat poikkeukselliset ja järkyttävät tapahtumat saavat alkunsa kesällä 1796, kun Turun Hirwisalossa sijaitsevan autiotilan maakellarista löytyy rottien nakertama ruumis. Se tunnistetaan nopeasti pahamaineiseksi kapteeni Fågelstiernaksi. Hulttioelämästä itselleen uran tehneellä Fågelstiernalla on ollut sormensa pelissä yhdessä jos toisessa hämärähommassa, joten ylempien tahojen toiveesta tutkintaa johtavan kaupunginviskaali John Appengrenin avuksi värvätään myös monissa liemissä keitetty luutnantti Carl Wennehielm. Amerikan vapaussotaankin pikavisiitin tekemään ehtinyt konservatiivi vallankumouksellinen oli vastuussa myös Kustaa-kuninkaan turvallisuudesta ja epäonnistumisen mukanaan tuoma karvas pettymys kaivertaa yhä raajarikkoisen ja melankoliaan taipuvan luutnantin mieltä.

Päähenkilöistä ei yllättäen muodostu klassista parivaljakkoa, vaan kumpainenkin etenee tutkimuksissaan pääasiassa omia polkujaan. Appengren luottaa virallisempaan poliisityöhön ja päätyy tutkimaan kapteeni Fågelstiernan osuutta kahvin salakuljetukseen liittyviin hämäriin rahavirtoihin. Wennehielmin kuulustelut taas tapahtuvat enemmän hyvän ruoan ja juoman parissa, mutta kulinaristiset nautinnot käyvät vähiin, kun murhan yhteydet Kustaa III:n salamurhaan ja aateliston kavaliin kapinahankkeisiin alkavat vähitellen paljastua. Kaksikon suorittamissa selvittelyissä Fågelstiernan murha kytkeytyy lopulta lähes kaikkeen mahdolliseen ja esiin nousee säätyjen valtakamppailua, salaseuroja, swedenborgilaista mystiikkaa, radikaalia vallankumousaatetta ja tietenkin häikäilemättömän kapteenin pauloihinsa saama aatelisneito. Loppuratkaisua venytetään ja vanutetaan, mutta murhaaja paljastuu toki viimein. Lajityypin todelliset harrastajat luonnollisesti arvaavat syyllisen jo paljon aikaisemmin.

Heinon esikoisteos viehättää juuri viihteen ja tietoaineksen sujuvana yhdistelmänä. Mitään Ruusun nimen tapaista useita lukukertoja kestävää klassikkoainesta se ei ole, mutta Wennehielmin seikkailuista kuullaan lienee vielä useamman jatko-osan verran. Aloitus sopii kuitenkin myös dekkariallergikoille ja parasta teoksessa on ehdottomasti siitä välittyvä kiintymys Turkua ja sen historiaa kohtaan. Kävely aurinkoisena kesäpäivänä Suomen entisessä pääkaupungissa kuuluneekin yhden jos toisen kirjasta pitävän tuleviin suunnitelmiin. (Tuomo L)